Aki Raatikainen: Luolamadonna (2014)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 281
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Voi kurjuuksien kurjuus! Olisin niin halunnut pitää tästä. Teoriassa siihen oli kaikki ainekset olemassa: mielenkiintoinen 1600-luku, Eurooppa, Diego, vaalea soturi, kidnappaus... Ah!
Mutta kun ei, niin ei. Tämä arvio sisältää nyt tavallista enemmän juonipaljastuksia, jotta pystyn paremmin perustelemaan miksi tämä ei ollut minun makuuni.

Luolamadonna on jatkoa Raatikaisen esikoisteokselle Kristallikuningas. Tämän kirjan kaiketi voi lukea itsenäisenä teoksenakin, mutta enemmän tästä saa henkilötasolla irti jos Kristallikuningas on tuttu.

Axel on päätynyt mykän vaimonsa kanssa Amsterdamiin ja elelee mukavaa porvarielämää. Perheeseen kuuluu lisäksi Axelin tytär Andrietha, ottopoika Dirk, ja Axelin ja Nanan yhteinen poika Johan. Diego de Ribera on tietysti mukana bisneskuviossa, mutta elelee villiä poikamieselämää.

Luolamadonna on täynnä tapahtumia ja menoa todella piisaa 281 sivuun nähden.
Ensin Andrietha siepataan. Eräs tyyppi uskoo, että Axel on varastanut kullan hänen isältään ja sillä rikastunut. Sieppauksen hoitaa jonkinlainen palkkasoturimurhaajapahis Guerra, joka on osana jotakin uskonlahkoa ja saa päähänsä, että Andriethan tehtävä on synnyttää uusi Messias. Raatikainen käyttää jälleen inhokkiklisettäni ja Andrietha, kiltti neitsyt raiskataan ja tulee raskaaksi, ennen kuin Axel ja Diego ehtivät paikalle. Sitten Andrietha synnyttää lapsensa, menee naimisiin ja muuttaa Amerikkaan. Ollaan about kirjan puolivälissä.
No sitten Axelin ja Nanan kauppa-apulainen on salaa ollut ihastunut Nanaan ja saa jonkinlaisen pakkomielteen tätä kohtaan. Sitä selvitellään.
Dirk ja Johan ottavat yhteen jo lapsena, koska Johan on katkera ottolapsi-Dirkille, joka on uhka hänen perinnölleen ja jota vanhemmat tuntuvat lellivän. Kaksikko kasvaa tarinan aikana aikuisiksi, Johan pistää paksuksi yhden naisen ja joutuu naimisiin. Hänen vaimoaan kohtaa kuitenkin onnettomuus, lapsi kuolee ja vaimo palaa karsean näköiseksi. Sitten joku murhaa vaimon ja Axel lähettää Johanin ja Dirkin Suomeen perintökartanolleen. Siellä pojat selvittävät välinsä lopullisesti eikä ruumiilta vältytä.

Tämän kaiken ohessa seurataan samalla Ludvig XIV:n elämää lapsesta nuoreksi kuninkaaksi ja kyltymättömäksi rakastajaksi – ja sitten valloittajaksi. Lopulta annetaan ymmärtää (tai siis näin minä ymmärsin), että Ludvig hyökkäsi Maastrichtiin, koska alitajuntaisesti halusi kostaa tuntemattomaksi jäänelle ruotsalaiselle isälleen – siis Axelille. Ludvigia välillä luotsaa d'Artagnan. Kyllä. Juuri SE d'Artagnan.
Lopussa Axel ottaa yhteen tämän legendaarisen sankarin kanssa ja taas ruumiita. Ruumiiden määrässä George R. R. Martin jää nyt kakkoseksi.

Tämä kaikki siis alle kolmessa sadassa sivussa. Ymmärtänette, että kovin syväluotavaa tämä homma ei ole. Se ei toki sovi genreenkään, vaikka Raatikaisen kynänjäljestä huomaa, että potentiaalia siihen olisi. Raatikainen ei kirjoittajana ole missään tapauksessa huono. Mutta nyt isot tapahtumat saavat aivan liian vähän tilaa eikä mihinkään keskitytä kunnolla.

Tätä seikkaa pahentaa teoksen pätkittäisyys. Jatkuvasti vaihdellaan näkökulmahenkilöä ja juoni etenee ikään kuin lyhyin sykäyksin. Tulee mieleen, että luin laajaa synopsista, johon on kirjoitettu tärkeimmät kohtaukset ylös suunnilleen kolmen kirjan sarjasta. Sellaisena synopsiksena tämä olisikin ollut jännä ja olisin todella halunnut lukea sen sarjan. Mutta romaanina tämä ei toiminut minun makuuni lainkaan.

Kaikki henkilöt jäivät ohuiksi. Ei tässä ollut aikaa eikä tilaa syventämisille. Harmittaa, koska Kristallikuninkaassa se onnistui ihan hyvin. Kyse ei ole tässäkään siis siitä, etteikö Raatikainen osaisi.
Näinpä siis Luolamadonna ei vakuuttanut oikein millään saralla. Historiallinen miljöö, sen vähän mitä sille annettiin tilaa toiminnan ohella, oli kiinnostavaa ja uskottavaa. Siitä ei moitteita.

Olen selvästi hankala yleisö; ensin kitisen tiivistämistä ja nyt laajentamista. Ikinä ei ole hyvin! Paitsi ehkä seuraavalla kerralla? Sitä odotan. En suostu antamaan periksi vielä.

Morren maailman Blogistanian parhaat kirjat 2014 -ehdokkaat

Blogistanian parhaat kirjat -äänestys on juuri alkanut. Tällä samalla hetkellä lukuisat kirjabloggarit julkistavat omat ehdokkaansa ja sen jälkeen emäntäblogeissa lasketaan sormet jännityksestä täristen.
Enemmittä puheitta tässä ehdokkaani!

Paula Havaste: Tuulen vihat (3 pistettä)
Upea historiallinen romaani. Rehellistä viihdettä höystettynä runsaalla tietomäärällä. Ei opetuksellinen, vaan vetävä. Lopussa huikea ylläri ja nähtäväksi jää mihin tarina kulkee. Ehdoton lukuelämys!

Sami Lopakka: Marras (2 pistettä)
Synkeä, tyylikäs, humoristinen. Siinä on vaikea kolmikko yhdistettäväksi yksiin kansiin, mutta Lopakka taitaa asiansa. Upea loppu kantaa raskaan tarinan loppuun saakka.

Marko Hautala: Kuokkamummo (1 piste)
Olen kauhuun varsin tottunut lukija. En vähästä hätkähdä. Mutta en vieläkään kulje pimeällä metsässä rentona koiran kanssa. Ja kun näen jonkun pahkan, niin tekisi mieli kiljaista. Selkää pitkin menee kylmä väre... Onko se hikeä vai kuokan terä?

Blogistanian Finlandiaa emännöi Kirjavinkit.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (3 pistettä)
Kaunis ja haikea kuvaus ystävyydestä, ja siitä kuinka menneisyys on kohdattava. Murakamin verkkainen tyyli pitää hienosti jännitteen yllä. Teoksen on japanista suomentanut Raisa Porrasmaa.

Blogistanian Globaliaa emännöi Kirsin Book Club.

Jenna Kostet: Lautturi (3 pistettä)
Sydämeen käyvä Lautturi on mielessä vieläkin. Yksi viime vuoden upeimpia lukukokemuksia. Tähän kirjaan toivon monen tarttuvan! Erittäin tasokas nuortenkirja ja lupaava esikoinen.

Anne Leinonen: Ilottomien ihmisten kylä (2 pistettä)
Erittäin ajankohtainen ja ajatuksia herättävä romaani näinä päivinä, kun kulttuurit paljon törmäävät toisiinsa. Tämä pitäisi olla suorastaan pakollista luettavaa kouluissa. Milloin saa puuttua toisten kulttuuriin ja tapoihin?

Magdalena Hai: Susikuningatar (1 piste)
Gigi ja Henry -sarjan tyylikäs päätösosa. Upea sarja toi steampunkin ryminällä suomalaisten nuorten keskusteen ja on kulttuuriteko jo sinänsä. Kaiken lisäksi sarjan parissa viihtyy niin nuori kuin vanha, niin tyttö kuin poikakin.

Blogistanian Kuopusta emännöi Notko, se lukeva peikko.

S. Henriksson, I. Hirsjärvi ja A. Leinonen (toim.): Kummallisen kirjoittajat (3 pistettä)
Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien julkaisema kirjoittajaopas on täyttä tavaraa. Tässä oppaassa ei ladella filosofisia latteuksia tai ympäripyöreitä ohjeita, vaan ihan oikeasti päteviä vinkkejä kirjoittamiseen. Vaikka näkökulma on vahvasti spekulatiivisessa fiktiossa, on moni asia sovellettavissa ihan realismiinkin.

Blogistanian Tietoa emännöi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Ja ei muuta kuin jännäämään tuloksia!!

David Vann: Kylmä saari (2011 / 2014)

Caribou Island
Suomennos: Irmeli Ruuska
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 328
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kirjailijanimi David Vann ei ole sanonut minulle ennestään yhtään mitään. Kiinnostuin Kylmästä saaresta lähinnä siksi, että tätä on rinnastettu Cormac McCarthyyn, joka romaanista Tie pidin paljon.

Jotenkin odotin tästä vähän saman tyyppistä tarinaa kuin Eowyn Iveyn Lumilapsesta, mutta karumpana, jopa kauhutyyppisempänä versiona.
Kylmä saari kertoo Garysta ja Irenestä, ja heidän murtuvasta avioliitostaan. Garylla on unelma rakentaa mökki syrjäiselle saarelle Alaskassa, lähellä heidän kotiaan. Elää karun luonnon armoilla.
Tarina kertoo kuitenkin myös heidän tyttärestään Rhodasta, joka on parisuhteessa Jimin kanssa.

Kylmän saaren isoin vika taisi olla odotusteni pettäminen. Se ei tee romaanista varsinaisesti huonoa, mutta en tykännyt siitä mitä sain suhteessa toiveisiini. Kylmä saari on melkoista parisuhdevatulointia. Ja juuri sitä osastoa, jota en jaksaisi. Kukaan ei ole oikeastaan kiva (Rhoda on hahmoista miellyttävin), mutta varsinkin miehistä annetaan melkoisen mulkku kuva. Koko kirja on hiton masentava ja loppu oli ennalta-arvattava.

Harmitti, ettei tässä keskitytty saaressa asumiseen ja sen elämisen tuomiin haasteisiin, kuten Lumilapsessa. Eihän nämä tässä pääse edes muuttamaan sinne helkatin saarelle! Kirja keskittyy niin paljon siihen parisuhdepuimiseen niin Garyn ja Irenen kuin Rhodan ja Jiminkin kohdalla.

Arvoitukseksi vähän jäi, miksi ihmeessä tätä verrataan Cormac McCarthyyn. En toki ole McCarthy-asiantuntija, koska olen lukenut häneltä vain yhden romaanin, mutta ymmärtääkseni parisuhdevatuloinnit eivät kuulu hänen repertuaariinsa.
Yhteistä näyttää olevan vain repliikkimerkintöjen käyttämättömyys. Siinä missä se tuntui sopivan Tien dystooppiseen ja synkkään henkeen, Kylmässä saaressa se näyttää vain tarkoitushakuiselta kikkailulta.
Tällainen vaara on aina, jos kirjailija X:ää verrataan kirjailija Y:hyn. Sitä odottaa jotain muuta. En tiedä miten olisin kokenut Vannin romaanin ilman tätä vertausta. Veikkaan, että muuten vain rasittavana parisuhdelässytykseltä.

Garyn ja Irenen suhde on sinällään hyvin rakennettu. Ja uskottava. Irene saa outoja sairaskohtauksia, joista ollaan ensin huolissaan, mutta sitten kun syytä ei löydy leimataan Irene näyttelijäksi. Lukijana minä uskoin Irenen kipuihin, mutta toisaalta ymmärsin muitakin näkökulmia. Kukaan ei pääse oikein helpolla.
Loppu oli tosiaan melkoisen ennalta-arvattava eikä se aiheuttanut erityisiä tuntemuksia suuntaan tai toiseen.

Kylmä saari on muiden bloggarien parissa ollut hiukan pidetympi kirja. Lukaiskaapas ainakin seuraavat arviot:
P.S. Rakastan kirjoja
Lukuisa
Lukutuulia

Magdalena Hai: Susikuningatar (2014)

Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 448
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Se on nyt ohi. Loppu. Kaput. Ehkä... Ei noista kirjailijoista ikinä tiedä. Mutta ennakkotietojen mukaan tämä oli Gigi ja Henry -sarjan viimeinen osa. Ja näin kirjan loppukin antaa ymmärtää. Ei puolitiehen jätettyjä langanpätkiä, vaan Hai on solminut tarinan kauniiseen loppuun.

Susikuningatar alkaa Pariisista vuonna 1869 (kirjan lopussa tästä ajankohdasta tarkemmin). Gigi valmistautuu tehtäväänsä Umbrovian kuningattarena – Susikuningattarena. Gigin harjoituksiin ei suinkaan kuulu hovietiketti ja oikeanlaiset niiaustyylit, vaan aseiden käsittely, taistelu, hengissä selviytyminen. Sotaa Luopiota vastaan ei voiteta hienostelulla.

Romaanina Susikuningtar onkin kaikkea muuta kuin hienosteleva. Se on trilogian raain, väkivaltaisin ja armottomin. Turhaan ei Magdalena Hai jää mässäilemään, mutta tekstiä ei ole siloiteltukaan. Nuortenkirjastakin voi tehdä tyylikkäästi väkivaltaisen. Voidaan toki aina keskustella siitä, että onko väkivalta ylipäätään tyylikästä, mutta tarkoitan sitä, ettei kohdeyleisölle varsinkaan tänä päivänä tarvitse turhaan asioita kaunistella. Kirjoissa voi hyvin kertoa verestä ja suolenpätkistä – ja siitä, mitä sen seurauksena on. Siinä on se juju. Ei väkivaltaa väkivallan vuoksi, vaan kokonaiskuva.
George R. R. Martin tekee tämän minusta myös onnistuneesti kirjoissaan, joskin Susikuningatar ei ole niin raaka kuin Tulen ja jään laulun kirjat, jotka ovat aikuisille suunnattuja.

Pidän Gigistä aivan valtavasti hahmona. Hän on kasvanut ja kehittynyt hienosti sarjan edetessä. Gigi ei ole täydellinen, jaloutta tihkuva sankaritar, jonka perään kaikki miehet ovat. Susikuningattaressa olin aistivinani hienoista romantiikkaa, mutta mistään varsinaisesta romanssista ei voi puhua. Paitsi Henryn kohdalla, jonka sydämen valittu pääsi hiukan yllättämään. Pitää ehkä jossakin vaiheessa lukea sarja uudestaan alusta loppuun nähdäkseni vihjataanko siitä jo aiemmin.

Gigin ja Henryn tarina saa arvoisensa lopun. Lie ennalta-arvattavaa kuinka Luopiolle käy, mutta ilahduin siitä, ettei Gigin tarinaa kerrottu yksityiskohtaisesti loppuun asti tyyliin: "...meni naimisiin plaaplaan kanssa, hallitsi oikeudenmukaisesti ja oli kansansa rakastama ja eli elämänsä onnellisena loppuun saakka.". Lukijalle annetaan apua Gigin tarinan kanssa, mutta lopun hän saa kuvitella itse. Tästä erityistä kiitosta.

Loppuun vielä Larin arviointi. Lari saa myös oman tunnisteensa (Larin luetut), jos vuonna 2004 syntyneen pojan kirja-arviot kiinnostavat muitakin.

Lari:

Gigi, Henry ja Mussovits palaavat maisemiin erinomaisessa kirjassa.
Juonen kuljetus on hyvin tehty ja sai minusta otteen, vaikka muutenkin olen lukenut aiemmat osat (Kerjäläisprinsessa ja Kellopelikuningas).
Valitettavasti muistot oli niin hajalla aiemmista kirjoista, mutta en paljoa välittänyt siitä.
Jossain vaiheessa tuli niin paljon uusia asiota että meinasin putoa kärryillä, onneksi sentään pysyin mukana, ja lopussa pääsin kärryille.
Loppuhuipennukset jättivät karvaa suuhun, sen syy jäi mysteeriksi.
Hieno kirja kuitenkin, ja tälle jatkoa, kiitos.

P.S. KerjäläisPRINSESSA, KellopeliKUNINGAS, SusiKUNINGATAR, milloin prinssi?

Susikuningatar muissa kirjablogeissa:
Todella vaiheessa
Amman kirjablogi
Taikakirjaimet
Kirsin kirjanurkka
Yöpöydän kirjat
Ullan Luetut kirjat
Routakoto

Pieni puhahdus e-kirjojen puolesta

Olen ollut viime aikoina aistivinani ilmassa hienoista e-kirjavastaisuutta. Ja ainakaan virheelliset ja puolitotuuksia kertovat uutiset eivät yhtään auta asiaa. Tässä ovat viime aikoina kunnostautuneet Hesari (ja Hesari toiste vähän samaan juttuun viitaten) ja perässä räpistellen Iltalehti.

Lyhyesti sanottuna molemmissa jutuissa kerrotaan iPadin olevan huono juttu silmille, hermostolle, unenlaadulle, empatialle ja stressinsietokyvylle. Kaksi jälkimmäistä ominaisuutta Iltalehti nostaa esiin lähteenään "eräs tutkimus". Vakuuttavaa, mutta tuttua Iltalehti-tyyliä.

Pulmana molemmissa uutisoinneissa on se, että puhutaan sähkökirjoista, mutta ei lukulaitteista. iPadia, kännykkää tai tablettia ei ole tarkoitettu pitkän tekstin lukemiseen. Sitä varten on kehitetty lukulaitteita kuten Kobo, Kindle, Sony Reader jne.

Kindle

Lukulaitteissa käytetään omanlaistaan näyttötekniikkaa, joka jäljittelee paperia ja jossa on erilainen valo kuin esim. tableteissa tai tietokoneen ruudussa. Se on silmille miellyttävämpää.
En siis yhtään epäile, ettäkö iPad aiheuttaisi esim. uniongelmia. Mutta uutisoinnissa tulisi tehdä selväksi iPadin (ja vastaavien laitteiden) ero lukulaitteisiin.

Vähän sama, jos uutisoitaisiin, että kaulimen käyttö keittoa hämmentäessä aiheuttaa rasitusvammoja, mutta ei kerrota että kaulimen sijasta kannattaisi käyttää kauhaa tai vispilää. Kaulimella toki teknisesti ottaen voi hämmentää keittoa, mutta sitä ei ole siihen tarkoitettu, vaikka se keittiöväline onkin.

Suomessa sähkökirjamyynti on käynnistynyt nihkeästi – huolimatta siitä, että myynti kaksinkertaistui viime vuonna. Syynä nihkeyteen on varmasti e-kirjan kova hinta (röyhkeästi röyhistän rinnuksiani ja sanon, että Osuuskumman e-kirjoissa hinnat ovat paremmin kohdillaan). Yhtenä hinnoitteluun vaikuttavana tekijänä on e-kirjan arvonlisävero 24%.
Lisäksi Suomesta on hankala löytää lukulaitetta! Tämän yllättäen huomasin joulun alla, kun etsin lukulaitetta äidilleni. Pixmaniasta sain tilattua Kobon. Lahja muuten osui nappiin ja äidistä tuli kertaheitolla sähkökirjojen ystävä. Tästä kuulemme ehkä myöhemmin lisää...

En halua tuputtaa lukulaitetta tai sähkökirjoja kenellekään. Kukin tyylillään. Toiset tykkäävät toisesta ja toiset toisesta. Ei siinä ole mitään väärää tai edes kovin ihmeellistä.
Mutta ne harhaluulot, väärät/vääristelevät tiedot... Ne kiukuttavat joskus.

Minäkin pidän kirjojen tuoksusta ja paperin kahinasta sormieni välissä. Sivujen kääntelystä. Kirjan – paperikirjan – tunnusta. Kyllä te tiedätte. Pidän siitä, kun kirja on uutuuttaan kiiltelevä ja vähän jäykkä kun sen sivuja kääntelee. Pidän siitä, kun käsissäni on nuhruinen pokkari, jonka tiedän lukeneeni ties kuinka monta kertaa.
Mutta vaikka luen e-kirjoja, ei minun ole tarvinnut luopua näistä tuntemuksista! Ei minun ole tarvinnut sitoutua yhteen formaattiin kirjojen kanssa. Molemmille on aikansa ja paikkansa.
Sama pätee musiikkiin. Kuuntelen musiikkia Spotifysta, mp3-soittimesta, cd-levyltä ja joskus meillä kuunnellaan lp-levyjäkin. Minulla on ilo kuunnella elävää musiikkia kotonani kahden musisoivan miehen ansiosta.

En usko paperikirjan katoamiseen (enkä cd- ja lp-levyjenkään). Paperikirja on satoja vuosia vanha konsepti. Sillä on vankka kannattajakuntansa – johon kuulun itsekin. Valtaosa kirjoista ilmestyy paperimuodossa. Se aiheuttaa myös ongelmia.
Uskon, että ostajien keskuudessa tullaan menemään siihen, että ns. keräilykirjat ja korkeakirjallisuus tullaan ostamaan (kovakantisina) paperikirjoina. Tietynlainen kertakäyttökirjallisuus ja viihdekirjallisuus taas enemmän e-kirjoina.
Omalla tavallani itse noudatan jo tätä. Haluan tiettyjä kirjoja paperisina, ne jotka uskon lukevani monesti – ja Stephen Kingin kirjat. Mutta muut pyrin hommaamaan sähkökirjoina. Jos sähkökirjan luettuani toteankin sen olleen niin hyvä, että haluan sen paperisena, niin ostan sen – ehkäpä juuri antikvariaatista tai alennusmyynneistä.

Viime kädessä minulle tärkeintä on kuitenkin tarina, todellisuuspako, lukemisen riemu, mielikuvituksen villi laukka. Ei se, missä muodossa se tarjotaan.

Toivotan kaikille lukemisen iloa – luitte siten miten, missä ja mitä hyvänsä!

Maria Turtschaninoff: Maresi – Punaisen luostarin kronikoita (2014)

Maresi. Krönikor från Röda klostret
Suomennos: Marja Kyrö
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 212 (ennakkolukukappale)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Alkuun haluan kertoa, että jostakin syystä "tyttö luostarissa" -tarinat viehättävät minua kovasti. Kyseessä ei tarvitse olla juuri kristillinen luostari, vaan jokin uskonnollinen naisyhteisö, jossa elämä on hyvin yksinkertaista, lämpöä täynnä ja jollakin tapaa ei-modernia. Meinasin kirjoittaa keskiaikaista, mutta ei sekään ole se pointti. Mutta esimerkiksi sähkö ei tuohon maailmaan kuulu.

Alakoululaisena herätin hilpeyttä luokkatovereissani ilmoittamalla tohkeissani haaveammatikseni nunnan. Olin lukenut Maijaliisa Dieckmannin Pakene luostariin -nuortenromaanin ja ihastuin tarinaan todella. Uskonto oli ihan sivuseikka. Jokin siinä arkisessa puuhastelussa viehätti. Ja tietysti sillä tavalla uskonto vaikutti, että se toi tarinaan ripauksen mystisyyttä.
Kyseinen kirja on hyllyssäni (kiitos Saran!), mutta en ole saanut sitä luetuksi uudestaan. Ehkä pelkään menettäväni jotakin.
"Nunnahaave" kantoi yllättävän pitkään. Se kyllä muutti muotoa matkan varrella, mutta vielä lukiovaiheessa arvoin, että haluaisinko lähteä teologiseen vai uskontotieteeseen. Lopulta päädyin kumminkin folkloristiikkaan ja sitä kautta sitten kotimaiseen kirjallisuuteen. Melko vinkeää, kun nyt ajattelee.

Hölpönpölpön. Palataanpa Maresiin. Kun olin lukenut Anachén, oli selvää, että tulen varmasti lukemaan muitakin Turtschaninoffin kirjoja. Edellä mainituista syistä Maresi kiinnosti valtavasti ja Finlandia Junior -palkinto nosti odotuksia ennestään.

Maresi kertoo siis samannimisestä tytöstä, joka elää naisvaltaisessa luostarissa pienellä saarella. Hän rakastaa lukemista ja tietoa ylipäätään, ja jännittyneenä odottaa kenen noviisiksi hän pääsisi. Luostarissa palvellaan Jumalatarta, joka on tavallaan meillekin tuttu (esimerkiksi Luontoäitiä ajatellaan usein Jumalattarena esim. wiccalaisuudessa). Tämä Jumalatar ilmenee kolmessa muodossa: Neito, Äiti ja Akka. Luostarissa on lukuisia eri tehtäviä kirjastosta arkisiin askareisiin ja Ruusun temppelistä kuolemaan.
Eräänä päivänä luostariin saapuu Jai. Hän on paennut isäänsä, joka on suorastaan sadistinen ja jonka käytöksen patriarkaalinen yhteiskunta mahdollistaa.
Tässä kohdin on vinkattava, että tämä jakaa saman maailman kuin Anaché, mutta erilaisen kulttuurin. Punaiseen luostariin on saapunut nuoria tyttöjä eri paikoista ja eri syistä; koulutuksen tarve, nälän pako, hirmuvallan pako, oma kiinnostus jne.

Maresi on vahvasti ja häpeilemättä feministinen teos. Se ei tarkoita kirjan sanoman olevan "naiset rules, miehet ovat perseestä". Maresissa on vastakkainasettelua, mutta koin ne enemmän henkilökeskeisiksi kuin sukupuolikeskeisiksi. Jain isä on paha, mutta esimerkiksi Maresin isä oli hyvä. Maresin isä on tietysti hyvin sivuroolissa, vain parissa muistossa läsnä. Ja eittämättä vähän kohotutti kulmia se, että tarinassa ainoa läsnäoleva hyvä mies oli homoseksuaali. Ikään kuin sillä olisi lunastettu tämän oikeus olla hyvä ja muuten se olisi ollut mahdotonta.

Tässäkin romaanissa minua viehätti tuo luostarin arkielämän kuvaus. Jokin taika näillä kirjailijoilla on, kun he onnistuvat tekemään siitä niin mielenkiintoista. Jos minä kuvaisin omaa arkeani, niin olisi se varmaan melkoisen tylsää luettavaa. Mutta Maresissa hehkui se sama lämpö kuin (muistojeni) Pakene luostariin -romaanissa. Ja sitä minä erityisesti rakastin. Makustelin enemmän sitä, kuin varsinaista päätarinaa (josta olisin esim. prologin tiputtanut pois).

Suosittelen tätä erityisesti pienistä arkisista asioista viehättyneille, feministeille (ja oikeastaan enemmän sovinisteillekin), isille ja mystikoille.
Kirjassa on myös paikoin raakuutta, ihan perustellusti kyllä, mutta en suosittelisi kovin nuorille ja/tai herkille lukijoille.

Maresi muissa kirjablogeissa:
Eniten minua kiinnostaa tie
Kirjaneidon tornihuone
Taikakirjaimet
Lukuisa
Hiirenkorvia ja muita merkintöjä
Lukutoukan kulttuuriblogi
Mustetta paperilla
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Morren maailma ja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat

Tällainen tiedostusasia nyt siis tänne bloginkin puolelle. Voin vilpittömästi sanoa, että Stk:n jäsenyys on kannattavaa ja mukavaa hommaa, vaikka ei Morren maailman palveluille olisikaan käyttöä.
Stk järkkää kivoja kursseja ja tapahtumia. Lisäksi kotiin tupsahtelee säännöllisesti huippuhyvä Kosmoskynä-lehti, jossa on hyviä juttuja kirjoittavaisille ja laatunovelleja lukevaisille. Jos satut olemaan molempaa sorttia, niin siinä on herkkua koko rahan edestä!
Kivointa Stk:ssa on kumminkin sen muodostavat ihmiset. On mukavaa kirjoittaa ja jutella samanhenkisten ihmisten kanssa. Olen usein maininnut, että fandom on kuin perhe, ja se näkyy myös Stk:ssa.
Vaikka yhdistyksen nimessä onkin tieteiskirjallisuus ja fantasia, niin kaikenlaisen spekulatiivisen fiktion kirjoittaminen on yhdistyksessä hyvin esillä. Eikä meillä nyt genrerajoista nipoteta muutenkaan. Eikä todella tarvitse olla ammattikirjailija tai edes sellaiseksi haluava. Jokainen kirjoittavainen on tervetullut!

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu (2013)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 306
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Päivi Alasalmi se osaa valita kiinnostavat aiheet ja edelleen esimerkiksi Metsäläiset on vallan upea romaani ja pysynyt ajatuksissani. Tämä ehti päätyä unholaan, mutta nyt nappasin tämän luettavakseni.

Saamelaisuus onkin aihe, joka kiehtoo, mutta josta tiedän vähän. Suomalaisena minua hävettää se, kuinka kaltoin tätä kulttuurimme osaa on kohdeltu. En muista, että koulussakaan olisi paljoa saamelaisuudelle kulttuurina annettu aikaa.

Joenjoen laulu on triptyykki, joka kertoo saamelaisista, joilta ensin viedään maat, sitten uskonto ja lopulta kieli. Teos on realististinen, ei spekulatiivista fiktiota, vaikka saamelaisuskomuksilla ja taioilla onkin tässä paikkansa.

Joenjoen laulussa on siis kolme osaa, kolme minäkertojaa ja kolme aikaa. Ensimmäisessä osassa 1500-luvulla Soruia kohtaa pirkkalaisen (so. birkalainen, ei siis liity Pirkkalaan mitenkään), rakastuu – ja pettyy.
Toisessa osassa 1800-luvulla Lars Levi Laestadius on kyseenalaisin keinoin ottanut kantaa saamelaisten viinanjuontiin ja julistaa Jumalan sanaa.
Kolmannessa osassa vuonna 2013 Sami Uddas, väkivallan ja päihdeongelmien kanssa painiva mies, pakenee Lappiin ja rakastuu hänkin. Inga on puoliksi saamelainen, kulttuuriaktivisti ja Samin pelastaja.

Kaikkein isoimmaksi ongelmaksi koin sen, etten saanut minäkerronnalle mitään kehystä. Kaipaan sellaisessa ratkaisussa jotain taustaa, jossa tarinaa kerrotaan. Vanhus muistelee, kirjoitetaan päiväkirjaan tai kirjeisiin, kerrotaan tarinaa lapsille / lukijoille / jälkipolville... Minäkerronnassa mielestäni pitää olla jokin kehys, syy miksi on valittu näin. Tässä se uupui tai sitten en vain hoksannut sitä. Ja se häiritsi ihan tavattomasti.

Tätä taustaa vasten tarinat tuntuivat tyhjiltä. Pidin ensimmäisestä osasta eniten, sillä se vaikutti kaikkein eheimmältä. Tarina alkaa kun Soruia löytää pahoin loukkaantuneen miehen ja päättyy kun Soruia palaa kotiin. Selkeä kaari ja hyvä tarina. Paikoin kyllä vähän tietokirjamainen sävy.
Laestadiuksen tarina alkaa kantelusta, mutta päättyy ihan omituisesti, jonkinlaiseen... hmm... sydänkohtaukseen? En tajunnut. Laestadiuksen osa oli hajanaisin ja minusta siinä myös aikamuoto oli ajoin väärä. Hän muisteli jotain matkaa ranskalaisten tutkimusryhmän kanssa, mutta en oikein saanut otetta miksi ja miksi se ikään kuin kerrottiin nykytapahtumana. Kovin sekava.
Sami Uddasin juttu oli taas selkeämpi noin muuten, mutta loppu jäi täysin käsittämättömäksi. Selkeää oli, että mitä tapahtui, mutta miksi? Miten lopun tapahtumat palvelivat tarinaa? Se jäi avoimeksi.

Saamelaisuusteema toimi hyvin ja tuntui uskottavalta. Alasalmi on selvästi perehtynyt aiheeseen hyvin. Mutta tarinoina nämä olivat vähän pettymyksiä ja se harmittaa. Tämä on kuitenkin varmasti aika pitkälti myös makukysymys. Moni muu on pitänyt tästä todella paljon.

Joenjoen laulu muissa kirjablogeissa:
Kirsin kirjanurkka
Kirjakaapin kummitus
Lukukausi
Kulttuuri kukoistaa

Anu Holopainen: Yölaakso (2009)

Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 238
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Anu Holopaisen Syysmaa-sarja on Yölaakson myötä päässyt neljänteen osaansa. Tässä osassa on uudet kuviot ja uusi maa! Nimittäin Lorana eksyy vahingossa Yölaaksoon, jossa on aina yö ja valonlähteenä vain kuu. Yölaaksossa Lorana tapaa meille lukijoille ennestään tutun henkilön, jota Lorana kutsuu Isännäksi. Isäntä osaa Syysmaan kieltä ja auttaa Loranaa selviytymään Yölaaksossa.
Hyrinä sen sijaan on kiinnostunut Loranasta ihan omalla tavallaan, eikä se välttämättä ole nuorelle naiselle hyväksi. Ehkä Loranan olisi parempi lähteä Yölaaksosta, mutta miten?

En päässyt oikein sinuiksi Yölaakson kanssa. Johtunee lähinnä siitä, etten pitänyt Loranasta eikä minulla siis juurikaan ollut myötätuntoa häntä kohtaan. Lorana pakenee jäätyään kiinni pettämisestä ja Syysmaan tapojen mukaan petturinaisille ei hyvä heilu (ei tässä kyllä miehellekään). Loranassa minua kiusasi se avuttomuus, kiukuttelu ja tietynlainen passiivisuus. Vaikka kuinka koitin ymmärtää sitä Loranan taustaa ja syysmaalaisuutta vasten, ei hänessä ollut sitä samaa kipinää kuin sarjan muissa syysmaalaisnaisissa.

Yölaakson maailma vaikutti kiinnostavalta. Ihmiset siellä kommunikoivat musiikin ja sävelten kautta. Jopa heidän kielensä perustuu siihen, ja etenkin Hyrinä tuskastuu Syysmaan kielen korviasärkevästä molotuksesta. Yölaaksolaiset vaikuttavat melkoisen tunteettomilta tyypeiltä ja Isäntä onkin helisemässä Loranan itkujen ja naurujen kanssa.

Yölaakson juoniytimenä on Loranan Syyslaaksoon palaamisen mahdollisuuksien pohdinta ja järjestely. Koin sen jotenkin riittämättömäksi ja tylsistyin pahan kerran tämän kanssa. Luin tätä yli kuukauden, olkoonkin, että joulu ja muut välipäivät olivat tässä välissä ja ohjelmaltaan veivät aikaa lukemiselta. Yölaakso on kuitenkin periaatteessa nopealukuinen ja hyvää kieltä.

Ehkä seuraavassa osassa, Varjoja, meno taas paranee.

Syysmaa-sarja:

Welman tytöt

Sisarpuut

Viinikauppias

Yölaakso

Varjoja

Matkalaiset

Kevään 2015 kirjat

Ja juuri kun pääsin surkuttelemasta, etten ehtinyt lukea kaikkia viime vuodenkaan kiinnostavia kirjoja, niin jo tuppaa uutta listaa! Ei tästä maailmasta kirjat lopu kesken, se on vallan tosi se. Joten ei muuta kuin eespäin, sanoi mummo lumessa.




Art House / Jalava
J. M. Barrie: Peter Pan (huhtikuu)
Ehta satuklassikko ilmestyy nyt lyhentämättömänä versiona ja Petri Hiltusen kuvittamana. Olisikin jo korkea aika tutustua tähän tarinaan ilman Disney-siloittelua.

Satu Hovi ja Katri Niemi: Keskiajan maut (maaliskuu)
Ou jes!! Tällaista opusta olen niiiiin odottanut. En päästäkseni itse kokkaamaan (se on vain bonus), vaan kirjoittamisen tueksi. Helpottaa keskiajan kuvausta, kun tietää mitä silloin syötiin, miten valmistettiin jne. Kuvauksen perusteella tässä ei puhuta vain aatelisten herkuista, vaan kerrotaan myös tavallisten pulliaisten särppimistä.

Atena
Ilari Aalto ja Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen (maaliskuu)
Matkaoppaan muotoon kirjoitettu tietokirja elämästä Suomessa 1400-luvulla. Kiinnostusperuste sama kuin yllä. Jesjes!!

Avain
Markku Soikkeli: Tieteiskirjallisuuden käsikirja (tammikuu)
Miten kyborgit ja ne muut hässäkät ovat tulleet osaksi tieteiskirjallisuutta. Soikkeli, jos kuka, osaa vastata näihin. Ennakoin tästä loputonta aarreaittaa.

Gummerus
Milja Kaunisto: Piispansormus (tammikuu)
Olavi Maununpojan ja Miraclen tarina saa jo kolmannen osansa. Ensimmäinen (Synnintekijä) oli hyvä, toinen (Kalmantanssi) parempi. Kolmas toden sanoo?

Anneli Kanto: Pyöveli (helmikuu)
Historiallinen romaani 1670-luvulta ja noitavainoista. Tarina kolmesta miehestä; pyövelistä, apteekkarista ja tuomarista. Täpititäpiti!

Karisto
Kirsti Ellilä: Tuntemattomat (maaliskuu)
Tuuli selvittelee sukunsa historiaa ja keskiössä on vuoden 1918 tapahtumat, jotka ovat jättäneet jälkensä Tuuliinkin. Sukutarinoiden selvittely innostaa aina, kun käsiteltävä ajankohta on kiintoisa.

Like
Lauri Eirola: Assurin kehrä (maaliskuu)
Esikoiskirjailijalta pukkaa historiallista romaania. Mennään niinkin kauas kuin vuoteen 600 eaa. ja puhutaan Babylonian valtaannoususta. Kuulostaa jännittävältä!

Jaakko Markus Seppälä: Lemen (tammikuu)
Tässä esikoisteoksessa ollaankin lähitulevaisuudessa, vuodessa 2063. Kustantaja kuvaa tätä bladerunnermaiseksi teknotrilleriksi. Minulle tuli taas mieleen Matrix ja kyberpunk. Annan tarkemman kuvaukseni luettuani tämän.

Marco Kosonen: Muurikaupunki (helmikuu)
Musiikin voimalla taas mennään. Marc liittyy kulttibändiin ja unelmista alkaa tulla totta. Vaan vastasiko totuus toiveita? Tämä kiinnostaa, koska pidin Kososen esikoisesta Ravintola Loppu.

Gillian Anderson ja Jeff Rovin: Liekkien näkijät (maaliskuu)
Gillian Anderson on monille Salaisista kansioista tuttu tyyppi, mutta nyt hän debytoi myös kirjailijana. Tarina kertoo USA:n suurlähettilään tytärtä hoitavasta lääkäristä. Tyttärellä on traumoja, mutta käykin ilmi, että samoja, hyvin erikoisia oireita on muillakin lapsilla muualla maailmassa. Kyseessä ei olekaan tauti, vaan yhteys ihmiskuntaa edeltäneeseen sivilisaatioon.

Matti Riekki: Täältä pohjoiseen: Sentencedin tarina (tammikuu)
Suomimetallin ystävänä, pitkäaikaisena Sentenced-fanina tämä kuuluu pakkolukemistoon.

Minerva
Louise Doughty: Kielletyn hedelmän kuja (tammikuu)
Esittelyn perusteella tämä kuulosti aika tavanomaiselta. Naisella on elämä, ura, perhe ja kaikki kunnossa. Sitten hän antautuu salasuhteen ja lopulta löytää itsensä oikeussalista. Mutta jokin tässä jäi kiinnostamaan. Oikeussalissa ei taatusti puida avioeroa, vaan jotakin, joka tapahtui pimeällä kujalla...

Otava
Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen (toukokuu)
Trilleriä pukkaa. Lastenpsykologi Robinin isä on ennen kuolemaansa perustanut hyväntekeväisyysjärjestön, joka tukee Itä-Euroopan lastenkoteja. Vai tukeeko? Tapahtumat sijoittuvat pienelle, eristäytyneelle omakotialueelle.
Kiinnostaa, koska Camera Obscura oli hyvä.

C. J. Sansom: Itsevaltias (maaliskuu)
Perhana! Olin unohtanut tämän sarjan kokonaan. Historiallista jännitystä Ruusun nimen tyyliin. Luostarin varjot luettu ja Musta tuli pitäisi lukea piakkoin.

Conn Iggulden: Kolmen liitto (helmikuu)
Ruusujen sota -sarjaan liittyvä historiallinen romaanisarja jatkuu. Minulta ekakin osa lukematta. Kääk! Tulee kiirus.

Paasilinna
Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla (tammikuu)
Luvataan kauhuromanttista tunnelmaa. Se jo riittää minulle. Sitä paitsi olen pitänyt Raevaaran novelleista, joten sekin jo riittää. Tarinassa siis Johannes selvittelee – ja aikoo kostaa – nuoruudenrakastettunsa Aalon itsemurhaa.

Siltala
Aki Ollikainen: Musta satu (huhtikuu)
Muistattehan Nälkävuoden, tuon tajuntaa järisyttävän esikoisromaanin? Tässä pukkaa kirjailijan seuraava teos. Tarina kertoo perheen hajoamisesta kahdessa ajassa; nykypäivässä ja 1930-luvulla.

Tammi
Alice Munro: Nuoruudenystävä (maaliskuu)
Lisää Nobel-voittajan novellistiikkaa.

Katariina Souri: Valkoinen varjo (tammikuu)
Musta mandala -sarjan ensimmäinen osa. Mosaiikkitaiteilija Mona saa hallitsemattomia aistimuksia toisista ihmisistä. Ja kun eräs puuseppä löytyy kuolleena, Mona pelkää tappaneensa tämän itse. Vankimielisairaalan ylilääkäri Sammatti taas haluaa testata laillistamatonta hoitomuotoa ja päätyy potilaansa kanssa Monan kurssille. Vaan kuinka käy... Kuulostaa jännältä.

Stephen King: Herääminen (tammikuu)
Kingiäpä tietysti. Odotan vähän pelonsekaisin tuntein myös tämän suomennosta...

Teos
Marko Leino: Syntymättömät (tammikuu)
En ole aiemmin lukenut Leinolta mitään, mutta tämä kuulosti kiinnostavalta. Kirjailijan vaimo on onnettomuuden seurauksena joutunut koomaan ja hänen sisällään kasvaa lapsi. Kirjailija kirjoittaa syntymättömälle lapselle tarinaa hänen ja vaimonsa elämästä, mutta tarina alkaakin elää uutta elämää...

WSOY
Petja Lähde: Jumala on muuttanut kaupunkiin (helmikuu)
Novellikokoelma kysyy, että onko ihmisen pyydettävä itseltään vai ympäristöltään lupaa olla onnellinen? Kiinnostaa, koska Poika oli hyvä.

Tämä lienee ennätyksellisen lyhyt lista! Vähän päälle 20 teosta! Olinko nirso vai ovatko julkaisumäärät pienentyneet? Mene ja tiedä. Ei tuo lukeminen kuitenkaan kesken lopu. Ja aina tulee ylläreitäkin.

Katsaus vuoteen 2014

Näin se vuosi on taas vierähtänyt, hupsheijaa! Ja kovaa kyytiä menikin. Hyvä, että perässä pysyi. Täytyy sanoa, että syksyllä olinkin jo melkoisen väsynyt vaikka sesonki oli kovimmillaan.

Vuoteen 2014 mahtui paljon tapahtumia ja se oli minulle hyvin onnellinen vuosi, vaikka paljon energiaa veikin.

Isoin ja tärkein tapahtuma oli Morren maailma -toiminimen perustaminen ja toiminnan käynnistäminen maaliskuussa. Kaikki on sujunut paremmin kuin osasin toivoakaan ja minulla on ollut ihan älyttömän mukavaa. Olen saanut tutustua monenlaisiin käsikirjoituksiin, niiden työstämisiin ja erilaisiin työtapoihin. Pikkulinnut ovat laulaneet, että muutama käsis on jatkanut matkaansa kustantamoonkin...

Toinen iso ja tärkeä tapahtuma oli Mitä kummaa – opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon -tietokirjan julkaiseminen. Esikoisteokseni on pääasiassa saanut hyvää palautetta, vähän kritiikkiäkin, mutta mielestäni aiheellista sellaista. Vastaanotto on siis ollut hyvää ja luonut uskoa omaan osaamiseeni ammatillisestikin.

Kolmas iso ja tärkeä tapahtuma on luonteeltaan henkilökohtaisempi eikä edes liity minuun kuin välillisesti. Mieheni lopetti tupakoinnin helmikuussa ja on yhä sillä tiellään. Olen tavattoman ylpeä hänestä! Minä olin ennen sellainen satunnainen seuratupakoija, mutta nyt se jäi sitten minultakin sekin vähä.
Tupakoinnin lopettaminen tapahtui asteittain, mutta varsin nopsaan sähkötupakan avulla. Helmikuusta toukokuuhun se oli käytössä.

Muita pieniä, mutta omalla tavalla tärkeitä tapahtumia:
-kirjoitin kaksi novellia, jatkoin vanhaa romaanikäsistä ja aloitin poikani Larin kanssa uuden käsikirjoituksen
-tunnen yhä tiiviimmin kuuluvani spefikirjoittajayhteisöön, joka on minulle kuin toinen perhe -aloitin Velhon kanssa agilityn, vaikka se ei kuulunut suunnitelmiini
-Lari sai ensimmäisen numerotodistuksensa, josta on syytä olla ylpeä
-johdattelin äitini e-kirjojen maailmaan Kobon avulla (hommaan sellaisen myös itselleni, koska mieheni on ominut Kindlen)
-olen kotiutunut Saloon entistä paremmin, enkä todellakaan kaipaa pk-seudulle
-löysin itsestäni voimavaran ja itsekurin työskennellä kotona
-join kesällä ensimmäistä kertaa kallista Dom Perignon -samppanjaa

Kirjavuoteeni mahtui 58 luettua ja blogattua kirjaa. Olen vähän pettynyt määrään. En tietenkään tarkoita, että olisi itsetarkoitus lukea välttämättä 100, 150 tai 200 kirjaa vuodessa, vaan harmittaa, etten ehtinyt lukea kaikkia niitä kiinnostavia opuksia ja uusia pukkaa kovaa tahtia! Tämä kai on aina tilanne huolimatta siitä paljonko on lukenut... Ja luinhan minä tietysti käsiksiä, osan moneenkin kertaan, jolloin yhteissumma on helposti kolminumeroinen luku.

Vuoden sykähdyttävin kirja oli Tero Niemen ja Anne Salmisen Nimbus ja tähdet (Atena, 2004). Se oli yksi kauneimmista lukemistani kirjoista ja samalla jatkoi vahvasti mielessäni tapahtunutta muutosta scifi-kirjallisuutta kohtaan. Nykyisin suhtaudun siihen avoimen uteliaasti enkä niinkään "kääk, en kumminkaan tajua mitään" -paniikissa.

Vuoden pettymys on Charlaine Harrisin Sookie-sarjan päätösosa Sydänverellä. Minun sydämeni itkee verta, kun hieno sarja aloitti alamäkensä eikä edes viimeisessä osassa ollut näkyvissä pienintäkään tasonnostoa. Harmittaa todella paljon.

Vuoden odotetuin kirja oli tietenkin George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjan 5. osa Lohikäärmetanssi. Sarjan viimeisimmät osat eivät ole olleet tasoltaan niin huikeita kuin alkupään osat, mutta kyllähän tämä aina jännää. Ja tietysti taas tärkeitä päitä putosi ja seuraavan osan odotus se vasta pitkä onkin!

Vuoden yllättäjä oli Jenna Kostetin Lautturi. Esikoiskirjailijoiden jutut ovat tietysti aina jännittäviä luettavia, kun ei yhtään tiedä millaista odottaa. Mutta tämä oli kerrassaan upea, vahva teos, joka jäi mieleen pitkäksi aikaa.

Kiitän kaikkia teitä, jotka olette olleet osallisina tässä huikeassa vuodessa. Lukijoitani, asiakkaitani, ystäviäni, tuttaviani... Kaikkia teitä!
Toivotan teille myös hienoa vuotta 2015! Olkoon se kirjava, onnea ja iloa täynnä, olkoon siinä terveyttä, naurua ja sykähdyttäviä hetkiä!