sunnuntai 16. huhtikuuta 2023

Mooses Mentula: Jääkausi (2016)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 263

Mooses Mentulan Jääkausi on näin opettajan työtä tehdessä lähelle tuleva romaani, joka saa selkäpiin hiukan kylmäämään. Tarina kertoo teini-ikäisestä, koulukiusaamista pakenevasta Helmistä. Helmi perheineen on vaihtanut paikkakuntaa Helmiin kohdistuvan kiusaamisen vuoksi. Mutta koulumaailman julmuus ei tunne paikkakuntarajoja, vaan Helmi löytää itsensä jälleen saman edestä. Vianhan on pakko olla silloin hänessä? Ja kun Helmi oivaltaa soveltaa koirankouluttajalta saamaansa ohjetta omaankin elämäänsä, alkaa tahti muuttua. Tulilinjalle joutuu Juha-opettaja, joka oli yrittänyt auttaa Helmiä saaden tytön vielä tukalampaan asemaan. Yksi pienenpieni viesti netin keskustelufoorumille riittää aiheuttamaan melkoisen vyöryn.

Kun kirjoitetaan teinitytön ja keski-ikäisen miesopettajan teiden risteämisestä, ei tarvitse olla kovinkaan välkky arvellessaan, mitä aihetta risteämä koskee. Helmi tosiaan pistää ilmoille juorun tyttöjä kopeloivasta opettajasta. Ja se yksi viesti riittää mullistamaan mistään tietämättömän, kovasti pidetyn Juhan todelliseen kurimukseen. Loppu ei ole kovinkaan kaunis, kuten arvata saattaa. Jäin miettimään, että noinko helposti pidetystä opettajasta ja aviomiehestä leivotaan syyllinen? Vaikka tietysti todellisissakin tapauksissa liian usein kuulee sitä "hän oli niin mukava, että ei olisi uskonut"-tyyppistä päivittelyä. Harvoinhan todelliset pedofiilit kulkevat "olen ilkeä namusetä"-kyltti kaulassaan.

En oikein tiedä mitä ajatella tästä. Koulumaailma ja koulukiusaamisen julmuus kuvataan hyvin. Mutta jotenkin tuntui myös siltä, että mentiin siitä mistä aita oli matalin. Helmin muutos kiusatusta "koviskimmaksi", joka menettää neitsyytensä kotibileissä ja viiltelee itseään, on vähän liian klisee. Olisin kaivannut romaaniin jotain yllättävää joko käsittelytavaltaan, näkökulmaltaan tai loppuratkaisultaan (joka nyt jää vähän turhan epäselväksi). Toki se, että kiusaamisen kohteena tässä on myös opettaja, on oma näkökulmansa, jota näkee vähän vähemmän.

Helmi on hienosti rakennettu hahmo, jonka taktiikkamuutos tapahtuu varsin nopeasti. Mietin tosin, että mistä Helmi sai siihen yhtäkkiä voimansa? Helmi myös harrastaa valokuvaamista ja lopussa sen kerrotaan olevan hänen ammattinsa. Valokuvaaminen näkyy alussa ja lopussa, mutta muuten se ei kulje Helmin mukana lainkaan. Ei edes esimerkiksi Helmin visuaalisena silmänä.

Jääkausi on kyllä tyylikäs romaani nimeään myöten. Kaikki kirjan tapahtumat ovat alisteisia kylmyydelle ja jäälle. Jopa kieli on kylmän lakonista ja toteavaa. Romaani on napakan mittainen ja jännite pysyy yllä koko ajan. Tyhjäkäyntiä ei ole lainkaan.

Vähän sellainen komsii komsaa -fiilis Jääkaudesta jäi. Kuitenkin mielelläni luen Mentulalta jotain muutakin. Omasta hyllystä taitaakin löytyä novellikokoelma Musta timantti. Mentulan tapa kertoa on sellainen, että uskoisin sillä rakennetun erinomaisia novelleja!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Jääkauden kohtaan 10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja. Niitä totisesti saa niin Juha kollegaltaan Vesalta kuin Helmikin koirankouluttajalta. (En suosittele noudattamaan niitä koirankoulutusohjeita oikeasti.)

Jääkausi muualla Blogistaniassa:
Kirjaluotsi
Kirjat kertovat
Kirjavinkit
Sivutiellä

sunnuntai 9. huhtikuuta 2023

Heikki Turunen: Simpauttaja (1973)

Kustantamo: WSOY
Äänikirjan pituus: 10 tuntia 36 minuuttia
Lukija: Esa Saario

Hojo hojo! Sain viimein perehdyttyä tähän klassikkoon, josta en ole muuta oikein kuullutkaan kuin tuon Simpauttajan käyttämän "hojo hojo"-tervehdyksen. Sitä tosin käytetään romaanissa vain kerran.

Simpauttaja kertoo pohjoiskarjalaisesta kylästä, johon Simpauttaja-niminen omituinen kaveri on saapunut työhommiin. Simpauttaja pistää koko kylän elämän sekaisin ja on muutenkin varsin ärsyttävä tyyppi. Syvimmillään Simpauttaja kertoo kuitenkin kaupungistumisesta ja maalaiskylän katkerasta autioitumisesta. Sillä tavalla teos on ajankohtainen edelleen. Simpauttaja on Heikki Turusen esikoisteos ja sitä pidetään 1900-luvun parhaimpana esikoisromaanina.

Jaa-a. En ole ihan vakuuttunut Simpauttajan tasosta ja asemasta näin tasan 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Toisaalta romaani on ehta aikansa kuva ja edustaa hyvin aikansa kirjallisuutta. Simpauttaja kuvaa hienosti Suomen historiassa merkittävää murrosta, joka yhä jatkuu.

Eniten minua tympi suomalaisten(kin) mieskirjailijoiden maalailema naiskuva: Romaanin naiset olivat joko neitsyitä, huoria tai äitejä. Eivät itsenäisiä toimijoita, vaan mieshahmoihin sidottuja statisteja. Naishahmojen suurin rooli on Juuli Taivaisella, joka pettää miestään Kuunoa Simpauttajan kanssa. Lopulta kiltti Kuuno havahtuu asiaan ja syyttää Simpauttajaa, mutta syy vieritetään yksinkertaisen Oton niskoille. Toinen merkittävä naisrooli on Marketalla, johon nuori Imppa on ihastunut. Imppa ei ehdi "saada" Marketalta, kun tyttö lähtee töihin Lieksaan ja tulee siellä raiskatuksi. Suurimman säälin saa Imppa-parka, kun ihastus tällä tavalla pilattiin. Sen koommin Marketasta ei enää kuulla.

Jos on jäänyt epäselväksi, mitä tarkoitetaan mieskatseella (male gaze), niin Simpauttaja on loistava teos perehtyä asiaan käytännössä. Juuli Taivaisen kiinnostus omiin rintoihinsa on uskomaton. Samoin mieskatseen kautta on kuvattu Juulin itsetyydytys saunanlauteilla; olennaista on kuvata missä ne sormet pyörii, ei sitä tunnetta mitä itsetyydytys aiheuttaa.

Suurin osa mieshahmoista on jonkinasteisia juoppoja. Viinaa kuluu ja paljon. Soitetaan suuta, pohditaan aluepolitiikkaa. Tämä onkin romaanin mielenkiintoisin osuus, vaikkakin karkea alapääsanasto alkaakin tympiä kohtuullisen pian. Romaanin alussa Imppa riitautuu hankalan miehen maineessa olevan isänsä kanssa. Imppa aikoo töihin Helsinkiin, mutta jääkin vielä kesäksi töihin kylään Pirtamolle. Siellä hän tutustuu Simpauttajaan. Helsingistä taas kotikonnuille saapuu pahasti alkoholisoitunut ja potkut saanut lehtimies Jomppa, jonka potkujen taustoja selvitellään sivujuonteena. Surullinen ja uskottava tarinahan siellä taustalla on.

Omalla kohdallani Simpauttajan pelasti uskomattoman hyvä lukija Esa Saario, joka taitaa murrepuolen todella hyvin. Hän eläytyy hahmoihin hienosti, mutta ei näyttele liikaa, vaan jättää tilaa lukijan omalle tulkinnalle.

Simpauttajasta on tehty myös elokuvasovitus. En taida jaksaa katsoa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 37. Kirja kertoo elämäntavasta jota ei enää ole. Vaikka maaseudulla toki on yhä elämää, niin Simpauttajassa kuvatun elämäntavan sähköttömyyksineen ym. voidaan sanoa jo kuolleen.

Vasta koko tämän blogitekstin kirjoitettuani ja asiasanoja laittaessani huomasin, että olen lukenut tämän aiemmin yli 10 vuotta sitten! Jestas! Ei mitään muistikuvaa asiasta. Vaan eipä tuo mielipide ollutkaan kovin muuttunut...

Simpauttaja muualla Blogistaniassa:
Kirjojen keskellä
Kirjakaapin avain
Sallan lukupäiväkirja
Sanojen keskellä
Jokken kirjanurkka