Johanna Sinisalo: Lasisilmä (2006)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 329
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Gradusuunnitelmani menivät hiukan uusiksi. Kerron niistä lisää ehkä joskus, mutta siihen sisältyy Johanna Sinisalon teosten lukemista.
Olen ostanut Lasisilmän muistaakseni viime vuonna Helsingin kirjamessujen antikvariaattipuolelta. Katsoin vasta myöhemmin tarkemmin, että mistä kirja kertookaan. Ostoperuste oli puhtaasti vain kirjailija itse.

Lasisilmän takakannen myöhemmin luettuani vähän petyin. Tarina kertoo Tarusta, joka tekee televisiosarjaa ja lopulta sekoittaa toden ja fiktion keskenään sarjan ulkopuolellakin. Olo oli hieman meh. Ihanko tosi tämä pitäisi jaksaa lukeakin? Sitten tuli gradusuunnitelmat ja niin oli tähän tartuttava. Ja voi jumpe! Olin koukussa.

Kuten sanottua, tarinassa Taru tekee sarjaa nimeltä Lähiö. Lähiö toi mieleen hyvin voimakkaasti Salatut elämät ja Kotikadun. Taru saa elämänsä tilaisuuden, kun pääsee tekemään tätä huippusuosittua sarjaa. Hän on aiemmin opiskellut tiedotusoppia, mutta päätyi sitten opiskelemaan käsikirjoittajaksi. Sattuman kautta hän saa kuulla vapaasta pestistä Lähiön tuotantoryhmässä ja saakin paikan!
Käsikirjoittajaryhmä on täynnä kiinnostavia persoonia ja heistä tulee ikään kuin Tarun uusi perhe. Esimiehenä toimii hämähäkkikuningattaren lailla Paula, joka punoo omia verkkojaan. Taru saa luodakseen oman hahmon ja näin Lähiöön saapuu Satu. Mutta sitten Tarun ja Sadun elämät alkavatkin muistuttaa toisiaan yllättävän paljon...

Seuraan hyvin huonosti tv-sarjoja. Kotikatua katsoin joskus vielä lapsuuskodissani asuessani joskus 90-luvun lopulla. Salattuja elämiä en ole koskaan katsonut yhtäkään kokonaista jaksoa. Joten näistä syistä suhtauduin ostokseeni vähän nuivasti. Mutta pidin Lasisilmästä oikein paljon! Johanna Sinisalohan on tehnyt tv-käsikirjoituksia, joten aihepiiri on hänelle luonteva ja tuttu. Sen huomaa myös tarinasta. Se kulkee varmasti, ripottelee kiinnostavaa tietoa käsikirjoittamisen maailmasta, mutta ei kuitenkaan sorru minkäänlaiseen luennointiin aiheesta. Siitä kiitos.
Kiinnostavaa oli myös se pohdinta siitä, mikä Lähiön tyyppisessä tv-sarjassa on uskottavaa ja mikä ei, millä perusteella tiettyjä valintoja tehdään jne. Maailma tuntui yllättävän konservatiiviselta, mutta näin kai se menee. Romaanissa todettiin, että rikoksilla ja huonoilla valinnoilla pitää aina olla myös seuraukset. Esimerkiksi huumeita ei saa esittää millään muotoa positiivisessa valossa, vaan käytöstä (kokeilustakin) on aina seurattava jotakin pahaa. Varkaan täytyy jäädä kiinni, pettäjän saada nenilleen jne.

Taru on kiinnostava henkilö ja hänen sekoittumisensa Satuun on hyvin uskottavaa ainakin näin kirjoittajanäkökulmasta. Omiin hahmoihinsa kiintyy kuitenkin aikasta paljon. Tarun suhtautuminen käsisryhmän muihin jäseniin on luontevaa ja luo mukavia jännitteitä. Tahti käy aika hurjaksi loppua kohden, ehkä paikoin liiankin kiirehtien, mutta yllätyksiä Sinisalo osaa tarjoilla koukuttavasti. Jopa kirjan viimeinen lause sisältää pikku jipon. En tosin tiedä kuinka ennalta-arvattava se on, jos seuraa paljon tällaisia tv-sarjoja.

Lasisilmä on nopealukuinen, Tarun näkökulmassa etenevä tarina. Tämä meni kyllä suorastaan ahmimiseksi, sillä "vielä yksi luku" -taktiikka oli varsin petollinen, kun luvut kerran olivat niin lyhyitä; paikoin jopa vain puolen sivun mittaisia.
Hiukan yllättäen en asettaisi tätä spekulatiivisen fiktion raameihin. Toisaalta se on hyvin tulkinnanvaraista tässä. Missä mielessä Tarun ja Sadun yhteneväisyydet ovat maagista realismia vai mielen murtumista, jota vauhdittavat muutamat sattumat? Se jääköön lukijan itsensä päätettäväksi.

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (2008 / 2010)

Rosso come una sposa
Suomennos: Helinä Kangas
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 253 (e-kirja)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Tammen Keltainen kirjasto viettää tänä vuonna 60-vuotisjuhlaansa, mutta en minä sen takia tätä valinnut. Ikkunat auki Eurooppaan -haaste on yhä hengissä ja tällä teoksella onnistun nappaamaan Albanian.
Onnea kuitenkin, Keltainen kirjasto!

Albanialaissyntyinen Anilda Ibrahimi kertoo teoksessaan Punainen morsian kotiseutunsa muistoista ja kertomuksista, vaikka korostaa jo kirjan ensisivuilla henkilöiden ja tapahtumien olevan keksittyjä. Nykyisin Ibrahimi asuu Italiassa (aivan kuten tarinan toinen päähenkilö...) ja siksi romaani on myös alkukieleltään italiaksi.

Punainen morsian on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa on Saba, nuori ja punaisiin puettu morsian. Eletään 1900-luvun alkua ja Saba menee naimisiin sisarensa miehen kanssa. Avioliiton alku ei ole kaunis, mutta tämä ei myöskään ole mikään väkivaltaisuuksilla mässäilevä naiskohtaloromaani. Sabasta kasvaa aikanaan monien tapauksien kautta vaikutusvaltainen nainen suvussaan. Pienen vuoristokylän elämä on tarkoin säädeltyä, joissa taikauskolla ja vanhoilla tavoilla on voimakas jalansija.

Toisessa osassa jatkaa Saban pojantytär Dora. Pääpaino on 1900-luvun lopulla ja Hoxhan aikaisessa diktatuurissa, jolloin Albania oli kommunistinen kansantasavalta. Kovin mairittelevaa kuvaa kommunismista ei saa nytkään, vaikka karuimmistakin jutuista on tullut luettua. Kovin koettelemus Doralle taitaa lähinnä olla se, että yliopiston asuntolassa soi kansanradio, jota on pakko kuunnella.

Saban ja Doran ohella kuullaan juttuja muistakin heidän sukulaisnaisistaan. Minua kosketti eniten Esma-tädin tarina, joka tuomittiin yhteisössään haureudesta – perusteettomasti. Seuraukset olivat aika karut ja ne vaikuttivat vielä hänen lapsiinsakin.
Myös kehitysvammaisen tyttärensä laitoshoitoon antanut täti suretti kovasti. Ihminen kun tekee minkä parhaaksi uskoo, mutta lopputulos ei olekaan aina sellainen kuin on ajatellut.

Punainen morsian asettuu kolmen pisteen haarukkaan, koska oli "ihan okei". Olen oikeastaan hiukan yllättynytkin siitä, kuinka keskinkertainen tämä oli Keltaisen kirjaston kirjaksi. Ibrahimin (vaiko suomentajan?) käyttämä kieli on hyvin yksinkertaista. Lisäksi häiritsevästi pisti silmään termien noita, velho ja shamaani käyttö. Oliko henkilöiden tittelit alunperinkin näin sekavia vai onko suomentaja päätynyt tällaiseen ratkaisuun? Mitään eroja noidan, velhon ja shamaanin välillä ei nimittäin tuntunut olevan. Luettua -blogissa tästä löydettiin maagista realismia, minä en löytänyt – noidista huolimatta.

Aiheiltaan ja teemoiltaan tämä olisi myös ihan pätevä nuortenkirja. Historiasta kiinnostunut nuori voisi hyvinkin tarttua tähän eikä tarvitse kompastella vaativan tekstin ja kerronnan kanssa.
Sukulaistätejä ja -setiä vyörytettiin aika hurjaa tahtia, mutta suurin osa jäi aika pintapuolisiksi hahmoiksi. Sabaa koskeva puolisko tuntui hallitummalta kuin Doraa koskeva. Meni yllättävän pitkään, ennen kuin teoksessa mainittiin mistä maasta on kyse; luulin pitkään tarinan liittyvän Turkkiin, kun siihen viitattiin usein. Olin nimittäin lukenut takakansitekstin joskus kauan sitten kirjan tilatessani ja unohtanut sitten mistä tarina kertoo. E-kirjaa lukiessa ei tule takakantta niin vain vilkaistua sitten uudestaan.

Punaisen morsiamen parissa kuitenkin viihtyi ihan mukavasti. Harvemmin tulee luettua Albaniaan liittyvää kirjallisuutta, joten sikäli tämä oli kiinnostava. En kuitenkaan uskoisi tämän kestävän omassa käytössäni useampaa lukukertaa. Ihan okei.

Luettua -blogin lisäksi tästä on juttua myös näissä kirjablogeissa:
Nenä kirjassa
Kirja joka maasta
Keltainen kirjasto

George R. R. Martin: Korppien kestit (2005/2007)

A Feast for Crows
Suomennos: Satu Hlinovsky
Kustantamo: Kirjava
Sivumäärä: 691 + liitteet
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Tulen ja jään laulun lukeminen etenee hitaasti, mutta varmasti. Tämän kanssa meinasi kyllä tulla jo kiirus, kun Lohikäärmetanssi 1 kolkutti jo ovella. Nyt sekin on luettu ja siitä bloggaus myöhemmin kunhan taas ehdin.
Ja muistutus tähän alkuun: sisältää juonipaljastuksia aiemmista osista. Jos et ole niitä lukenut ja haluat pitää jännitystä yllä, niin älä lue tätä postausta.

Edellinen osa, kahtena niteenä ilmestynyt Miekkamyrsky oli varsinaista tappoa. Joffrey ja Catelyn heittivät henkensä, ja monikin kuvio meni taas uusiksi. Niistä lähtökohdista jatketaan Korppien kesteissä. Rautavaltaistuimelle on nostettu noin 7-vuotias Tommen, mutta varsinaista valtaa pitää tietysti Cersei. Jaime palaa Kuninkaansatamaan ja huomaa sisarensa muuttuneen... Vai onko sittenkin Jaime itse muuttunut? Jon Nietos on noussut Muurilla komentajaksi ja lähettää Samin hurjalle matkalle Kastelleille. Brienne etsii epätoivoisesti Sansaa, joka on kadoksissa. Etsinnässä on myös tuo räävitön peikko Tyrion, joka meni ja tappoi oman isänsä – Cersei on luvannut lordin arvon kenelle tahansa joka tuo hänelle Tyrionin pään. Arya on päätynyt Bravoosiin ja Sansa on vaihtanut henkilöllisyyttään – toistaiseksi.

Näissä kuvioissa siis etenee Korppien kestit, joka kärsii hieman paikallaan polkemisesta. Meno on rauhallista (huom! Martinin mittapuulla) ja keskitytään enemmän henkilöhahmojen taustoittamiseen. Esimerkiksi Cersein menneisyydestä paljastuu kaikenlaista, joka osin selittää sen miksi hän on sellainen kun on.
Tästä syystä minä pidän koko Tulen ja jään laulusta. Vaikka kirjoja syytetään (aivan perustellusti) reilulla kädellä annostellusta väkivallasta, tuo kirja kuitenkin väkivallan syyt ja seuraukset esiin. Toistan ehken itseäni, mutta Tulen ja jään laulun maailmassa ja henkilöissä ei mikään ole mustavalkoista. Tv-sarjaa lakkasin seuraamasta jo jokin aika sitten, kun meno alkoi tympiä. Siinäkin on väkivaltaa oikein urakalla, mutta sen syyt ja seuraukset eivät näy niin hyvin kuin kirjassa. Ja se saa sen väkivallan tuntumaan vain tarpeettomalta ja mässäilevältä tehosteelta – joka kyllä puree ihmisiin; väkivaltaa ja seksiä = HBO:n yksi suosituimmista sarjoista.

Palataanpa kirjaan. Cersein ja Jaimen suhde on yksi tarinan kutkuttavimmista, olkoonkin että myös ällöimmistä. Mutta suhde muuttuu sitä mukaa kun sen osapuoletkin muuttuvat rooleissaan. Tätä on hyvin mielenkiintoista seurata, ja tämä oli myös mielenkiintoisinta antia Korppien kesteissä.
Muiden osuudet kärsivät kohtuuttomasta venyttämisestä. Kyllähän niissäkin tietysti hiljalleen tapahtuu ihan oleellisia asioita tarinan etenemisen kannalta, mutta olisi niitä voinut tiivistääkin ihan reilulla kädellä.

Kirjan viimeisessä kolmanneksessa tahti alkaa kiihtyä. Sen huomaa myös lukuisista painovirhepaholaisista. Liekö oikolukijakin eläytynyt tapahtumien tuoksintaan niin paljon, että ei ole malttanut lukea tarkoin silmin? Kirjotusvirheitä on hävyttömän paljon.
Mutta tahti tosiaan kiihtyy ja inhottavan tapansa mukaisesti Martin jättää tarinan melkoiseen paikkaan kesken...

Lohikäärmetanssi ilmestyy suomeksi kahdessa osassa. Ensimmäinen osa ilmestyi maaliskuussa ja sen olen jo lukenut. Kirjavan sivujen mukaan toinen osa oli maaliskuun lopussa viimeistelyvaiheessa, jossa menee kuukausi tai kaksi. Joten sen pitäisi ilmestyä kohta. Harkitsen, että bloggaisin sitten molemmista osista yhtä aikaa, mutta jos ilmestymisaikataulu venyykin... Hmm.. Tuumitaan.

Tulen ja jään laulu:
Valtaistuinpeli
Kuninkaiden koitos
Miekkamyrsky 1 ja 2
Korppien kestit
Lohikäärmetanssi 1Lohikäärmetanssi 2
The Winds of Winter
A Dream of Spring

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (2006 / 2010)

L'Élégance du hérisson
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 374
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Siilin eleganssi on kirjalle sellainen nimi, joka herätti kiinnostukseni. Viis siitä mistä se kertoi, mutta jos kirjalla on tällainen nimi, siinä täytyy olla jotakin hyvin kiehtovaa. Nappasin tämän sitten aikanaan jostain alennusmyynnistä ja taidettiin tästä ilmestymisvuonnaan vähän kohistakin. Hyvä kirja kuulemma. Kuitenkin tämän lukeminen jäi ja jäi... Ja nyt tartuin tähän edistääkseni Oman kirjahyllyn TBR -projektiani.

Tarina sijoittuu 2000-luvun Ranskaan, Pariisiin. Eletään hienossa kaupunginosassa, jossa asuu sikarikkaita ja hyvissä asemissa olevia ihmisiä. Kertojia on kaksi: talon ovenvartijarouva Renée Michel ja yksi asukas, 13-vuotias Paloma, joka suunnittelee itsemurhaa. Molempien kuviot menevät sekaisin, kun taloon muuttaa japanilainen Kakuro Ozu.

Odotin tästä sellaista keskitason kirjaa. Sellaista "ihan okei", jonka lukisin kerran ja pistäisin sitten kiertoon. Mutta yllätyin iloisesti. Tämä oli keskitasoa parempi. Ei nouse ikisuosikikseni, mutta hieno lukukokemus tämä oli!

Ensinnäkin tarinan henkilöt ovat niin kovasti kutkuttavia. Rouva Michel on siis ovenvartija. Hän pinnistelee ollakseen roolinsa mukainen: tympeä, tyly, yksinkertainen, sivistymätön, hieman epäsiisti ja juntti. Todellisuudessa rouva Michel rakastaa kulttuuria monipuolisesti. Hän lukee kirjallisuutta hyvin laajasti, suosikkielokuviin mahtuvat niin japanilaiset taide-elokuvat kuin Blade Runner, kuvataiteita ja musiikkia rouva Michel ei unohda. Hän käy ystävättärensä kanssa teen äärellä sivistynyttä keskustelua. Portugalilainen siivoojatar onkin rouva Michelin ainoa ystävä.

Paloma-neiti on taas superälykäs ikäisekseen. Hän tietää sen, ja pinnisteleekin, jotta näyttäisi tavalliselta 13-vuotiaalta. Hän suunnittelee itsemurhaa, koska näkee sen ainoana mahdollisuutenaan. Elämä lapsinerona, paineiden alla ei vaikuta kovin houkuttelevalta. Hänen perheensäkin koostuu idiooteista, rikkaista idiooteista. Isä, entinen ministeri, on työhönsä uppoutunut paskanjauhaja. Äiti on terapiassa käyvä neurootikko. Sisar Colombe on häikäilemätön ja itsekäs sotahullu.

Paloma ja rouva Michel eivät varsinaisesti ole toistensa vastakohtia, mutta täydentävät toisiaan hienosti. Paloma oli paikoin pikkuvanhan ärsyttävä, mutta voiko lapsinerolta odottaa jotakin muuta? Ja hauskinta on se, miten Kakuro Ozu sotkee heidän kuvionsa täysin.
Ajoittain koin lievää filosofiaähkyä. Näin ei ehkä olisi, jos tuntisin (muistaisin) filosofiaa ja filosofeja paremmin.

Siilin eleganssi on kaunis tarina. Se loppuu minun makuuni turhan surullisesti ja epäreilusti, vaikka en kaipaakaan onnellisia loppuja kovinkaan usein. Toisaalta loppu täydentää kirjan ajatuksen hienosti, enkä tiedä olisiko muunlainen päätös tehnyt tarinalle oikeutta.
Pidin myös kovasti sen vastakkainasettelusta yhteiskuntaluokkien suhteen. En tiedä mikä tilanne Ranskassa on nykyisin, mutta Siilin eleganssista kuultaa aika voimakkaasti ajatus siitä, että siinä luokassa olet ja pysyt, mihin olet syntynyt. Ehkä hiukan enemmän harmaan sävyjä olisi voinut olla, mutta toisaalta kertojaratkaisut selittävät sen, miksi näkökulmat olivat varsin voimakkaasti "rikkaat pahoja ja tyhmiä – tavikset luultua fiksumpia" -akselilla.

Erikseen pitää kiitellä suomentaja Anna-Maija Viitasta sujuvasta kielestä. Hän oli jotenkin onnistunut tavoittamaan hyvin kielenkin tasolla Paloman ja rouva Michelin erot. Tiesin ilman tekstityypinkin vaihdosta kumpi on kumpi.

Suosittelen Siilin eleganssia erityisesti filosofian ystäville ja niille, jotka eivät kaihda surullisia loppuja.

Siilin eleganssi on luettu ainakin näissä kirjablogeissa:
Sabinan knalli
Rakkaudesta kirjoihin
Eniten minua kiinnostaa tie
Villasukka kirjahyllyssä
La petite lectrice
Kirjoihin kadonnut

Anne Leinonen: Ilottomien ihmisten kylä (2014)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 267 (e-kirja)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Romaani Ilottomien ihmisten kylä kertoo nimensä mukaisesti kylästä, jossa kaikkinainen ilonpito on kielletty. Nauraminen on aivan erityisen tuomittavaa, paitsi että se houkuttaa haihatteluun ja turmioon (tiedämmehän kaikki mitä tyhjännaurajistakin sanotaan), se voi olla jopa kuolemaksi.
Kylän ja muun maailman välillä on Raja. Sen takana on kaupunki, moderni ja hieno. Siellä on ennen kaikkea vapautta! Vapautta vaikkapa lukemiseen! Vaan onko sekään mikään onnela?

Tarinan keskiössä on nuori Aalo, joka asuu kylässä. Hän on aivan aikuistumisen kynnyksellä ja kohta oikeutettu tietämään salaisuuksia. Mutta Aalopa löytää ullakolta kielletyn kirjan ja niin moni salaisuus alkaa aueta jo aiemminkin. Miksi leikkiminen on kielletty? Ja kuka on kylään saapunut muukalainen?

Aloitan heti pienellä jupinalla. Tämä on luokiteltu kustantajan taholta nuortenkirjaksi. Miksi? Epäilen, että tässä on taas se kuuluisa "tämä on tällaista spefi-haihattelua" -juttu. On totta, että päähenkilö on nuori. Aalo on 15-16 -vuotias tapahtumien aikaan. Tämä on Aalon(kin) kasvutarina, mutta aivan yhtä hyvin tämä voisi olla aikuisille suunnattu kirja. Veikkaan, että moni aikuinen jättää tarttumatta tähän, koska ei ylipäätään etsi itselleen luettavaa lanu-kirjojen joukosta. Mutta silti yllytän vakavissani tarttumaan tähän (ja joskus muihinkin nuortenkirjoihin). Ilottomien ihmisten kylä saa ajattelemaan.

Toinen, hiukan pienempi jupinani koskee Aalon nimeä. Minun pääni ei edelleenkään niele Aaloa mieheksi, vaan naiseksi, ihan vain Sudenmorsiamesta johtuen. Aalon nimi kyllä sopii Aalolle hyvin, mutta silti se häiritsi. Veikkaan nimivalintaa ihan tietoiseksi, sillä jossakin määrin näen Aalojen muistuttavan toisiaan.

Mutta sitten jupinat veks, ja asiaan. Ilottomien ihmisten kylä saa todella ajattelemaan, kuten sanoin. Bloggaukseni ensimmäinen kappale saa tarinan kuulostamaan ehkä turhan kliseiseltä "ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolen" -jutulta. Sekin kyllä tulee rivien välistä selväksi, mutta Leinosella on muutakin sanottavaa. Eniten jäin pohtimaan sitä, että missä vaiheessa kulttuurin X edustaja voi puuttua kulttuurin Y tapoihin? Kun tavat loukkaavat ihmisoikeuksia, lienee helppo vastaus. Vaan onko se niinkään? Kuka määrittää ihmisoikeudet?
Juuri tällä tavoin tieteiskirjallisuus toimii parhaimmillaan: se etäännyttää juuri sopivasti, jotta pystyy näkemään metsän puilta. Se kuitenkin on verrattavissa täysin todellisen maailman toimintatapoihin.

Aaloa hämmensi. Ventovieraat julistivat totuutta hänen elämästään, väittivät tietävänsä kuinka asiat olivat ja samalla pyyhkäisivät Aalon lapsesta saakka omaksuman elämäntavan maton alle.

Niin... Jokainen varmasti tunnistaa samoja ilmiöitä meidän maailmamme kulttuurikeskusteluista. Ja romaanin tästä ulottuvuudesta nautin eniten.

Toinen herkuttelupaikka oli kylän ja kaupungin tietynlainen vastakkainasettelu. Se kun ei ollut kovinkaan mustavalkoinen, vaan kummassakin oli puolensa. Kylässä elettiin agraariajan elämää, jossa sähkökin oli paikoin paheksuttua kotkotusta. Kaupungissa taas oli mukavuuksia, mutta mikrosiru kämmenessä hoiti isonveljen roolia. Aalo todella uskottavasti paini näiden välillä.
Kummassakin paikassa Leinonen on tuonut hyvin esiin suomalaista henkeä. Jokainen meistä tuntee sen periluterilaisen työmoraalin, jossa töitä tehdään vaikka toinen jalka haudassa ja niistä tyhjännaurajista olikin jo puhetta. Toisaalta edistyksellisessä teknologiassa on hyvätkin puolensa ja huomiota annetaan myös kirjastolaitokselle ja lukemisen vapaudelle.

Aalon tarina on kiinnostava. Romaani lähtee hieman hitaasti käyntiin, mutta vauhti kiihtyy loppua kohden. En osannut odottaa loppuratkaisua, mutta jännittyneenä luin, miten kirjailija aikoo selvittää vaarallisen pattitilanteen. Onnistuneesti, väittäisin.

Ilottomien ihmisten kylä on romaani, joka jokaisen kannattaa lukea. Erityisesti suosittelen tätä kulttuuripohdinnoista, ihmisoikeuksista ja aivopesusta kiinnostuneille yksilöille!

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa