Maia Sepp: An Etiquette Guide To The End of Times (2014)

Kustantamo: omakustanne (?)
Sivumäärä: ei osaa sanoa, pienoisromaani (e-kirja)
Mistä minulle: oma ostos

En kuollaksenikaan muista, miten tämä päätyi Kobooni. Tai siis muistan toki ostaneeni tämän, mutta en muista miksi. Ehkä joku kirjabloggari suositteli tätä? Hintaa tällä oli alle 2 e, koska minulla oli vielä käytössä jokin alekoodi.

Pyrin nyt jatkuvasti pitämään luvussa jotain englanninkielistä. Siihen on kaksi syytä. 1. kielitaidon kohentaminen ja 2. en osaa/voi kustannustoimittaa vieraskielistä tekstiä päässäni. Tietysti voin aina jupista siitä, mitä tarinalle olisi voinut tehdä, mutta se nyt on ihan normaalia lukijahommaa. Sen sijaan suomenkielisiä tekstejä lukiessani minulta menee paljon energiaa kielen hiomiseen päässäni. Ei sillä, että tekstissä olisi jotain vikaa. Ei ei. Analysoin ja pyöritän sitä jatkuvasti. Eikä se ole aina niin mukavaa. Joskus haluaisin vain lukea ja heittäytyä. Miettikää tätä, jos meinaatte harrastuksesta ammattia. En tiedä, osaanko kasvaa tästä ulos. Onko tämä vain normaalia ammattiin kasvamista vai pysyvää varjopuolta? Se jää nähtäväksi.

Oli miten oli, Maia Sepp on kirjailija, josta en ole kuullutkaan ja An Etiquette Guide To The End of Times on kirja, josta en ole kuullutkaan (HelMet-lukuhaaste, kohta 16.).
Tarina sijoittuu vuoden 2028 Torontoon, Kanadaan. Elo on kovasti ankeaa, joten dystopian hengessä mennään. Olive O'Malley on kolumnisti, jonka Core-järjestö haluaa pitämään radio-ohjelmaa – jos ei hyvällä, niin sitten pahalla. Yhteiskunta on jakautunut kahtia: toiset (Coren tyypit) elävät kuten mekin – melkoisessa yltäkylläisyydessä mitä tulee sähköön, veteen ym. perustarvikkeisiin. Toiset taas joutuvat säännöstelemään näitä rajustikin.
Oliven isoisäkin on hukassa, kuinkas sattuikaan. Fred on saatava takaisin, mutta tulisiko Oliven luottaa Coreen – vaiko epämääräiseen kapinallisporukkaan?

Tässä jäi harmittamaan tarinan lyhyys. Jotenkin ongelma ratkesi sitten äkkiä tosi näppärästi ja suit sait. Tarinan pääpointti tuntui olevan enemmän tämä kahtiajaon näyttäminen ikään kuin varoituksena. Eihän vuoteen 2028 ole kovin pitkä aika, ja ikävä kyllä Sepp:n teksti ei tuntunut yhtään liioitellulta tai epärealistiselta. Tämä on se syy, miksi arvostan tieteiskirjallisuutta, ja tässä mielessä fiilis oli vähän sama kuin Helena Wariksen ja Janne Nykäsen Entropiassa.
Miljöö meni siis tarinan edelle. Ei kiva. Mutta bonuksena: tässä mainittiin Angry Birdsit! #suominousuun

edit: HelMet-lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 1. ruuasta kertova kirja. Ruoka on tässä suht keskeisessä osassa; Fred on ollut ravintolanpitäjä ja loistava kokki, ruoasta on pula ja puhe, ja eräällä päivällisellä on iso merkitys.

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Rataskaivokadun kummitus (2010 / 2012)

Apteker Melchior ja Rataskaevu viirastus
Suomennos: Jouko Vanhanen
Kustantamo: Moreeni
Sivumäärä: 326
Mistä minulle: oma ostos

Apteekkari Melchior -sarja viehättää minua, koska tarinat sijoittuvat 1400-luvun Tallinnaan. Historiallinen miljöö houkuttaa aina, ja Tallinnasta tuntuu olevan varsin vähän tarinaa suomenkielisissä historiallisissa romaaneissa. Vähän vaihtelua siis Helsinki, Turku, Tukholma, Pariisi ja Lontoo -kuvioille.

Kummitustarinat ovat myös aina uteliaisuuttani kutkuttavia. Koska tämä sarja on vahvasti realismin puolella, niin oli arvattavissa ettei tähän liity yliluonnollista elementtiä. Kummitustarina kumminkin sopi hyvin aikalaiskuvaan, jossa nämä jutut otettiin hiukan vakavammin.

Melchiorin kotinurkilla taas siis tapahtuu ja utelias apteekkarimme ei voi olla pistämättä nokkaansa asioihin. Hiukan kauhumaiseen tunnelmaankin päästään mm. ruumiiden leikkelyn ja haudankaivuun tunnelmissa. Sukuriitojahan siellä taustalla myllää. Vihalla on pitkät, pitkät jäljet.

Rataskaivokadun kummitus (sivumennen sanoen tuo viirastus-sana on ihana!) oli kuitenkin vähän puuduttava. Ihmeellistä tyhjäkäyntiä, moralisointia ja Melchiorin omia tunnontuskia. Se katkoi jännitettä jatkuvasti ja teki lukemisesta aika puuduttavaa.

Noin muuten viehätyn aikalaiskuvauksesta, apteekkarin toimien kuvauksesta ja historiasta. Jatkanen sarjan parissa hiljalleen.

Apteekkari Melchior -sarja:
Olevisten kirkon arvoitus
Rataskaivokadun kummitus
Pyövelin tytär
Piritan kuristaja

Stephen King & Peter Straub: Talismaani (1984 / 1991)

The Talisman
Suomennos: Kari Salminen
Kustantamo: BookStudio
Sivumäärä: 860
Mistä minulle: oma ostos

Kauhufantasiaa. Stephen King. Peter Straub. Mikä voisi mennä pieleen? Voi pojat, voi pojat...

Talismaani kertoo 12-vuotiaasta Jack Sawyerista (kyllä, viittaus on tarkoituksellinen), jonka tehtävänä on pelastaa äitinsä henki. Tehtävään liittyy myös toinen todellisuus, Territorio, jossa jokaisella täällä olevalla on oma vastineensa. Jackilla on kaksinkertainen taakka, hänen tulee pelastaa myös Territorion kuningatar Laura.
Jackin pitää hakea ihmeellinen Talismaani, ja matkallahan on tietysti esteitä jos jonkinlaisia – niin tässä maailmassa kuin Territoriossakin. Ja suurin esteistä on Morgan-setä, jonka poika on Jackin paras ystävä...

Kuulostaako sadulta? Sitä Talismaani onkin. Tarinan pääidea, Territorio, henkilöhahmot ym. ovat todella loistavia. Ainoa "pikkujuttu" mikä tässä mättää on kerronta. Stephen ja Peter, mitä hemmettiä? Talismaani on pitkä kuin nälkävuosi ja siltä se myös tuntuu. Jaaritellaan ja jaaritellaan. Kuvaillaan sitä ja kuvaillaan tätä, ja kuvaillaan sitä mitä olisi voinut olla ja ei olisi voinut olla jne. Jestas. Talismaani olisi ollut todella loistava, jos sitä olisi tiivistetty vähintään kolmanneksella.

Talismaanin tarina jatkuu saman kaksikon tekemässä jatko-osassa Pimeyden talo (Black House). Kestää kyllä jonkin aikaa ennen kuin uskallan tarttua siihen, mutta luettavahan sekin on, ei siitä mihinkään pääse.

Talismaani menee HelMet-lukuhaasteessa kohtaan 29. kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja.

Katja Kettu: Yöperhonen (2015)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 326
Mistä minulle: arvostelukappale

Huolimatta suuresta suosiosta, en vieläkään ole tullut lukeneeksi Kätilöä. Tartuin tähän kauniin kannen perusteella (oletan, että Katja Kettu itse on tehnyt kansikuvan) enkä edes tiennyt mitä odottaa.

Yöperhonen on kaunis, taiten kudottu tarina Irgasta, joka elää erinnäisten sattumien jälkeen 1930–1950-luvuilla Neuvostoliiton Vorkutan vankileirillä, ja vuoden 2015 Vernasta, joka selvittelee kansantieteilijäisänsä kohtaloa Lavran kylässä Venäjän Marinmaalla.
Tässä on aika vahvasti samaa tyyliä ja tunnelmaa kuin Sofi Oksasen Puhdistuksessa, mutta Katja Kettu höystää tarinaansa maagisrealistisin elementein.

Tarina kulkee vuoroin sekä vankileirillä että nykyajassa. Välillä ääneen pääsee Vova (josta en voi kertoa enempää), josta tuli jotenkin mieleen Putin. Ymmärrätte, kun olette lukeneet Yöperhosen.

Yöperhonen on kirja, jonka varmasti luen vielä uudestaan. Aihe ei edelleenkään ole kiinnostuksenkohteideni kärjessä, mutta tarina kulki todella sujuvasti ja ihastelin myös sitä, kuinka luontevasti maaginen realismi tähän sopi. Ei tullut sellaista "laitetaas tähän vähän tämmöstä magiaa kun se on nyt in"-fiilistä, vaan elementti todella palveli tarinaa ja oli keskeinen (vaikka ei suurin) osa siinä.

Harmittaa, että ehdin vasta nyt bloggaamaan tästä. Ihan tuoreeltaan olisin voinut sanoa enemmänkin, mutta näin suurin piirtein kuukautta myöhemmin kielenpäällä on enää vain tunnelma ja maku, jota on vaikea selittää.

Lämmin suositus tälle tarinalle!

Tämä menee HelMet-lukuhaasteessani kohtaan 20. kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan.

edit: Kansikuva ei ole Katja Ketun käsialaa, vaan Eemil Karilan. Juttua aiheesta voi lukea tästä.

Hugh Howey: Kohtalo (2014 / 2015)

Dust
Suomennos: Einari Aaltonen
Kustantamo: Like
Sivumäärä: 400 (e-kirja)
Mistä minulle: arvostelukappale

Siilo-sarja (en suostu käyttämään nimitystä saaga) on tullut päätepisteeseensä – elämälle kiitos. Taso on nimittäin laskenut kuin lehmän häntä. Tämä olisi jäänyt kesken, ellei kyseessä olisi ollut sarjan viimeinen osa ja arvostelukappale.

Kohtalossa palataan siihen, mihin Siilossa jäätiin. Oikeastaan minusta tämä olisi ollut parempi kronologisesti kerrottuna. En käsitä, mikä pointti oli hajottaa aikajana? No. Eipä se minulle kuulukaan. Paitsi sen verran, että olin jo oikeastaan unohtanut, mitä aiemmissa osissa oli tapahtunut. Se ei ole hyvä merkki se. Ehkä luen tämän 20 vuoden päästä uudestaan putkeen ja näen asian toisin?

Joka tapauksessa meni jonkin aikaa, että pääsin kärryille. Ei haitannut, sillä alku oli melkoista paikallaan polkemista joka tapauksessa. Jules kumppaneineen kaivaa tietänsä toiseen Siiloon, siihen mistä Solo ja lapset löytyivät. Eihän siitä tullut kuin sanomista ja taas kapinaa pukkaa. Lopulta Siilot päätetään hylätä kokonaan ja hakea raitista ilmaa ulkoa. Lopputulos on varsin ennalta-arvattava ja siirapilla kuorrutettu. Möh. Tulipahan luettua.

Tästä kaiketi tehdään elokuvaa ja sellaisena tämä saattaakin toimia. Kyllä se varmaan katsottua tulee ihan silkkaa uteliaisuuttaan, jos ei muuten.

Siilo-sarja alkoi todella loistavasti, mutta tämä loppu harmittaa tosi paljon.

Siilo-sarja:
Siilo
Siirros
Kohtalo

Jaakko Markus Seppälä: Lemen (2015)

Kustantamo: Like
Sivumäärä: 314
Mistä minulle: arvostelukappale

Huomanette taas pitkän blogitauon? En vain ole ehtinyt blogata, mutta lukeminen on kyllä sujunut. Nytpä on siis hiukan sarjatulta luvassa. Lyhyitä, napakoita kirja-arvosteluja muutama päivä peräkkäin, kun rykäisin ja kirjoitin kerralla kaikki. Onpahan teillekin vähän viihdykettä, ettette vallan unohda minua!

Muistanette, kun taannoin luovuin pisteytyksestä? Perustelin sitä silloin mm. englanninkielisellä kirjalla, jonka pisteyttämisen koin epäreiluksi, kun en teosta täysin kielisyistä ymmärtänyt.
Sama pätee tähän Jaakko Markus Seppälän esikoisromaani Lemeniin. Kyllä kyllä. Tämä ON suomea ja suomi on sentään äidinkieleni. Luulisi olevan hallussa?

Lemen on genreltään kyberpunkia – vaikka jostain syystä kannessa puhutaan teknotrilleristä. Miksi ihmeessä? Eikö tätä uskalleta sanoa kyberpunkiksi? Lemen kertoo kovapintaisesta Ninasta Soheba Cityssä. Ninasta tulee vähän mieleen Matrixin Trinity, josta pidin aivan valtavasti. Ja niin pidin Ninastakin.
Nina lähtee selvittelemään kadonneen Melinda Leen kohtaloa, ja tulee samalla talloneeksi isojen pahojen yhtiöiden varpaille. Luvassa on siis paljon toimintaa ja koodaushommeleita.

Ja juuri näiden koodaus- ja tietokonejuttujen takia en oikein saanut tästä kaikkea irti. En vain käsittänyt. Olin kyllä vaikuttunut. Kirjailijan tyylistä huomasi, että kaveri hanskaa asiansa oikein hyvin. Vika oli siis ehdottomasti täällä päässä.

Ainoastaan motkotan kirjan puolivälissä olleesta pitkästä pelipätkästä. Idea oli hyvä ja se oli kiinnostavaa – tiettyyn pisteeseen asti. Sen jälkeen se maistui venytetyltä ja katkoi jännitettä ihan turhaan.

Puolisoni, IT-alan ammattilainen, luki tämän myös. Hän on vältellyt tämäntyylisiä kirjoja juuri siksi, että on todennut liian monta kertaa koodausfaktojen olevan ihan pielessä. Sehän on omiaan latistamaan lukutunnelmaa. Mutta Lemen sai tältä osin puhtaat paperit ja mieheni nautti tästä huomattavasti enemmän kuin minä – jopa siinä määrin, että tämä saa jäädä meidän kotihyllyyn (näin kirjakarsinnan aikaan kriteerimme tälle ovat korkeammat).

edit: Koodaus on puolisolleni tärkeä asia, joten väljästi tulkiten laitetaan tämä HelMet-lukuhaasteeseen kohtaan 28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja.