Morre pitkälle, pitkälle tauolle

Rakkaat lukijat, on tullut aika.

Kuten huomaatte ja olette useaan otteeseen lukeneet, kitisen jatkuvasti ettei bloggaamiselle ole ollut aikaa. Aikaa itsessään on toki vaikka mihin, mutta bloggaaminen on tippunut prioriteeteissani alas. Liian alas. Edelle ovat kirineet työni kustannustoimittajana ja siihen liittyvät yrityshommat, oma kirjoittaminen, Osuuskumma, harrastukset, perhe...

Morren maailma -kirjablogi perustettiin syksyllä 2007 ensin Vuodatus-palvelimelle, josta se

myöhemmin siirtyi lyhytaikaisen WordPress-alustan jälkeen tänne Bloggerille (siksi alkupään päiväykset eivät ole vuodelta 2007). Lähes 10 vuotta bloggasin joskus vähemmän aktiivisti, mutta kuitenkin aika aktiivisti.

Kirjabloggauksia ehätti syntyä lähes 600 kpl ja siihen päälle satunnaisia hölötyksiä. Vuosiin mahtui erilaisia haasteita, Blogistania-palkintohetkiä, Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto vuonna 2011, arvontoja, yhteistyötä eri tahojen kanssa... Vaikka mitä!

Morren maailma -kirjablogi on vahvasti edesauttanut uraani kirjamaailmassa ja on varmasti omalta osaltaan auttanut kustannustoimitusta kaipaavia asiakkaita luokseni. Morren maailma on ollut ja on oleva hyvin, hyvin tärkeä osa elämääni.

Nyt on kuitenkin tullut aika sanoa näkemiin. En halua kirjoittaa puolivillaisia, hätäisesti kyhättyjä arvioita kirjoista, jotka luin kuukausia sitten. Se ei ole reilua ketään kohtaan. Kirjabloggaamisesta alkoi muodostua iso stressin aihe, jonka huomasin vaikuttavan jopa lukuhalukkuuteeni. En uskaltanut tarttua uuteen kirjaan, koska tympi ajatus siitä etten ehtisi siitäkään bloggaamaan. Ja tässä vaiheessa katsoin tärkeäksi vetää pelin poikki. Ei näin.

Mutta! Tarkkana nyt! Sanoin näkemiin – en hyvästi. Nimittäin en kyllä uskalla sanoa, että Morren maailma -kirjablogi loppuu. Se jää vain tauolle. Pitkälle, pitkälle tauolle. Ehkä joskus palaan kirjoittamaan kirja-arvioita? Onhan tämä sen verran koukuttavaa kuitenkin. Ja ehkä joskus prioriteetit taas vaihtuvat – mene ja tiedä.

Toisekseen... Morren maailma -yrityksen kotisivuilla alkaa ensi vuonna ilmestyä blogi, jossa mennään Kusti kertoo -sarjan hengessä vahvasti. Kirjoitan kirjoittamisesta, kustannustoimittamisesta, kustannustoimittamistani kirjoista, kirja-alasta jne. Varsinaiseksi kirjablogiksi sitä ei voi sanoa eikä siellä ilmesty kirja-arvioita.
Bloggaaminen on kuitenkin nykyään yrittäjälle tärkeä kanava. Tämän blogin olen halunnut pitää erossa yrityksestäni niin pitkälti kuin se on ollut mahdollista.

Kannattaa siis seurata kotisivuja ja Facebook-sivujani. Ne eivät kuole eikä hiljene! Jos lukemisiani tahtoo seurata, niin Goodreads-sivuni on hyvä paikka siihen. En minä nyt lukemista lopeta, jestas! Nyt joululomallakin olen ahminut jo kuusi kirjaa muutamassa päivässä, kun sain tämän päätöksen synnytettyä.

Kiitos, rakkaat lukijani! Kiitos kaikista näistä vuosista ja yhteisistä lukuhetkistä. Sanokaamme näkemiin, vaan ei hyvästi! (Eikä pahasti.)

Salon teatteri – Bussi Somerolle

Pitkästä aikaa harvinaisempaa juttua, mutta toivottavasti tästä tulee tapa!

Kolme vuotta piti asua Salossa ennen kuin päädyin katsomaan ensimmäistäkään paikallista teatteriesitystä. Rauli 'Badding' Somerjoen elämästä kertova Bussi Somerolle kiinnosti kuitenkin niin paljon, että sain takamukseni liikkeelle ja sain vielä mukaan puolisoni ja äitini.

En ole ihan varma, ovatko Salon teatterin näyttelijät ammattilaisia vai harrastajia. Jotenkin odotin, että harrastajia, mutta näytelmän taso viittaa kyllä ammattimaisuuden puolelle aika vahvasti. (Ja missä se raja nyt sitten siinäkin menee...)

Bussi Somerolle on kokoillan näytelmä. Kesto oli 2,5 h, sisältäen yhden 25 minuutin väliajan. Olisin ehkä etukäteen tuskastellut pitkää näytelmää, mutta viidestä kohtauksesta rakentuva kokonaisuus oli erinomaisesti tasapainossa. Ensimmäinen puolisko, näytökset 1–3 koskivat Baddingin lapsuutta ja nousevaa tähteyttä. Loppupuolisko, näytökset 4 ja 5, käsittelivät vakampia aiheita. Alun meno ja meininki vaihtui siis epätoivoiseen suruun, mutta kaikki tämä tunnejuoksutus tehtiin todella tyylikkäästi. Etenkin Baddingin kuolema toteutettiin lopussa kauniisti ja kunniottavasti. Esityksessä oli mieletöntä herkkyyttä ja kyllä jouduin kyyneleitä nieleskelemään.

Rauli Badding Somerjoen rooliin ei sovi kuka vain. Rooli on vaativa. Baddingissä yhdistyi herkkyys ja rock, alkoholismi ja lapsekkuus, terävä kieli ja kiltteys. Lisäksi Baddingiä esittävän tyypin on syytä osata laulaa, sillä playbackin käyttäminen olisi vähän petkuhuiputusta.
Tässä näytelmässä nuorta Baddingiä esitti Teemu Veikkolainen, vanhempaa Pasi Nikula. Kummankin roolisuoritus oli erinomainen! Veikkolainen oli herkkä, puhtoinen, vilpitön – ja tietysti aivan mielettömän suloinen. Nikula tavoitti taas hienosti alkoholisoituneen Baddingin katkeruuden, uuden toivon ja innon. Minusta juopon näytteleminen ei ole kovin helppoa, mutta tämä meni läpi ihan kympillä.
Muissa rooleissa silmään pisti erityisesti M. A. Nummista näytellyt Aki-Matti Kallio, joka nauratti suunnattomasti vielä kotonakin jälkikäteen, sekä Baddingin äitiä näytellyt Teija Lampela, joka istui rooliinsa todella hyvin. Erityismaininta on annettava myös näytelmässä olleille nuorille naisille, jotka näyttelivät sujuvasti niin kylän juoppoämmiä kuin innostuneita fanityttöjäkin.

Musiikkia ja laulua on kehuttava vielä erikseen. Playbackiä ei siis kuultu, vaan paikalla oli ihan ehta bändi ja Badding-roolinsa vetäneiltä kuultiin tasokasta laulua. Lavalla tietysti kuultiin isoja hittejä, kuten Valot, Tähdet, tähdet, Mun sormuksein, Fiilaten ja höyläten jne., mutta myös harvinaisempaa tavaraa, kuten M. A. Nummisen Jenkka ulkosynnyttimistä (jonka Badding esitti).

Aikamoista hehkutusta? No... Minkäs minä sille mahdan! Esityksessä ei oikein ollut mitään, mistä moittia (välillä kyllä kutkutti päässä näyttelijöiden lievä tuttuuden tunne; "oonko mä nähnyt tuon kaupassa joskus vai mistä se on tuttu...?").
Käännän vielä veistä haavassa kertomalla, että kaikki näytökset on loppuunmyytyjä. En ihmettele lainkaan. En tiedä onko porukka miettinyt lisänäytöksiä, mutta siltä varalta kannattanee pitää silmällä Salon teatterin sivuja.

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (2000 / 2001)

Harry Potter and the Goblet of Fire
Suomennos: Jaana Kapari
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 768
Mistä minulle: oma ostos

Potterit pika-arvioineen jatkuvat! Harry Potter ja liekehtivä pikari on sarjan neljäs kirja ja sivumääräkin on tuhti edellisiin verrattuna. On tosin sanottava, että näissä on ollut aika väljä taitto ja isot marginaalit. Ehkä se on helpottavaa nuoremmille lukijoille? Olisi nämä siis saatu tiiviimpäänkin pakettiin.

Liekehtivän pikarin keskiössä on siis Tylypahkassa järjestettävät kolmivelhoturnajaiset, joihin Harry ilman omaa syytään joutuu ottamaan osaa. Pidin hurjasti tästäkin osasta, jossa esiin tuodaan myös muiden maiden velhokulttuuria. Tylypahka ei ole maailman ainoa velhokoulu. Mihinköhän suomalaiset velhot menevät?

Tässä osassa on jo enemmän romanttisia viritelmiä ja viimeistään nyt lukijat hoksaavat, mitä Hermionen ja Ronin välillä on. Minusta he ovat kerrassaan oivallinen pari! Harry ja Hermione olisivat olleet tylsä superpariskunta.
Liekehtivä pikari sisältää taas edellisiä osiaan enemmän myös synkeitä sävyjä. Harry ja Ron riitelevät, ja Hermione ahdistuu kotitonttujen kohtelusta ja perustaa S.Y.L.K.Y.- yhdistyksen. Harrystä on kuoriutumassa angstaava teini – yksi syy, miksi en oikeastaan pidä Harrysta henkilöhahmona. En jaksa sitä kitinää ja sitten jaloutta tihkuvaa sankaruutta.

Sarjan tässä vaiheessa edellisten osien kertailu ja Harryn Kalkaros-inhon jatkuva alleviivaaminen alkaa tympiä. Huomaan myös ärtyväni tiettyjen henkilöhahmojen kuvauksesta. Monesti tuntuu olevan niin, että "pahikset" ovat rumia ja "hyvikset" nättejä/komeita. Miksi ihmeessä sen pitää mennä niin?

Jupinoistani huolimatta Liekehtivä pikari on laatukirjallisuutta ehdottomasti. Näin toisella lukukerralla on vain aikaa keskittyä myös niihin hienoisiin rosoihin.

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki (1999 / 2000)

Harry Potter and the Prisoner of Azkaban
Suomennos: Jaana Kapari
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 456
Mistä minulle: oma ostos

Harry Potter ja kirottu lapsi on juuri saapunut kauppoihin, mutta minä vain bloggailen näistä vanhoista – hitaasti, mutta varmasti.

Harry Potter ja Azkabanin vanki ottaa varovaisen askeleen synkeyttä kohti koko sarjassa. Kaksi ensimmäistä osaa olivat vielä varsin kepeää lastenkirjallisuutta, mutta kolmas kirja näyttää mihin todella ollaan matkalla.

Tässä osassa näkyy myös vahvasti jo isomman juonen rakentelu ja petaaminen. Ei ne toki aiemmissa osissakaan mitenkään peiteltyjä ole, mutta Azkabanin vangissa maalataan jo isolla sudilla. Pidän myös taustalla näkyvästä valtapelistä Tylypahkan ja taikaministeriön välillä.

Ihailin vielä näin uudelleen lukiessanikin ankeuttajia. Siinä on loistavan hyytävä hirviö ja Kapari on loihtinut erinomaisen suomenkielisen sanan sille (eng. dementors).

Kolmannessa osassa alkaa pistää silmään edellisten osien tapahtumien kertaaminen ja mm. sen alleviivaaminen, että Harry ja Kalkaros eivät pidä toisistaan. Minä luin näitä putkeen, mutta vaikka ilmestymisväliäkin on, tarvitseeko ihan näin rautalankaa?

Anne Leinonen: Valkeita lankoja (2006)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 304
Mistä minulle: lahja

Vielä lokakuun viimeisenä päivänä näpytän kesäisen lukumaratonini kirjoja. Kertoo syksystäni hyvin paljon...

Taustaksi tähän bloggaukseen kerrottakoon, että sain tämän hienon novellikokoelman lahjaksi Annelta itseltään, kun menin hänen luokseen ensimmäistä kertaa kirjoitusleirille vuonna 2012.
Anne Leinosesta on näiden muutamien vuosien kuluessa tullut tietynlainen esikuva monessa roolissa: kirjailijana, kustannustoimittajana, vertaistukena, aktiivina. Pidän Annea etenkin spefikirjoittajien hyvänä haltiattarena. Anne ei saa taikasauvan näpäyksellä kirjoittajan asioita maagisesti sujumaan, vaan hän saa kirjailijan toimimaan itse niin, että antaa uskoa omaan työhön, omaan tekstiin ja omaan jatkamiseen.

Valkeita lankoja sisältää seuraavat novellit:
Koiperhoset
Mestariseppä
Rusakko
Kerran Gotlannissa
Umpipuun lapsi
Shh, shh, ne sanovat
Toisinkainen
Koska he olivat liian pyhiä
Huomenlahja
Hiekkameren jumalat
Velhonaisen salli elää
Jäiden lähdön aikaan
Lautturin tytär
Valkeita lankoja

Valkeita lankoja on kertojansa näköinen, hieno novellikokoelma. Leinonen näyttää laajan osaamisen skaalansa tieteiskirjallisuudesta uuskumman kautta fantasiaan. On historiaa, on tulevaisuutta – on jotain määrittelemätöntä muuta. Novelleissa kauttaaltaan näkyy vahva suomalaisuuden leima, varsinkin kansanperinteen muodossa.
Kokoelman moni novelli on huomioitu kunniamaininnalla tai sijoittumisella hyvin arvostetussa Portti-kisassa. Kokoelman niminovelli Valkeita lankoja on voittanut sekä Portin että Atorox-palkinnon

– ja jätti minut aika kylmäksi. En saanut siitä otetta. Samoin kokoelman alkupään novellit eivät puhutelleet minua. En muista niistä enää oikein mitään, se kertoo paljon.

Mutta ne, jotka kolisivat, kolisivat sitten kovaa. Ylivoimaisin suosikkini on Toisinkainen, joka kertoo toiseudesta monella eri tasolla ja siinä on aivan ihana kieli.

Tämä oli valinnut Jooimin silloin, kun oli nähnyt Jooimin kömpivän haaksirikkoutuneesta aluksesta ulos. Toisinkaiset olivat piirittäneet aluksen ja auttaneet ihmisen takaisin taivasalukselle. Tämä oli kulkenut joukossa, merkinnyt Jooimin tuoksullaan ja toiset olivat antaneet tälle kunnian. Kun Jooimin alus oli haettu taivasalukselle huoltoon, tämä oli taas seurannut mukana ja auttanut laitteen siirtämisessä.
Sitten kaupungilla myöhemmin Jooimin seuraan oli helppo lyöttäytyä ja kysyä aluksen voinnista. Lopulta tämä tarjoutui viihdyttämään. Jooim ei ollut torjunut, vaan oli ottanut viereensä. Aluksi Jooim oli tuoksunut omituiselta ja kuulostanut vieraalta, jopa vastenmieliseltä, mutta tämä oli sopeutunut muutaman kohtaamisen aikana. Oli pitänyt opetella istumaan tuolissa ja makaamaan sängyssä, koska Jooim piti kaikesta mikä muistutti ihmisten tavoista ja kaukaisen kotimaailman asioista. Lopulta tämä osasi enemmän ja oli lähempänä Jooimia.
Mutta joskus, kun Jooimin oli mennyt takaisin ihmisten taivasalukseen, tämä ripustautui orrelle, roikkui pää alaspäin ja kehräsi kansan ääniä ja tuoksuja.

Muita erityisen mieleenpainuvia olivat Kerran Gotlannissa, Shh, shh, ne sanovat, Velhonaisen salli elää ja Lautturin tytär.

Suosittelen kokoelmaa lämmöllä jokaiselle, joka haluaa lukea tasokasta kotimaista spefinovellistiikkaa.

Tommi Kinnunen: Lopotti (2016)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 368
Mistä minulle: arvostelukappale

Minulla on ollut monena vuonna ilo ja kunnia olla Helsingin kirjamessuilla myös lukupiiri-bloggaajana. Vaikka en enää vastaanota arvostelukappaleita, niin lukupiiribloggaajan työkeikkaan se kuuluu.

Tänä vuonna olin siis Tommi Kinnusen Lopotti-romaania käsittelevässä piirissä. Romaani on Kinnusen toinen. Se on itsenäinen jatko-osa kovasti pidetylle Neljäntienristeykselle. Löytövaaran sukutarina siis jatkuu ja tällä kertaa keskiössä ovat Onnin ja Lahjan tytär Helena, joka on sokea, ja Tuomas, joka on Helenan Johannes-veljen lapsi. Tuomas on myös homo, kuten Onni oli, mutta luonnollisesti aikakausi on eri ja haasteet erilaiset.

Lopotti oli minusta aavistuksen parempi kuin Neljäntienristeys. Teksti kulkee varmalla otteella. Kysyin lukupiirissä Kinnuselta, että onko häneltä tietoinen valinta jättää joskus virkkeistä subjekti pois. On, vastasi Kinnunen. Tyyli ei kyllä ole minun makuuni, mutta sellaista se on. Kyllähän se tuo tekstiin omanlaisensa rytmin.

Suosikkihenkilökseni nousi Helena. Kinnusen kuvaus Helenasta on hyvin vahva ja uskottava. Kinnunen olikin tehnyt sokeuden kanssa huolellista taustatyötä, mm. haastattelemalla informantteja. Sokeuden tuntua ei tavoiteta sillä, että näkevä sulkee silmänsä ja haahuilee ympäriinsä.

Morre ja kirjailija Tommi Kinnunen

Helenan kokemukset Helsingin sokeainkoulusta olivat näin 2000-luvun näkevän ihmisen kannalta katsottuna melkoisen karua luettavaa. Esimerkiksi valkoisen kepin käyttöä pidettiin huonona heikkouden merkkinä.
Aistimaailma taas oli hyvinkin mielenkiintoista. Helena kiinnittää paljon huomiota ääniin ja puheessa äänenpaino voi paljastaa kaikenlaista – tuoksut myös. Helena tietää erään henkilön valehtevan asuinpaikkansa, koska tämä ei tuoksu Kruununhaalta vaan Sörkalta.

Tuomaksen tarina oli hyvin koskettava, varsinkin tarinan loppupuolella. Tuomaksen luvut ovat nimetty Suomen euroviisukappaleiden sanoituksia hyödyntäen. Euroviisut ovat tunnetusti etenkin seksuaalivähemmistöjen kulttuuria, joten ratkaisu sopii Tuomaksen luvuille.
Joskin yhdessä luvussa, jossa Tuomas on euroviisudiskossa ja puhutaan paljon Euroviisuista, on väliin ripoteltu Haddawayn What is love -kappaleen sanoja. Se ei ole ollut Euroviisu-kappale. Eurodiskoa kyllä.

Lukupiirissä Lopottia moitittiin hiukan sekavuudesta, varsinkin tarinan alkupuolella. Tähän minun on myös yhdyttävä. Neljäntienristeyksen lukemisesta oli sen verran aikaa, että oli vaikea pysyä kärryillä henkilöistä ja sukulaisuussuhteista. Minulta kesti itse asiassa hetken aikaa tajuta, että tämä ylipäätään on kytköksissä Kinnusen esikoisromaaniin!

Lukupiiri oli tällä kertaa aivan erityisen mielenkiintoinen, koska paikalla oli myös Lopotin kääntäjiä. Piirissä puhutiin kääntämisen haasteista, juurikin esim. näiden lukujen nimeämisten kanssa. Siinä missä Tuomaksen luvut ammentavat Euroviisuista, ovat Helenan luvut lastenlauluja, virsiä ja iskelmää. Esimerkiksi Lopotin hollannintaja on ratkaissut asian hakemalla vastaavat hollantilaiset kappaleet.

Lopotti on aivan ehdottomasti luettava, jos piti Neljäntienristeyksestä. Jos Lopotti kiinnostaa, kannattaa kuitenkin tuo esikoinen lukea ensin. Sitten pääsee vähän paremmin kärryille alusta asti.

Nappaankin tällä Helmet-lukuhaastekohdan 45. suomalaisesta miehestä kertova kirja.

Lokakuu on (ulkomainen) fantasiakuu

Varoitus. Tämä on kiukkuinen bloggaus. Olen harkinnut tästä bloggaamista jo jonkin aikaa, mutta en ole jotenkin uskaltanut. Suomen kirja-alan piirit ovat pienet, ja pelkään, mitä tapahtuu jos erehtyy isoja kritisoimaan. Mutta jos kukaan ei kritisoi, niin mikään ei muutu.

Suomalainen Kirjakauppa ilahdutti mainoskirjellään 10. lokakuuta, suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Mainoskirjeen otsikko kertoi, että "Lokakuu on fantasiakuu!". Ja kyllähän te arvaatte, kuinka paljon tällainen ilahdutti – kunnes avasin kirjeen.
Mainoskirjeen nostossa ei ollut ainuttakaan kotimaista fantasiakirjaa – suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Kampanjaa klikatessa 55 tuotteen joukosta löytyi yksi kotimainen; Elina Pitkäkankaan Kuura (josta koetan blogata Kusti kertoo -sarjassa pian).
Lähetin asiasta asiakaspalautetta ja keskustelua on hiukan käyty myös Twitterissä.
Tänään tilanne on kohentunut, kuten Suomalainen Kirjakauppa lupasikin. Nyt tuotteita on 58, ja näistä peräti NELJÄ on kotimaista fantasiaa. Loput ovat Harry Potteria, Soturikissoja ja värityskirjoja noin tiivistetysti.

Tietysti täytyy ottaa huomioon muutama seikka:

Suomalainen Kirjakauppa ei yksin valitse mitä se mainoskirjeissään mainostaa. Kustantamot ostavat mainospaikkoja haluamilleen kirjoille, ja siitä tulee tietyt nostot.
Kysyn kuitenkin, että eikö kirjakaupallakin voisi olla jotain omaa kulttuurista vastuuta? Totta kai kirjakauppa on liikeyritys, jonka tarkoitus on tuottaa voittoa omistajilleen. Sama pätee kustantamoihinkin. Mutta eikö nämä kaksi toimijaa voisi yhdessä vetää välillä vähän kotiin päin?

Käännöskirjojen kulut täytyy saada katetuksi. Tämä on yksi syy, miksi kustantamot mielellään kampanjoivat käännöskirjoja esiinnostamalla. Jos ei tuotteen markkinointiin satsaa, se ei myy. Ja jos se ei myy, ei omiaan saa takaisin. Käännöskirjat maksavat kustantamolle enemmän, koska käännösoikeudet ja itse kääntäjän työ eivät ole ilmaisia.

Suomalaisen Kirjakaupan hyllyvalikoimissa on niukalti pienten kustantamoiden kirjoja. Ison osan kotimaisesta fantasiakirjallisuudesta julkaisee pienet kustantamot. Pienen kustantamon mahdollisuudet osallistua tällaiseen kampanjaan ovat aika rajalliset. Ensinnäkin se maksaa todella paljon. Ja toisekseen; mitä järkeä pienen kustantamon on ostaa kirjalleen mainostilaa, kun sitä ei edes myydä Suomalaisen Kirjakaupan myymälässä?
Tämä on se isoin asia, jossa toivoisin Suomalaisen Kirjakaupan tulevan vastaan. Eikö olisi kaikkien etu, jos kirjakaupan valikoima pysyisi mahdollisimman monipuolisena? On ymmärrettävää, että liiketilaa on rajallisesti. Mutta siltikin... Edes vaikka kampanjoittain?

Olisi mukavaa, että kirjakauppamaailma Suomessakin muistaisi, että fantasiakirjallisuus on muutakin kuin Harry Potteria (niin paljon kuin sitä rakastankin). Meillä on paljon kotimaista, tasokasta fantasiakirjallisuutta – myös aikuisille! Aikuiset edelleen ostavat ja lukevat ja kuluttavat fantasiaa. Luulisi, että esim. Game of Thrones -sarjan hypetys olisi herättänyt tähän.

Tarkoitus ei ole leipoa yksin Suomalaisesta Kirjakaupasta syyllistä. Mutta koska se on Suomen kirjakauppaketjuista suurin ja näkyvin, on sen toiminnalla valtavasti vaikutusta.
Kyse ei ole myöskään pelkästään fantasiakirjallisuudesta, mutta tässä näkyi oivallisesti se, kuinka vähän arvostetaan kotimaista kirjallisuutta laajemmalti katsottuna ja pienkustantamoiden painosta.

Vinkkaanpa tässä lopuksi kotimaisia fantsu-uutuuksia vuodelta 2016:
Alatalo Katri: Älä riko pintaa
Antila Samuli: Vasalli
Grönroos Satu: Tuulen suku
Haavisto Maija & Jyrkäs Juha (toim.): Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta
Hallava Anna: Operaatio Huulituli
Heikkilä Mervi: Tuonella kulkijat
Isto Sanna: Maan alaiset
Jyrkäs Juha: Rutaimo
Karppanen Pasi (toim.): Spekulatiivinen Turku
Kuisma Hanna-Riikka: Viides vuodenaika
Leikola Markus: Uuden maailman katu
Lento Liliana: Dionnen tytöt
Leppänen Erkka: Praedor – Kirotun maan ritari
Luotola Laura: Suoja 1: Kaupungit ja paluu
Meresmaa J. S.: Keskilinnan ritarit (painettu)
Nummelin Juri (toim.): Kirotun kirjan vartija
Nupponen Anni: Hirviöasiakaspalvelu
Pitkäkangas Elina: Kuura
Peltoniemi Sari: Taivazalan joutsen
Silvonen Paula: Nukkemestari
Simukka Salla: Sisarla
Sirola Jouko: Palanneiden vuoksi
Tammimaa Essi: Noaidin tytär: Tulva
Tiainen Marja-Leena: Viestejä Koomasta
Tikkanen Raimo E.: Yshaloon
Toivonen V. M.: Mimirin lähde
Turtchaninoff Maria: Naondel
Vuorela Ville: Käärmetanssija

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (1998 / 1999)

Harry Potter and  the Chamber of Secrets
Suomennos: Jaana Kapari
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 365
Mistä minulle: oma ostos

Luettujen kirjojen jälkiraportointi jatkuu tällä hävyttömän löysällä mentaliteetilla. Ensi vuonna saattaa systeemi vähän muuttua, mutta palataan siihen myöhemmin.

Lukumaratonkirjaksi nappasin hetken mielijohteesta Harry Potter -sarjan toisen osan Salaisuuksien kammion. Viisasten kivenhän olin lukenut ja blogannut jo aiemmin. Nyttemmin olen lukenut jo koko sarjan uudestaan. Se on ollut yksi tämän syksyn henkisesti tärkeimpiä lukuprojekteja. Harry Potter -sarja on edustanut minulle todellista turvakirjallisuutta, johon on ihana sukeltaa, kun muu maailma pyörii liian lujaa.

Varoitan jo ennalta, että en tule kaihtamaan juonipaljastuksia tämän sarjan osalta. Jos et ole lukenut tai katsonut elokuvia, niin teepä se pian. Minusta se kuuluu jo oikeastaan yleissivistykseen tässä tapauksessa.

Tuttuun tarinaan oli helppo hypähtää mukaan, vaikka ensimmäisen osan lukemisesta olikin näemmä vierähtänyt yllättävän pitkä tovi. Harry Potterin lumo ei ole vuosien varrella kadonnut mihinkään. Oikeastaan se on vain syventynyt ja parantunut, kun yhä uusiin ja uusiin asioihin tuli kiinnittäneeksi huomiota.

Sekä Viisasten kivi että Salaisuuksien kammio ovat minusta vielä kohtuullisen kepeää lastenkirjallisuutta. Sitten alkaa synkempi vaihe. Vielä tässä osassa oli paljon enemmän huumoria kuin muistinkaan. Lockhart olikin vielä pöljempi, mitä elokuvissa annetaan ymmärtää. En muuten tiedä miksi, mutta jos Gilderoy Lockhartia pitäisi jonkun suomalaisen näytellä, Jari Sillanpää olisi minun roolivalintani tähän.

Salaisuuksien kammio antaa jo vahvat viitteet siihen, kuinka merkityksellisessä roolissa kotitontut ovat koko tarinan kannalta. En muista huomanneeni tätä ensimmäisellä lukukerralla, nyt se suorastaan pisti silmään.
Sama pätee oikeastaan Harryn ja Ginnyn suhteeseen, jonka rakentumisesta olen pitänyt valtavasti kautta koko sarjan.

Salaisuuksien kammion lukeminen meni lähinnä fiilistelyksi tuossa kesällä. Ja mikäs siinä!

Arthur C. Clarke: 2001 avaruusseikkailu (1968 / 1976)

2001: A Space Odyssey
Suomennos: Sakari Ahlbäck
Kustantamo: Kirjayhtymä
Sivumäärä: 195
Mistä minulle: oma ostos

Lukumaratonkirjojen bloggaus jatkuu. Kuten huomaatte, näitä bloggauksia on nyt tullut tiiviiseen tahtiin. Hus pois nämä sydäntä painamasta!

2001 avaruusseikkailu valikoitui lukemistoon lähinnä siksi, että tämä osuu Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 35. kirjassa ollaan avaruudessa, ja myös Osuuskumman sataseen. Ja onhan tämä klassikko, jonka lukeminen kuuluu vähintään genreyleissivistykseen. Tiesin kyllä, että nyt koetellaan mukavuusalueeni rajoja, mutta sellaista pitää ajoittain tehdäkin.

Itse asiassa 2001 avaruusseikkailu ei ollut ihan niin tylsä kuin pelkäsin – tai ainakin näin jälkikäteen tuntuu siltä. En nyt mitenkään voi kuitenkaan sanoa lumoutuneeni. Tunnustan kyllä, että olen ison osan ehtinyt tästäkin tarinasta unohtaa. En tiedä, oliko ihan fiksua lukea tämä keskellä lukumaratonia.

Jotenkin odotin, että HAL 9000:ssa olisi ollut enemmän potkua siten, että se olisi jäänyt mieleeni.

Juuri tästä syystä pitäisi tehdä kunnon bloggaukset heti eikä kahden kuukauden päästä. Niinpä tämänkin bloggauksen hyöty ja ilo on about tasan nolla. Hei jee. Kiitos ja anteeksi.

Raimo E. Tikkanen: Yshaloon (2016)

Kustantamo: Reuna
Sivumäärä: 229
Mistä minulle: lahja pikkuveljeltä

Yshaloon on Raimo E. Tikkasen esikoisromaani, joka solahtaa fantasiascifin lajityyppiin. Tämänkin luin jo heinäkuussa lukumaratonilla. Ei minun suosikkini, mutta varsin kelpo teos.

Yshaloon kertoo Ymmark-nimisestä nuorukaisesta, joka päätyy yshaloonilaisten pariin. Hän koettaa tuoda kansalle uusia tapoja, mutta nämä eivät oikein innostu aiheesta. Niinpä Ymmark lopulta karkoitetaan ja hän päätyy meidän maailmaamme, jossa häntä luonnollisesti pidetään kummajaisena.

Romaani on vauhdikas ja täynnä monenmoisia käänteitä. Tästä olisi helposti saanut tuplaten pidemmän, jolloin sekä tapahtumien että henkilöiden kehittymiselle olisi jäänyt enemmän tilaa. Nyt molemmat puolet jäivät hiukan pintapuoliseksi juoksutukseksi. Ideassa sinänsä ei siis varsinaista vikaa, mutta tätä voisi kuvata myös laajaksi synopsikseksi.

Reijo Mäki: Pahan suudelma (1998)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 350 (pokkari)
Mistä minulle: oma ostos

Heinäkuinen lukumaraton käynnistyi Vareksella, joka on sarjan 10. osa. Hitaasti, mutta varmasti näitä tulee kahlattua. Enimmäkseen taidan lukea näitä ajankuvana kuin varsinaisena dekkarinautintona.

Pahan suudelmassa Vares selvittelee laiskanlaisesti kuristetun opiskelijatytön murhaa. Ei edes hävetä tunnustaa, etten muista tästä oikein yhtään mitään. Se tehnee koko bloggauksen varsin turhaksi, mutta onpahan nyt jotain lätisty. Ja kaipa tämä kertoo jotakin siitä, mitä Vares-kirjoista ajattelen.
Painovirheiden määrää olen näemmä heinäkuussa ällistellyt.

Miksi minä luen näitä?

Tiina Piilola: Taivaanmerkit (2016)

Kustantamo: S&S
Sivumäärä: 335 (e-kirja)
Mistä minulle: lukuaikapalvelu Book Beat

Kaipasin taannoin jotain oikein kevyttä ja hömppää. Tartuin Tiina Piilolan Taivaanmerkit-romaaniin, joka kertoo Emmasta, joka on hurahtanut kaikenmaailman henkisyysjuttuihin horoskoopeista äänimaljahoitoihin jne. Emmalla on monta rautaa tulessa yhtä aikaa aina väitöskirjasta mustasukkaisuusdraamaan näyttelijämiehensä kanssa, joka pistää ystävyyssuhteet – ja melkein hengenkin – lujille.

Kaipasin hömppää. Sainko sitä? Totta totisesti. Tätä annosta riittää varmasti vielä ensi vuoden puolellekin.
Yliannostuksen puolelle meni. Minulla on hömpän kanssa vähän alhainen toleranssi ja tämä oli liian tuhti annos. Aluksi minulla oli Emman toilailujen kanssa ihan hupaisaa, mutta jo noin sadan sivun jälkeen alkoi riittää. En kuitenkaan halunnut jättää kirjaa kesken, vaan vähän väkisin se tuli vietyä loppuun.

Minua häiritsi homman epäuskottavuus. Emma ampui niin kovaa ja korkealta yli. Se ei enää tuntunut siis vain kärjistetyltä, vaan oikeasti turhalta yliampumiselta. Pointti olisi tullut vähemmälläkin selväksi.
Sen verran on kumminkin kiitettävä kirjailijaa, että hän onnistui kuitenkin säilyttämään varsin kunnioittavan asenteen näitä uskomushoitoja kohtaan. Kirjailija ei sortunut ivaamaan, arvostelemaan ja ylimielisesti osoittelemaan sormella. Loppusanoma on ikään kuin se, että tietyssä vaiheissa uskomushoidoista voi olla kokijalleen jotain iloa, mutta vakavissa tapauksissa on syytä mennä lääkärille.

Ikäväkseni silmiin pisti lukuisat lyöntivirheet ja pari reilua editointimokaa, kun lause on aloittanut jotain muuta ja sitten päätykin sanomaan toista. Tällaiset jättävät vähän huolittelemattoman ja hätäisen maun suuhun.

Taivaanmerkit on siis superhömppää kaipaavan ihmisen kirja. Annostellaan varovasti.

Suzanne Collins: Nälkäpeli (2008 / 2008)

The Hunger Games
Suomennos: Helene Bützow
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 389 (pokkari)
Mistä minulle: oma ostos

Nälkäpeli nähdään tässä blogissa nyt toistamiseen, sillä aiemman arvion kirjoitti Lari.

Olihan äitimuorinkin taivuttava tämä lukemaan, kun lapsi niin jämäkästi suositteli. Jos 12-vuotias poika ahmii jonkun kirjasarjan sellaista kyytiä, niin täytyyhän siihen perehtyä itsekin!

Myönnän olleeni vähän ennakkoluuloinen. Harry Pottereiden ym. vastaavien aika olisi minulta jo ohi enkä enää hurahda tällaisiin (sanoo nainen, joka vain muutama vuosi sitten hurahti Sookie-kirjoihin...).

Nälkäpeli viihdyttikin yllättävän hyvin! En voi sanoa varsinaisesti hurahtaneeni, mutta viihdyin erinomaisesti ja lukaisen muutkin osat kunhan tästä taas joudan. Juoniasetelma (jota en nyt tässä sen kummemmin kertaa, sen verran tunnettu juttu tämä taitaa olla) oli hieno, enkä ihan kaikkea arvannut etukäteen.

Ihastelin tässä myös minäkertojan preesensiä. Se oli hyvä osoitus siitä, kuinka lukija imaistaan mukaan tapahtumiin. Koska toimintaa oli niin paljon, Katnissin ei tarvinnut selitellä itseään ja omia tekemisiään kömpelöllä tavalla.
Myös suomennoksen sujuvuus miellytti ja oli taitavaa, vaikka aikataulu on varmasti ollut tiukka.

Nälkäpeli-sarja osuu toimintaa kaipaavan dystopia-hermoon hyvin. Mikään hyvänmielenkirja tämä ei ole, vaan tarinassa on paljon synkkiä sävyjä – mutta myös toivoa ja sisua.

Nälkäpeli-sarja:
Nälkäpeli
Vihan liekit
Matkijanärhi

Jane Austen: Viisasteleva sydän (1818 / 1951)

Persuasion
Suomennos: Kristiina Kivivuori
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 311 (pokkari)
Mistä minulle: oma ostos

Tämä tarttui käteen oikeastaan ihan vain Helmet-haasteen vuoksi, jossa tämä sopii kohtaan 33. kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja. Sellainen Jane Austenin Viisasteleva sydän on.

Viisasteleva sydän ei ole niin tunnettu ja suosittu kuin Ylpeys ja ennakkoluulo tai Järki ja tunteet. Ymmärrän hyvin miksi. Tämä ei ole sitä parhainta Austenia.

Tarinan peruselementit ovat samat kuin em. teoksissa. Naimakauppoja koetetaan saada aikaan suunnassa jos toisessa, mutta kaikenlaisia väärinymmärryksiä sattuu. Anne ja Fredrik ovat olleet kihloissa, mutta Annen hienosteleva aatelissuku on painostanut Annen hylkäämään sulhon. Myöhemmin Fredrik palaa takaisin – ja onkin nyt hyvin haluttu naimakauppa...
Austen jatkaa edelleen vinoiluaan brittiläiselle tapakulttuurille ja seurapiirisäännöille.

Tietyllä tapaa Viisastelevassa sydämessä näkyy jo kaavamaisuus. Kepeyttä ei juuri ole ja sivuhenkilöt jäävät karikatyyrimäisiksi ja pinnallisiksi. Onhan Annen isässä, hienossa ja tärkeilevässä Walter Elliotissa, huumorin makua, mutta se menee jollakin tapaa jo epäuskottavuuden puolelle.

Ja kieli. En tiedä onko tämä Austenin omaa tapaa vai suomentajaa, mutta tällaiset virkkeet olivat suorastaan murhaavia:

"– – Joten haluaisin ehdottaa, sir Walter, että jos aikeistanne sattuisi leviämään huhuja – mitä ei ole syytä pitää mahdottomana, kun tiedämme, miten vaikeata on varjella ihmisten toimia ja aikeita toisten ihmisten huomiokyvyltä ja uteliaisuudelta; korkea asema näet vaatii omat veronsa; minä, John Shepherd, saisin pidetyksi salassa mitkä perheasiat hyvänsä, sillä minun hankkeitani ei kenenkään mielestä maksaisi vaivaa urkkia; mutta sir Walteria seuraavat katseet, joita on ehkä hyvin vaikea väistää; joten rohkenen sanoa, etten kovinkaan hämmästyisi, jos totuus pääsisi kaikesta varovaisuudestamme huolimatta huhuteitse imisten tietoon; ja siinä tapauksessa, kuten oli tarkoitukseni huomauttaa – sillä tarjokkaitahan epäilemättä ilmaantuu – siinä tapauksessa arvelisin, että kuka hyvänsä laivastomme varakkaasta päällystöstä olisi sangen huomionarvoinen henkilö; ja – pyytäisin vielä saada lisätä – minä voin saapua tänne kahdessa tunnissa milloin tahansa säästääkseni teiltä vastaamisen vaivan."
(s. 23–24)

Huhhuh!

Joka tapauksessa Viisasteleva sydän oli lukemisen arvoinen, kevyt ja viihdyttävä tarina. Heikoimmillaankin Jane Austen ylittää monet muut tämän päivän viihderomaanit.

Anu Holopainen: Matkalaiset (2012)

Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 367
Mistä minulle: lahja

On aika tullut saattaa Syysmaa-sarja päätökseensä. Luin tämän tosin jo aikaa sitten ja nyt naputan vähän pikavauhtia näitä pitkään bloggaustaan odotelleita kirjoja blogiin. En vain ehdi enää blogata niin syvällisesti ja tiiviisti kuin haluaisin.

Oli miten oli, Syysmaan kanssa olen viettänyt monia hienoja hetkiä. Sain maistaa ajoittain sitä tunnetta, kun ensimmäistä kertaa hyvin nuorena luki jotain mukaansatempaavaa fantasiaa.
Niinpä päätösosalle paineet olivat suuret, ehkä jopa kohtuuttomat. Matkalaiset, Syysmaan 6. ja viimeinen osa, ei niitä odotuksia valitettavasti täyttänyt.

Matkalaiset jatkaa muutaman vuoden myöhemmin siitä mihin Varjoja jäi. Tutut hahmot ovat yhä karkoitettuja Punatertun kylästä. Yvana on kasvanut nuoreksi naiseksi ja tavallista ihmistä nopeammin kehittynyt Marrkah nuoreksi mieheksi. He haluavat elämältään jotain muuta kuin piileskelyä luolassa. Niinpä he aikovat matkata Kesämaahan, mutta matkaan tulee mutkia...

Ja mitä mutkia! Noin puoleen väliin kirja jatkaa mukavan tutulla Syysmaa-linjalla, mutta puolenvälin jälkeen marssitetaan esiin uusi maa, uusi kansa ja uusia tapoja, ja suunnitellaan maailmanvalloitusta. Tässä vaiheessa sarjaa? Ratkaisu oli todella hämmentävä. En pidä ideaa automaattisesti huonona, mutta se tuntui aika hölmöltä sarjan viimeisen kirjan puolivälissä. Loppukirja olikin sitten melkoista myllytystä, jotta asiat saatiin taputeltua loppuun asti kuta kuinkin kelvollisesti.

Syysmaa on kuitenkin sarjakokonaisuutena niin hieno, ettei tämä onnistunut jättämään voimakasta huonoa makua. Suosittelen lämpimästi koko sarjaa, etenkin nuorille naisille.

Syysmaa-sarja:

Welman tytöt

Sisarpuut

Viinikauppias

Yölaakso

Varjoja

Matkalaiset

Hanna Morre: Tuonen tahto (2016)

Kustantamo: Osuuskumma
Sivumäärä: 136
Kansikuva: Magdalena Hai

Höpsöt! En tietenkään aio arvioida omaa kirjaani. Tiedän sen muutenkin loistavaksi ;-)

Leikki sikseen. Esikoisromaanini Tuonen tahto on nyt ilmestynyt. Huhhuh. Miltäkö nyt tuntuu? Jännittää todella paljon. Odotan kauhusekaisella ilolla sen saamaa vastaanottoa. Muutama sen onkin jo lukenut ja kehuja olen kuullut. Nöyrä kiitos siitä. Ensimmäisen blogiarvion ehätti tekemään Krista Suomi lukee -palvelussa.

Tuonen tahto on käsikirjoitus, jonka olen aloittanut vuonna 2011. Inspiroiduin eräästä uutisoinnista, jossa koululaisikäinen lapsi jäi rattijuopon yliajamaksi ja menehtyi. Niin kuin moni muukin kirjailija, minäkin aloitin pohtimalla: entä jos? Jossittelusta voi olla montaa mieltä, mutta kirjailijalle se on tarpeen.
Syntyi karu ajatusleikki, mitä voisi tapahtua, jos menettäisi oman lapsensa samalla tavalla. Tietysti vein ajatusleikin potenssiin kymmenen ja laajensin jossittelua; entä jos lapsella olisi tällainen äiti, joka... tällainen isä, joka... ja jos lapsi itse olisi... ja jos niillä olisi naapuri, joka... jne.

Minulle oli luontevaa ottaa mukaan tarinaan spekulatiivisen fiktion elementtejä. Koin suomalaisen mytologian tarinaan sopivimmaksi ja itselleni läheisemmäksi. Metsä on paikka, josta moni suomalainen on hakenut ja saanut apua. Mutta avulla on vanhojen uskomusten mukaan ollut joskus oma hintansa...

Kustannustoimittajana en ole automaattisesti pätevä kirjailija. Enkä missään tapauksessa voi itse kustannustoimittaa kirjaani. Omana kustinani Tuonen tahdon kanssa työskenteli Anni Nupponen, joka tunnettaneen kirjailijana paremmin. Ilman Annia en olisi tässä, vaan luultavasti lämmittelisin takan ääressä hyvinkin kettuuntuneena käsikirjoitukseni iloisesti tulessa roihuten. On ollut huikeaa nähdä ja kokea sitä samaa tunnevuoristorataa, mitä "minun kirjailijani" myös ehkä ovat kokeneet. Jokaisella on toki omat tuntemuksensa, mutta uskon monien kokemusten olevan yhteisiä; epätoivo, kiukku, haltioituminen, valintojen vaikeus, vaikeus tehdä tiettyjä ratkaisuja, taustatietojen tarkistaminen, onnistumisen ilo ja jälleen epätoivo... Semmoista se on.


Sitten kelpaa hymyillä, kun kirja on kädessä. Uunituoreena. Valmiina lukijoille. Se lähtee taivaltamaan omaa matkaansa ilman minua.

Ja koska tämä on myös mainosluonteinen postaus, niin tietysti on muutama tärkeä seikka teille tiedotettavaksi!


Ensiksi kiireellisin asia. Lainaan tekstin Osuuskumman FB-päivityksestä, koska joku kumman fiksu ihminen on selittänyt asian hyvin:

Kumman lukija, nyt voit vaikuttaa!
Suomi lukee -sivustolla on hieno pilottihanke, joka mahdollistaa pienkustantajien teosten pääsyn Prisman hyllyyn (ensimmäisessä vaiheessa Jyväskylään). Hanke on todella merkityksellinen keskisuurille ja pienille kustantamoille, joiden on tunnetusti erittäin vaikea päästä isojen kirjakauppojen -- saati markettien -- valikoimiin. Suomalaisen kirjallisuuden monimuotoisuus ja laaja tarjonta on eduksi kaikille.
Kummalintu nostaa oman pyrstönsä. Pilottihankkeen valikoimaan voit vaikuttaa äänestämällä suosikkejasi tämän vuoden kirjoistamme Suomi lukee -sivuston Top 80 -listalle!
Homma on simppeli: Olet Facebookissa, joten sinulla on tunnukset.
1) Klikkaa lopussa oleva Suomi lukee -linkki auki. Oikealta pääset kirjautumaan sisään FB-tunnuksilla.
2) Kirjan kuvauksen oikealla puolella, punaisen nauhan alla on pieni kirjasymboli, jossa on plusmerkki. Klikkaa sitä. Noin! Olet äänestänyt kirjan Top 80 -listalle.
Jos hukkaat oikean kirjasivun, ylhäällä on keltainen Top 80 -namiska, josta pääset näkemään listatut kirjat.
Nyt mukaan levittämään kummaa kirjallisuutta kansalle!

Tässä vielä linkki asiasta Suomi lukee -sivustolla: http://suomilukee.fi/lukijoille/ Aikaa on vain 20.8.2016 saakka! Joten toimi pian! Olisi hienoa nähdä myös Tuonen tahto mahdollisimman helposti saatavilla.

Jos sinulla ei satu olemaan asiaa Jyväskylän Prismaan, voit tilata Tuonen tahdon suoraan Osuuskumman Holvi-kaupasta. Kirjalla on hintaa 19,95 euroa ja se sisältää myös postikulut kotimaassa. Kannattaa samalla katsastaa Osuuskumman muu tuotanto! Tulisivat kätevästi kotiovellesi samassa paketissa.

Helsinkiläiset (ja kauempaakin tulevat) kivijalkakaupan ystävät ohjeistan kipin kapin Aavetaajuus-kirjakauppaan. Se on hieno paikka täynnä spefiä ja muuta myytillistä kirjallisuutta. Myös käytettyjä kirjoja, joten voit tuurilla löytää vaikkapa kauan kaipaamasi klassikon!

Jos olet enemmän sähköisen muodon ystävä, niin Elisa Kirjasta löytää Tuonen tahdon myös – toimitushan tapahtuu tässä tapauksessa ihan sekunneissa!

Arvostan suunnattoman paljon myös sitä, jos teet kirjastollesi hankintaehdotuksen Tuonen tahdosta! Meidän kirjastolaitoksemmehan on ihan törkeän hieno ja tärkeä meille kirjailijoille ja pienkustantajille.

Toivotan sydämeni pohjasta teille jokaiselle kauhean (!) ihania lukuhetkiä! Toivottavasti viihdytte Tuonen tahdon parissa!

 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari (2016)

Kustantamo: Robustos
Sivumäärä: 163
Mistä minulle: oma ostos

Naakkamestari oli yksi tunnetasolla jännittävimpiä lukukokemuksia. Tuntui hykerryttävän oudolta tarttua "oman kirjailijan" teokseen, jonka tekoprosessiin ei ole kuitenkaan osallistunut millään tapaa.
Tästä tulee nyt ehkä puoliksi hiukan Kusti kertoo -postaus ja puoliksi perinteisempi bloggaus.

Olen siis Meresmaan teoksia kustannustoimittanut paljon. Suurimman osan Mifongeista ja Keskilinnan ritarit. Joitakin novelleja yhdessä toisen toimittajan kanssa.
Naakkamestarin ostin kustantajalta ihan kuten tavallinen lukija.

Tein pientä itsetutkiskelua, kun kuulin Naakkamestarin voittaneen Robustoksen pienoisromaanikilpailun ja siten ilmestyvän sieltä. Olinko mustasukkainen? Koenko, että minua on huijattu?

Voin rehellisesti sanoa, että ei. Ei mustasukkaisuutta, ei huijauksen tunnetta. Minusta kirjailijakulttuuri on tänä päivänä niin selkeästi sitä, ettei ole enää sitä yhtä ja ainoaa luottokustannustoimittajaa. Sellainen toki voi olla, en minä sillä. Mutta se ei ole enää se ainoa oikea toimintatapa. Kirjailijat julkaisevat eri kustantamoille, erilaisia tekstejä jne. On selvää, ettei yhdessä kustannustoimittajassa pitäytyminen ole aina tekstin etukaan – ja sehän se isoin asia on. Tekstillä pitää olla sille sopiva kusti.

Etukäteen myös pelkäsin Naakkamestarin lukemista. Kustannustoimittaisinko sitä koko ajan päässäni? "Olisin kyllä... Miten tässä on tällaista? ... Tätä olisi voinut tiivistää..." jne. Valitettavasti se on toisinaan ammattitautini vapaa-ajan lukemisessani. Yksi ammatin varjopuolia.
Pelkoni oli turha. Tarina imaisi eikä minulla ollut aikaa eikä tarvetta jäädä miettimään, että miten olisin itse tekstiä käsitellyt.

Tarina on kaunis, haikea ja surumielinen steampunk-tarina Tampereelta. Se kertoo hylätystä Ennistä, jolla on tehtävä. Ja kun hän löytää naakan, hänen elämänsä muuttuu rajulla tavalla.
En oikeastaan halua paljastaa kirjasta enempää. Meresmaan tarina ei etene mitään tuttuja polkuja – ja silti siinä on jotain sadunomaista ja perinteistä.
Paitsi sen verran on kyllä sanottava, että hiukan yllätyin siitä, ettei tässä ollut oikeastaan lainkaan romantiikkaa. Ei sillä, että olisi pitänyt ollakaan, mutta se kiinnitti huomioni – hyvällä tavalla. Ei hyvä tarina vaadi romanttista ihmissuhdetta, edes muodon vuoksi, kuten monesti genrekirjallisuudessa näkee.

Naakkamestari kuulostaa myös ehdalta Meresmaalta. Kustannustoimittajana tämä oli ihanaa huomata. Olen toki ollut aika varma siitä, että Meresmaa on niin vahvaääninen kirjailija, etten minä kustina ole siihen voinut vaikuttaa (eikä se ole kustannustoimittajan tavoitekaan saada kirjailija kuulostamaan kustiltaan). Mutta oli myös huikeaa nähdä se käytännössä lukijana.

Naakkamestari oli siis kirja, jota sain vain lukea. Lukijana. Kirjallisuuden ystävänä, tarinoiden rakastajana.
Suosittelen tätä vaihtoehtohistoriallisten romaanien ystäville ja (henkisillekin) tamperelaisille. Ja sellasille lukijoille, jotka ovat kyllästyneet romantiikkaan, mutta haluavat silti lukea hyvän, koskettavan ja kauniin tarinan.

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli (2016)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 516 (e-kirja)
Mistä minulle: oma ostos, lukuaikapalvelu

Haksahdin tässä taannoin Book Beat -lukuaikapalveluun ja koukkuun jäin. Tähdennettäköön, että ostan lukuaikaa omalla rahallani eikä Morren maailma -blogina (tai yrityksenäkään) liity asiaan mitenkään. Olen siis tavallinen maksava kuluttaja-asiakas.
Alun perin minun piti vain kokeilla ja nimenomaan äänikirjamoodissa. Lenkkeillessä kuuntelen nykyisin mieluummin kirjaa kuin musiikkia. "Jospa tekisi tuon mutkan vielä, kun luku ei ole lopussa..." – tehokasta. Joskin nyt näin kesällä lenkkeily vähän jäi ja nyt juoksen pokemonien perässä...
Mutta sitten hoksasin, että voihan niitä kirjoja lukeakin. (Ajatelkaa mikä älynväläys!) Ja niinpä tartuin Kristiina Vuoren Kaarnatuuleen. Voi juma!

Sitten Näkijän tyttären Vuoren kirjat eivät ole oikein onnistuneet valloittamaan minua. Mutta olen sinnikkäästi halunnut yrittää. Ja nyt se sitten palkittiin ihan urakalla. Pidin Kaarnatuulesta valtavasti!

Kaarnatuuli kertoo todellisesta historiallisesta henkilöstä. Valpuri Innamaa elää 1500-luvun alun Turussa ja miehensä teloituksen myötä uhkaa menettää kaiken. Mutta kovaluontoinen Valpuri ei anna periksi, vaikka tuohon aikaan naisyrittäjyys on ollut melkoisen paljon haastavampaa kuin nykyisin. Mukaan mahtuu niin rakkautta kuin himoakin, mutta voiko Valpuri saada kaiken?

Valpuri Innamaasta ei tiedetä paljoa, mutta Vuori on onnistunut herättämään hänet eloon hyvin. Tarinaa kertoo Valpuri itse ja ainakin minuun se toimi todella hyvin. Sain Valpurista elävän, todentuntuisen ja niin aidon kuvan, että en muista vastaavaa onnistumista vähään aikaan lukeneeni.

Ja jälleen ihanaa on se, että Vuori (vaiko Valpuri itse?) onnistuu yllättämään. Valpurin elämä ei etene historiallisten kirjojen kaavan mukaan, vaan mukaan mahtuu mutkaa jos jonkinlaista. Valpurin persoona aiheuttaa omat ongelmansa, mutta on hänellä huonoa tuuriakin. Paikoitellen tuntui siltä, että sydän suorastaan särkyy. Valitan, että kuvailuni jää näin epämääräiseksi, mutta en suin surminkaan halua pilata lukunautintoanne.

Kaarnatuuli on historiallisten romaanien ystävälle takuuvarma nautinto. Suosittelen tätä myös lukijoille, jotka kaipaavat vahvan henkilön tarinaa, joka kuitenkin kulkee omia polkujaan. Tämä ei ole perinteinen voimaantumistarina.

Tämä sopii myös Helmet-lukuhaasteen kohtaan 23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja. En toki ole varma, oliko Valpuri Innamaa ensimmäinen porvaritoimia tehnyt nainen, mutta varmasti yksi ensimmäisiä sen alan naispioneereja.

Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö (1974 / 2009)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 386
Mistä minulle: oma ostos

Kaksi vuosilukua otsikossa johtuu siitä, että lukemani versio on kirjailijan itsensä uudistama laitos, joka julkaistiin vuonna 2009.

Pahoittelen jo etukäteen ankeaa ja ehkä jopa nuivaa bloggaustani, mutta tämä oli varsin pitkäveteinen lukukokemus. Luin tätä romaania ehkä noin 4-5 kuukautta. Ei vaan pudonnut, ei sitten millään.

Aatelisneito, porvaristyttö kertoo kahdesta naisesta 1500-luvun Turun seudulla: kipakasta Ursula Särkilahdesta (porvaristyttö) ja löysemmästä Margareeta Vaasasta (aatelisneito). Ja näiden neitosten ongelmallisista rakkauksista tarina sitten kertoo.
Jokseenkin pääsi hämmentämään, ettei näiden kahden naisen tarinat oikein kommentoineet kunnolla toisiaan. Ursula ja Margareetta kyllä kohtasivat, mutta eivät varsinaisesti kohdanneet tarinallisesti. En tajunnut ja rehellisesti sanottuna en kunnolla muistakaan.

Alanko olla liian vanha näille? Vai liian nirso? Vai onko tämä uudistamisestaan huolimatta liian 70-lukulainen rakkausromaani minun makuuni? Ei aavistustakaan, mutta minun makuuni tämä oli liian kevyt, liian ennalta-arvattava, liian raiskauspitoinen ja jotenkin... eeeäääähhhh.

Mutta ihan parasta hupia oli alkupuolella oleva Ursulan isän, Niilo Pietarinpojan eli Kiukku-Nikun, kuvaus:

Kiukku-Niku rakasti riitelemistä. Hänellä oli jokaisessa raastuvan istunnossa ainakin kaksi riitajuttua ja muutama pahoinpitelysyyte. Sellaisen katsottiin lisäävän miehen mainetta ja kunniaa. Mitä arvostetumpi mies, sitä enemmän hän nuiji lähimmäisiään, ja papit ja lautamiehet olivat siinä touhussa kaikkein ahkerimpia. Oli vain kaksi asiaa joista miehen maine meni, niin ettei häntä voitu hyväksyä todistajaksi tai lautamieheksi: väärä todistus tai toisen rajapyykkien siirtäminen. Sellaiset vääryydet eivät tulleet Kiukku-Nikun mieleen. Hän oli kunnian mies: mukiloi niin miehiä kuin naisia, mutta rehellinen, se oli tärkeintä.
Jos Kiukku-Niku ei saanut kunnon riitaa aikaan kenenkään mun kanssa, hän joi päänsä täyteen hyvää turkulaista olutta ja marssi lankonsa luo Luostarinkadulle. Siellä hän oli aina mahdikas ja voiton puolella, sillä pormestarin lanko Niilo Jönsinpoika oli vain suutari vaikkakin naimisissa Kaarina Kirveen sisarpuolen kanssa. Pormestari Niilo Pietarinpoika ja suutari Niilo Jönsinpoika vihasivat toisiaan syvästi, ja heidän tapansa oli sellainen, että ensin ehtinyt löi niin lujaa kuin jaksoi ja toinen vastasi jos pystyi. Sitten kummallakin oli mustelma, jota mennä näyttämään todistajille, ja syyte voitiin panna raastupaan entisten jatkoksi. Sillä lailla kumpikin sai mainetta.
(s. 29-30)

Joten oli tässä hetkensä.

Ehkä seuraavaksi kumminkin jotain tuoreempaa Utriota?

Anu Holopainen: Varjoja (2011)

Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 270
Mistä minulle: oma ostos

Syysmaa-projektini on ollut pitkä, mutta en voi sanoa vaivalloiseksi. Sujuvaa luettavaahan tämä on ollut, enkä lainkaan kadu sarjan ostamista hyllyyni.

Sarjan viides osa, Varjoja, on nimensä mukaisesti synkkä ja täynnä varjoja. Se on kuitenkin yksi Syysmaa-sarjan parhaimmista osista. Luin tämän jo lähes kaksi kuukautta sitten ja muistan erityisen hyvin sen turvallisuuden tunteen, kun kirjaa luin. Turvakirja, se on jotain leppoisaa, luotettavaa ja antaa jonkinlaisen pehmeän säväyksen lapsuusvuosista, vaikka tämä ei lapsuusaikojeni kirja olekaan. Samaan on kyennyt vain Eddingsin Belgarionit (ihan aito lapsuuskirjani) ja J. K. Rowlingin Harry Potterit.

Varjoja kuvaa Punatertun kylän elämää, jonne ovat saapuneet Yölaaksosta kotoisin oleva Kolmisointu ja raskaana oleva, Yölaaksoon eksynyt ja sieltä paennut Lorana. Lorana käy läheiseksi etenkin paineiden alla olevan Zaran kanssa ja tunnelma Punatertun kylässä muuttuu yhä ahdistavammaksi. Lopulta joidenkin pitää jopa paeta.

Erityisesti tämä ahdistava tunnelma ja Zaran muutos ovat minusta hienosti toteutettu. Pidin siitä, ettei elo Punatertussa ja Villipihlajan huomassa olekaan vain autuutta ja onnea. Ei se uskonto itsessään, vaan ne ihmiset. Tavallaan tämä on hyvin ajankohtainen kirja nytkin...

Pidin kovasti myös Merkinosin ja Adairan suhteen kehittymisestä, joka toi etäisesti mieleen J. S. Meresmaan Mifonki-sarjasta Danten ja Ardisin suhteen. Nämä suhteet eivät ole sinällään vertailukelpoisia (henkilöt ovat hyvin erilaisissa tilanteissa), mutta suhteissa ja niiden kehityksessä on jotain arkipäiväistä, tuttua ja todellista. Aikuismaista. Ei fantasiassa tarvitse olla vain teini-ikäisten ihastumisia, vaan nuortenkirjoissakin voidaan kosketella myös aikuisten parisuhteiden ongelmia (muutenkin kuin perheväkivallan kautta, mitä nuortenkirjoissa usein näkee).

Kaiken kaikkiaan Varjoja oli miellyttävä lukukokemus! Edelleen suosittelen tätä sarjaa myös aikuisille lukijoille. Syysmaa-sarjan teemat ovat monilta osin ajankohtaisia – ja iättömiä.

Liitän tämän myös Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan  7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja. Syysmaan fantasiamaailma on tulkintani mukaan keskiaikaistyyppinen, ja jollakin tapaa suloisen kaunis miljöö, jossa on niin upeita metsiä kuin tunnelmallisia pikkukaupunkejakin. Vaikka Syysmaan yhteiskunta ei vastaakaan ihannettani, olisi Syysmaa maailmana sellainen, jossa voisin kuvitella viihtyväni.

Syysmaa-sarja:

Welman tytöt

Sisarpuut

Viinikauppias

Yölaakso

Varjoja

Matkalaiset

Morren 2. lukumaraton 9.–10.7.2016

Tämähän on tietysti päätöntä. Minulla odottaa kuusi kirjaa bloggaamistaan, mutta nyt pitää ahnehtia lisää oikein urakalla.

Mutta täten lähden kirjabloggaajien lukumaratoniin 9.7. klo 23 alkaen. Maratonini siis päättyy huomenna klo 23.00

Päivitän tähän postaukseen ja Facebookiin fiiliksiäni. Tsekkaa myös Instagram @hanna_morre . En ole valinnut etukäteen mitään listaa mitä luen, summanmutikalla mennään!
Edellisessä maratonissani luin 1268 sivua. En tiedä rikkoontuuko ennätykseni. Samoilla säännöillä ja idealla kumminkin mennään:

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin.

2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Esim: aloitus 10.7. klo 18.00 -> lopetus 11.7. klo 18.00.) Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.

3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa.

4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa!

5. Lukumaratonista saa mielellään kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja varsinkin maratonin kuluessa.

6. Lukumaratonin hastagina somessa on #lukumaraton

klo 01:46:
Maraton alkoi siis klo 23.00 ja ajattelin lähteä kevyesti liikkeelle. Käteen tarttui Reijo Mäen Pahan suudelma, 10. Vares-kirja. Viime Vareksesta onkin aikaa. Hyvä alku ja sopivan huonot jutut. En voi olla ihmettelemättä painovirheiden ym. pikkumokien määrää. Juttu sinänsä vaikuttaa ihan tutulta Vares-tasolta ja pääsinkin puoliväliin asti.
Uni kumminkin vaatii nyt osansa. Klo 8. pistän herätyksen ja jatkan Vareksen parissa.

Repliikkien välimerkkikäytäntöä.

klo 10:24:
Heräsin tosiaan klo 8 ja luin Vareksen loppuun. Tarinana ihan jees, hyvää keskitasoa. En arvannut murhaajaa kuin vasta ihan sitten kun se oli ilmiselvää. Eniten ärsytti kirjan oikolukemattomuus; repliikkien välimerkit kuinka sattuu, parin sivuhenkilön nimet vaihtuivat kesken tarinan, osa juhlapyhistä (esim. vappu) kirjoitettu isolla jne. Liekö vain pokkaripainoksen moka?
Taukojumpan tarjosi Velho, joka oli käytettävä lenkillä. Lupasin perheelle, ettei lukumaraton vaikuta arkivelvollisuuksiin.
Seuraavaksi lukuun lähtee Raimo E. Tikkasen esikoisteos Yshaloon. Sain kirjan pikkuveljeltäni lahjaksi – ja kun semmoinen ihme tapahtuu, että veikka ostaa minulle kirjan, niin onhan se luettava pian!

klo 13:37:
Sain Yshaloonin luettua ukkosen jyristessä taustalla (muodostuuko ukkosesta Morren lukumaratonin tavaramerkki?) Laitoin pyykkiä koneeseen ja valitsin kolmanneksi kirjaksi ehdan scifiklassikon: Arthur C. Clarken: 2001 avaruusseikkailu.
Yshaloon meni fantasiascifin puolelle. Ei ihan vakuuttanut, mutta kelpo esikoinen. En oikein innostu noista sukurutsaviittauksista ja lopulta teoksesta jäi vähän kiireen tuntu. Mutta ainakin se oli ehdottomasti huolitellumpi kuin Pahan suudelma, ja jo siksikin miellyttävämpi lukukokemus.
Mutta nyt siis avaruuteen!

klo 17:48:
Ymmärrän sinänsä hyvin, miksi Arthur C. Clarken teos 2001 avaruusseikkailu on klassikko, mutta kyllä se melkoisen pitkäveteinen oli minun makuuni – anteeksi vain. Ei tarinassa itsessään mitään vikaa, mutta tempo oli turhan hidas ja perusteellinen.
Siispä kaipaan seuraavaksi jotain kevyempää, tutumpaa ja vähän hutumpaa, mutta ehdottoman hyvää. Harry Potter -sarja on blogissani jäänyt vähän vaiheeseen. Olen lukenut toki koko sarjan, mutta blogannut vain ykkösen (uusintalukukierros) ja Kuoleman varjelukset (ensimmäinen lukukierros). Joten jatketaan tuolla kakkoskierroksella, joka jäi jostain syystä ihan alkuunsa vuonna 2014. Nyt siis: J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
Jostain syystä linkitys FB:n ja Twitterin välillä ei toimi. Siis siten, että Twitteriin tulevat FB-linkit eivät toimi. Olen pahoillani tästä ja selvitän asiaa mahdollisimman pian lukumaratonin jälkeen.

Ruoanlaittoa ja lukemista.

klo 22:03:
Ehtii ehtii. Salaisuuksien kammio (ihana!) loppui. Ehdin vielä vähän novelleja Anne Leinosen novellikokoelmasta Valkeita lankoja.
Maraton päättyy klo 23, joten palaan sitten päivittämään saldon!

Harry Potter -rakkautta

klo 23:03:
Ohi on! Anne Leinosen Valkeita lankoja -novellikokoelma jäi kesken, mutta toki luen sen loppuun näin maratonin jälkeen.
Juuri nyt silmissä sirisee, mutta kyllä oli mukava projekti. Uudestaan taas joskus!

Luettut kirjat:
Reijo Mäki: Vares –  Pahan suudelma (350 s.)
Raimo E. Tikkanen: Yshaloon (229 s.)
Arthur C. Clarke: 2001 – avaruusseikkailu (195 s.)
J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (365 s.)
Anne Leinonen: Valkeita lankoja (luettu 65 s.)
   novellit: Koiperhoset, Mestariseppä ja Rusakko

Yhteensä sivuja: 1204 s.
Aktiivista lukuaikaa: n. 17 tuntia (6 h nukkumista, n. 1 h muuta häsellystä)

Ihan mukava saavutus. Nukkua olisi voinut vähän vähemmänkin, jos olisin osannut jotenkin paremmin rytmittää vuorokauden. Mutta eihän tämä nyt niin vakavaa ole.

Koetan ensi viikon aikana päästä vihdoin kunnolla lomamoodiin. Josko sitten olisi aikaa taas kirjoittaa näistä (ja niistä muista vuoroaan odottavista) bloggaukset.
Eittämättä mietin, mikä on Morren maailman kirjablogin kohtalo syksyllä ja jatkossa. Bloggaaminen kun tahtoo jäädä kaiken muun jalkoihin. Jatkanko yleiskirjallista höpinää, bloggaanko vain joistakin kirjoista, teenkö jotain koosteita... Kusti kertoo -sarjaa jatkaisin niin mielelläni. Olisi paljon sanottavaa!
Mutta ehkä loma tuo viisautta ja höpisen kuulumisiani tarkemmin. Juuri nyt on vähän väsy, päässä harittaa (siis tavallista enemmän) ja huominen työpäivä (lukemista, ylläri!) kutsuu!

Alexandre Dumas (nuor.): Kamelianainen (1848 / 1954)

La dame aux Camélias
Suomennos: Kyllikki Villa
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 253
Mistä minulle: oma ostos

Alexandre Dumasin (sen nuoremman, vaikka olenkin laittanut samaan asiasanaan molemmat Dumasit) Kamelianainen on roikkunut hyllyssäni pitkään lukemattomana "luen-sit-joskus"-kirjana, jonka ostin joskus divarista kun halvalla sai.
Kiitos HelMet-lukuhaasteen tämä tuli nyt vihdoin luetuksi haastekohtaan 38. Jossain päin kielletty kirja. HelMetin sivulla on kätevä Kiellettyjen kirjojen lukumaraton, joka kertoo Kamelianaisen olleen kielletty 1800-luvulla Englannissa, Ranskassa ja Italiassa, ja vielä 1950-luvulla Neuvostoliitossakin.

Kamelianainen on ehta klassikko, joka perustuu Dumasin omiin kokemuksiin. Tarina kertoo Armand Duvallista, joka on rakastunut Marguerite-nimiseen kurtisaaniin. Riipaiseva tarina päättyy Margueriten tuberkuloosin aiheuttamaan kuolemaan. Kamelianaisessa pohditaan etenkin seksuaalimoraalia, mutta myös luokkaerojen aiheuttamia paineita.
Teos on filmatisoitu lukuisia kertoja; esimerkiksi Moulin Rouge! on Kamelianaisen modernisoitu versio. Oopperana taas La Traviata (pitäisi päästä katsomaan!) kertoo Kamelianaisen tarinan.

Olin yllättynyt siitä, kuinka feministinen teos Kamelianainen on – aikalaisekseen! Ja miksi tämä on klassikko? Siksi, että se on edelleen kestänyt hyvin aikaa.
Tämä Margueriten puheenvuoro voisi olla hyvin 2010-luvultakin (s. 150):
"Sinä olit ainoa ihminen jonka seurassa uskoin heti voivani ajatella ja puhua vapaasti. Kaikki pyrkivät aina tarkkaan tutkimaan minunlaisteni tyttöjen joka ainoaa sanaa ja vetämään johtopäätöksiä kaikkein merkityksettömistäkin teoistamme. On luonnollista ettei meillä ole ystäviä. Meillä on itsekkäitä rakastajia, jotka tuhlaavat omaisuutensa ei suinkaan meihin, niin kuin he väittävät, vaan omaan turhamaisuuteensa.
Näiden miesten seurassa meidän tulee olla iloisia silloin kun he ovat hyvällä tuulella, hyvinvoipia silloin kun he haluavat syödä illallista ja skeptillisiä silloin kun hekin ovat. Meillä ei saa olla sydäntä, muutoin meille aletaan virnistellä ja menetämme arvomme.
Me emme kuulu itsellemme. Emme ole enää olentoja, olemme esineitä. Miesten itserakkaus asettaa meidät ensimmäiselle sijalle, mutta heidän arvoasteikossaan olemme viimeisinä. --"

Suosittelen Kamelianaista erityisesti miehille. Ihan vain toisenlaisen näkökulman saamiseksi.

Marko Hautala: Torajyvät (2011)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 262
Mistä minulle: oma ostos

Marko Hautala on eittämättä tämän hetken kotimaisen kauhun kärkinimiä ja niinpä tartuin Torajyvät-romaaniin luottavaisena. Pidin erittäin paljon Unikoirasta ja Kuokkamummosta, mutta Torajyvät on näitä edellisiä ehkä vieläkin parempi. Vaikea sanoa. Joka tapauksessa olen hyvin vaikuttunut.

Spegelön saaressa on jotakin outoa ja uhkaavaa. Se ei johdu vain ikävästä perhedraamasta Jennin, Aaronin, Markuksen, Iinan ja Liisan välillä. Rantavedessä näkyy tuntemattomaa lajia olevia kuolleita kaloja. Saareen on kylvetty jyviä – torajyviä. Ja ne kantavat 1600-luvulta tähän päivään asti.

Torajyvissä ihailin suunnattomasti Hautalan tapaa rakentaa tunnelmaa henkilöiden välillä. Se suorastaan ritisi ja rätisi. Kaikki on niin todentuntuista, aitoa. Viha ja katkeruus tihkuvat rivien välistä, mutta silti sitä vain ymmärtää jokaisen henkilön ratkaisua. Miksi he ovat siinä.
Jenni on naimisissa vanhemman miehen, Aaronin kanssa. He ovat saarella katsomassa Aaronin aikuista poikaa, Markusta, joka on Jennin ex-poikaystävä ja nyttemmin aivovauriosta kärsivä. Nykyisin Markus seurustelee Iinan kanssa, joka on Jennin sisko. Liisa taas on Markuksen äiti ja siten myös Aaronin ex-vaimo. Soppaa on hämmentämässä Jennin ja Aaronin poika Miro, jolla on omat kommervenkkinsä.
Herkullista! Äkkiseltään kuulostaa ehkä Kauniit ja rohkeat -tyyppiseltä jutulta, mutta ei Hautala jää pelkkää ihmissuhdesoppaa keittelemään. En halua juonesta kertoa enempää, jotta lukunautinto säilyy muillakin.

Suosittelen Torajyviä etenkin kesäisiin iltoihin saaristossa. Torajyvät on myös sinun kirjasi, jos pidät historiallisista elementeistä ja psykologisesta kauhusta.

Nappaan tällä HelMet-lukuhaasteen kohdan 32. Kirjassa on myrsky.

Deborah Levy: Uiden kotiin (2011 / 2016)

Swimming Home
Suomennos: Laura Vesanto
Kustantamo: Fabriikki
Sivumäärä: 144
Mistä minulle: oma ostos

Joskus viime syksynä jo innostuin mesenoimaan uutta Fabriikki-kustannusta, joka kääntää pienilevikkisempää kirjallisuutta. Pienkustantamotsemppaajana halusin kannattaa ideaa ja niinpä vastineeksi panoksestani sain kaksi kirjaa; tämän ja erään toisen, jota en ole vielä lukenut.

Deborah Levyn Uiden kotiin kuulosti myös varsin kiinnostavalta, sopivan omituiselta tarinalta, joka lähtee siitä kun Kitty päätyy erään huvilan uima-altaaseen ja rikkoo parin perheen lomaidyllin.
Harmikseni en kuitenkaan tarinasta pitänyt, enkä oikein tavoittanut sen jujua. Kannattaa kuitenkin käydä lukemassa vaikkapa Tuijata.Kulttuuripohdintoja-blogista toisenlainen näkemys.

Ehkä eniten harmitti se, että taustalla jylläsi aika odotetusti salasuhde, jonka ympärille kuvio kietoutui. Kitty oli kiinnostava naishahmo, mutta muissa hahmoissa menin jotenkin ihan sekaisin enkä saanut kenestäkään otetta.
(Nyt myös myönnän, että tämä lukemisesta on jo kuukausi aikaa, joten olen vielä enemmän pihalla.)

Suomennos oli minusta sujuva; mukava lukea ja tuntui, että suomentaja on tavoittanut kirjailijan äänen.
Sen sijaan useat taittomokat pistivät silmään; ylimääräisiä sisennyksiä, sisennyksien puuttumisia. Turhan usein oli myös pilkku livahtanut sitaatin sisäpuolelle ja välilyönti jäänyt tekemättä. Viimeistely on siis jäänyt tekemättä.

Deborah Levyn Uiden kotiin oli Booker-ehdokaskin, mutta ei kyllä ollut minun kirjani. Mutta nappaan tällä kuitenkin HelMet-lukuhaasteen kohdan 16. Et ole ikinä kuullut kirjasta. En todella ollut ennen kuin tämä tupsahti postilaatikkooni!

Ilkka Auer: Varjoissa vaeltaja (2006)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 439 (pokkari)
Mistä minulle: oma ostos

Ilkka Auerin Varjoissa vaeltaja on toinen osa Lumen ja jään maa -fantasiasarjassa ja jatkaa tarinaa noitalapsi Nonnasta ja hänen Fenris-jääkarhustaan.

Varjoissa vaeltaja alkaa noin vuosi edellisten tapahtumien jälkeen. Nyt 12-vuotias Nonna on jatkanut opiskelujaan Astridin ja Nereidin (pidän tästä nimestä ja ylipäätään hahmosta todella paljon, tarinan lukeneet ymmärtävät kyllä miksi) kanssa.
Tällä kertaa Nonna sotkeutuu politiikan kiemuroihin, sillä Noridiumin kuningas Eymund on murhattu. Seuraajan valinta ei ihan kaikkia miellytä, ja niinpä Nonnan ja muutaman muunkin henki on vaarassa. Sitä sotkua selvitellessään Nonnakin löytää itsestään uusia ominaisuuksia.

Varjoissa vaeltajaan oli vähän vaikeampi päästä sisälle. En tiedä johtuiko se pitkästä tauosta edellisen osan lukukertaan nähden vai mistä. Tarina kyllä sinänsä toimi, vaikka koin Eymundin Freya-tyttären vähän rasittavaksi itkupilliksi. Toisaalta tietysti kaikki naishahmot eivät voi olla sellaisia mahtinaisia kuin Nonna, Astrid ja Nereid.

Aavistuksen verran tarina polki paikallaan ja vähän samanlaisia ihmepelastumisia tiukoista tilanteista kuin Sysilouhien sukua -kirjassakin. Tässä oli synkempi sävy, joka kuitenkin miellytti ja istui tarinaan hyvin.

Pahoittelen hiukan tönkönlyhyttä bloggausta. Koetan saada jonkinlaista blogiblokkia auki. Varjoissa vaeltaja on perushyvää, viihdyttävää fantasiaa. Ei yllä kärkisuosikkeihini, mutta jatkan sarjan parissa totta kai.

Lumen ja jään maa:
Sysilouhien sukua
Varjoissa vaeltaja
Hyinen hauta
Ikitalvi

Maia Sepp: An Etiquette Guide To The End of Times (2014)

Kustantamo: omakustanne (?)
Sivumäärä: ei osaa sanoa, pienoisromaani (e-kirja)
Mistä minulle: oma ostos

En kuollaksenikaan muista, miten tämä päätyi Kobooni. Tai siis muistan toki ostaneeni tämän, mutta en muista miksi. Ehkä joku kirjabloggari suositteli tätä? Hintaa tällä oli alle 2 e, koska minulla oli vielä käytössä jokin alekoodi.

Pyrin nyt jatkuvasti pitämään luvussa jotain englanninkielistä. Siihen on kaksi syytä. 1. kielitaidon kohentaminen ja 2. en osaa/voi kustannustoimittaa vieraskielistä tekstiä päässäni. Tietysti voin aina jupista siitä, mitä tarinalle olisi voinut tehdä, mutta se nyt on ihan normaalia lukijahommaa. Sen sijaan suomenkielisiä tekstejä lukiessani minulta menee paljon energiaa kielen hiomiseen päässäni. Ei sillä, että tekstissä olisi jotain vikaa. Ei ei. Analysoin ja pyöritän sitä jatkuvasti. Eikä se ole aina niin mukavaa. Joskus haluaisin vain lukea ja heittäytyä. Miettikää tätä, jos meinaatte harrastuksesta ammattia. En tiedä, osaanko kasvaa tästä ulos. Onko tämä vain normaalia ammattiin kasvamista vai pysyvää varjopuolta? Se jää nähtäväksi.

Oli miten oli, Maia Sepp on kirjailija, josta en ole kuullutkaan ja An Etiquette Guide To The End of Times on kirja, josta en ole kuullutkaan (HelMet-lukuhaaste, kohta 16.).
Tarina sijoittuu vuoden 2028 Torontoon, Kanadaan. Elo on kovasti ankeaa, joten dystopian hengessä mennään. Olive O'Malley on kolumnisti, jonka Core-järjestö haluaa pitämään radio-ohjelmaa – jos ei hyvällä, niin sitten pahalla. Yhteiskunta on jakautunut kahtia: toiset (Coren tyypit) elävät kuten mekin – melkoisessa yltäkylläisyydessä mitä tulee sähköön, veteen ym. perustarvikkeisiin. Toiset taas joutuvat säännöstelemään näitä rajustikin.
Oliven isoisäkin on hukassa, kuinkas sattuikaan. Fred on saatava takaisin, mutta tulisiko Oliven luottaa Coreen – vaiko epämääräiseen kapinallisporukkaan?

Tässä jäi harmittamaan tarinan lyhyys. Jotenkin ongelma ratkesi sitten äkkiä tosi näppärästi ja suit sait. Tarinan pääpointti tuntui olevan enemmän tämä kahtiajaon näyttäminen ikään kuin varoituksena. Eihän vuoteen 2028 ole kovin pitkä aika, ja ikävä kyllä Sepp:n teksti ei tuntunut yhtään liioitellulta tai epärealistiselta. Tämä on se syy, miksi arvostan tieteiskirjallisuutta, ja tässä mielessä fiilis oli vähän sama kuin Helena Wariksen ja Janne Nykäsen Entropiassa.
Miljöö meni siis tarinan edelle. Ei kiva. Mutta bonuksena: tässä mainittiin Angry Birdsit! #suominousuun

edit: HelMet-lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 1. ruuasta kertova kirja. Ruoka on tässä suht keskeisessä osassa; Fred on ollut ravintolanpitäjä ja loistava kokki, ruoasta on pula ja puhe, ja eräällä päivällisellä on iso merkitys.

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Rataskaivokadun kummitus (2010 / 2012)

Apteker Melchior ja Rataskaevu viirastus
Suomennos: Jouko Vanhanen
Kustantamo: Moreeni
Sivumäärä: 326
Mistä minulle: oma ostos

Apteekkari Melchior -sarja viehättää minua, koska tarinat sijoittuvat 1400-luvun Tallinnaan. Historiallinen miljöö houkuttaa aina, ja Tallinnasta tuntuu olevan varsin vähän tarinaa suomenkielisissä historiallisissa romaaneissa. Vähän vaihtelua siis Helsinki, Turku, Tukholma, Pariisi ja Lontoo -kuvioille.

Kummitustarinat ovat myös aina uteliaisuuttani kutkuttavia. Koska tämä sarja on vahvasti realismin puolella, niin oli arvattavissa ettei tähän liity yliluonnollista elementtiä. Kummitustarina kumminkin sopi hyvin aikalaiskuvaan, jossa nämä jutut otettiin hiukan vakavammin.

Melchiorin kotinurkilla taas siis tapahtuu ja utelias apteekkarimme ei voi olla pistämättä nokkaansa asioihin. Hiukan kauhumaiseen tunnelmaankin päästään mm. ruumiiden leikkelyn ja haudankaivuun tunnelmissa. Sukuriitojahan siellä taustalla myllää. Vihalla on pitkät, pitkät jäljet.

Rataskaivokadun kummitus (sivumennen sanoen tuo viirastus-sana on ihana!) oli kuitenkin vähän puuduttava. Ihmeellistä tyhjäkäyntiä, moralisointia ja Melchiorin omia tunnontuskia. Se katkoi jännitettä jatkuvasti ja teki lukemisesta aika puuduttavaa.

Noin muuten viehätyn aikalaiskuvauksesta, apteekkarin toimien kuvauksesta ja historiasta. Jatkanen sarjan parissa hiljalleen.

Apteekkari Melchior -sarja:
Olevisten kirkon arvoitus
Rataskaivokadun kummitus
Pyövelin tytär
Piritan kuristaja

Stephen King & Peter Straub: Talismaani (1984 / 1991)

The Talisman
Suomennos: Kari Salminen
Kustantamo: BookStudio
Sivumäärä: 860
Mistä minulle: oma ostos

Kauhufantasiaa. Stephen King. Peter Straub. Mikä voisi mennä pieleen? Voi pojat, voi pojat...

Talismaani kertoo 12-vuotiaasta Jack Sawyerista (kyllä, viittaus on tarkoituksellinen), jonka tehtävänä on pelastaa äitinsä henki. Tehtävään liittyy myös toinen todellisuus, Territorio, jossa jokaisella täällä olevalla on oma vastineensa. Jackilla on kaksinkertainen taakka, hänen tulee pelastaa myös Territorion kuningatar Laura.
Jackin pitää hakea ihmeellinen Talismaani, ja matkallahan on tietysti esteitä jos jonkinlaisia – niin tässä maailmassa kuin Territoriossakin. Ja suurin esteistä on Morgan-setä, jonka poika on Jackin paras ystävä...

Kuulostaako sadulta? Sitä Talismaani onkin. Tarinan pääidea, Territorio, henkilöhahmot ym. ovat todella loistavia. Ainoa "pikkujuttu" mikä tässä mättää on kerronta. Stephen ja Peter, mitä hemmettiä? Talismaani on pitkä kuin nälkävuosi ja siltä se myös tuntuu. Jaaritellaan ja jaaritellaan. Kuvaillaan sitä ja kuvaillaan tätä, ja kuvaillaan sitä mitä olisi voinut olla ja ei olisi voinut olla jne. Jestas. Talismaani olisi ollut todella loistava, jos sitä olisi tiivistetty vähintään kolmanneksella.

Talismaanin tarina jatkuu saman kaksikon tekemässä jatko-osassa Pimeyden talo (Black House). Kestää kyllä jonkin aikaa ennen kuin uskallan tarttua siihen, mutta luettavahan sekin on, ei siitä mihinkään pääse.

Talismaani menee HelMet-lukuhaasteessa kohtaan 29. kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja.