Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (2013)

Americanah
Suomennos: Hanna Tarkka
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 522
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Osaan jo odottaa Adichielta hyvää ja korkeatasoista kirjaa. Silloin odotuksetkin tuppaavat nousemaan korkealle. Välillä se suorastaan hirvittää näin lukijanakin, ja kirjaan tarttumista tulee lykättyä. Mutta nyt oli Kotiinpalaajien vuoro.

Tarina kertoo Ifemelusta ja Obinzesta, jotka rakastuvat toisiinsa jo nuorena. Obinze ihastuu Ifemeluun, joka on rehellinen ja vähän provosoivakin nuori nainen. Ifemelu ei aina osaa olla hiljaa. Mutta hän taas ei oikein edes tiedä mikä Obinzessa viehättää. Obinze, The Zed, ei ole häikäisevän komea, ei koulun suosituin poika, mutta ei se syrjitty ja pelastuksen tarpeessakaan oleva. Ifemelu tajuaa vain haluavansa hengittää samaa ilmaa Obinzen kanssa.

Obinzen suurin unelma on päästä Amerikkaan, tuohon tuhansien mahdollisuuksien maahan. Lagosissa on vain lakkoilevaa yliopistoelämää. Amerikassa elämä vasta alkaa. Elämä ei kuitenkaan mene käsikirjoituksen mukaan: Ifemelu päätyy Amerikkaan ja Obinze laittomana siirtolaisena Lontooseen. Vuosia myöhemmin he taas kohtaavat Nigeriassa, Lagosissa. He ovat palanneet kotiin eikä mikään ole niin kuin ennen...

Suurin osa Kotiinpalaajista keskittyy Ifemelun elämään Amerikassa. Elämä ei olekaan yhtä unelmaa, ei ainakaan sellaista kuin Obinze oli sen Ifemelulle maalaillut. Ifemelu saa stipendin, joka kattaa 75% koulumaksuista, mutta jollakin se loppu on rahoitettava muun elämisen lisäksi. Erään työkokeilun jälkeen Ifemelu masentuu; tiedättehän te sen sairauden, jolla vaivaa vain amerikkalaisia, joiden on pakko diagnosoida kaikki. Välit Obinzeen katkeavat.

Masennuksesta toivuttuaan Ifemelu alkaa elää todellista amerikkalaista unelmaa. Hänellä on komea, suorastaan upea valkoinen poikaystävä Curt. Rahaa. Työpaikka. Ifemelu suoristaa hiuksensakin. Hän taistelee sen välillä, muuttuako amerikkalaiseksi kuten Uju-täti, vai pysyäkö reilusti afrikkalaisena. Onko asia kuitenkaan Ifemelun itsensä päätettävissä? Se on ainakin varmaa, että hänestä on tullut musta.

Ifemelu, tulisieluinen Ifemelu, perustaakin blogin: Rotu ja rotu, eli ei-amerikkalaisen mustan huomioita afroamerikkalaisista (niistä joita ennen sanottiin neekereiksi). Nämä bloggaukset ja Ifemelun huomiot ovat Kotiinpalaajien kirpakoin mauste. Amerikassahan ei ole rasismia, mutta siellä on rasisteja. Rasismin pelossa ihmiset typeryyteen saakka koittavat olla korrekteja, mutta samalla tulevat tehneeksi entistä korkeampia muureja eri rotujen (kyllä, rodut ovat yhä olemassa) välille.

Kassalla vaaleahiuksinen nainen kysyi: "Palveltiinko sinua?"
"Palveltiin", Ginika sanoi.
"Chelcy vai Jennifer?"
"En ikävä kyllä muista hänen nimeään." Ginika silmäili ympärilleen voidakseen osoittaa, kuka häntä oli palvellut, mutta molemmat nuoret naiset olivat sovitushuoneissa liikkeen perällä.
"Oliko se se pitkätukkainen?" nainen kysyi.
"Jaa-a, molemmilla oli pitkät hiukset."
"Se tummatukkainen?"
Molemmilla oli tumma tukka.
Ginika hymyili ja katsoi naista, ja nainen hymyili ja katsoi tietokoneen ruutua, ja kaksi mahtavaa sekuntia mateli ohi, ennen kuin hän sanoi iloisesti: "Asia kunnossa. Selvitän sen myöhemmin ja katson, että hän saa provisionsa."
Kun he astuivat ulos kaupasta, Ifemelu sanoi: "Minä jo odotin, että hän kysyisi: 'Oliko se se, jolla oli kaksi silmää, vai se, jolla oli kaksi jalkaa?' Miksei hän vain kysynyt: 'Oliko se se musta tyttö vai valkoinen tyttö?'"
Ginika nauroi. "Siksi, että tämä on Amerikka. Täällä kuuluu olla kuin ei huomaisi tiettyjä asioita."
(s. 142)

Ifemelun ihmissuhteet ovat kiinnostavia. Curt, Blaine – vai Obinze? Jokainen on oma persoonansa, vaikka en kyllä oikein tajunnut mikä Blainessa viehätti. Blaine oli minusta äärettömän ärsyttävä (pahempi oli vain hänen sisarensa Shain) tietynlaisessa oppineisuudessaan ja alentuvassa suhtautumisessaan Ifemeluun. Barack Obaman tuominen suhteeseen oli vinkeä, mutta uskottava veto!

Ifemelusta itsestään pidin todella paljon. Hän oli niin aidon oloinen. Ei täydellinen, vaan ihan uskottava ihminen. Samaistuin häneen paljon kaikessa siinä kiivaudessaan ja sanan säilän heiluttamisessaan, mutta myös tietynlaisessa haavoittuvaisuudessaan. Ifemelu haluaa tulla hyväksytyksi. Olla kuin muutkin. Olla ihminen. Ei musta, josta aina pitää ottaa ensin huomioon ihonväri.

Nautin Adichen tarinankerronnasta. Siinä on jotakin niin jouhevaa ja teeskentelemätöntä. Tämä ei ole mitään proosamuotoon puettua "mutkumeitäkohdellaanniinväärin"-uikutusta. Romaaneissaan Adichie nimenomaan näyttää etteivät asiat ole mustavalkoisia (sanan kaikissa merkityksissä).
Kotiinpalaajien lopusta rokotan pisteitä hieman. Loppu minusta hieman lässähti ja viimeinen osa maistui hiukan venytetyltä. Lisäksi Ifemelun blogin saama suosio ja rahatulva tuli jotenkin kovin äkkiä. Jäi kuva, että parin postauksen jälkeen aukeni huiput yhteistyökuviot ja Ifemelu pystyi jo irtisanoutumaan työstään blogilla elääkseen. Ei kai se nyt Amerikassakaan käy ihan noin vain?

Linkitän tähän loppuun Saran P.S. Rakastan kirjoja -blogin upean postauksen, joka on myös julkaistu tänään ja jossa on linkkejä muihin arvioihin.
Kotiinpalaajat on herättänyt ihastusta kirjablogeissa – eikä syyttä.