H. G. Wells: Aikakone (1895) ja Maailmojen sota (1898) (molemmat suom. 1979)

The Time Machine
The War of the Worlds
Suomennos: Matti Kannosto
Kustantamo: Kirjayhtymä
Sivumäärä: 341 (yhteensä)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos







Kirjablogeissa julkaistaan tänään Klassikohaasteen postauksia. Haasteen emäntänä toimii Reader, why did I marry him -kirjablogi.

Minä päätin scifistää itseäni ja lukea scifiklassikon, H. G. Wellsin Aikakoneen. Hoksasin sitten kumminkin, että samassa niteessä minulla onkin myös Maailmojen sota, joten samaan syssyynhän se menisi.

Aikakone
Tarinassa Aikamatkaaja (hänelle ei anneta muuta nimeä) matkustaa vuoteen 802 701. Maailmamme on kovasti toisen näköinen ja nykyvinkkelistä (aikalaisvinkkelistä myös) vähän taantunutkin. Maan pinnalla elää suloinen, lapsenomainen eloi-kansa. Nämä leikkivät, laulavat, keräävät kukkia eivätkä jaksa oikein keskittyä mihinkään pitkäksi aikaa.
Aikamatkustajakin uhkaa vähän turhautua heihin, ja uteliaisuuttaan lähtee vaeltelemaan ja tutkimaan lisää. Tästäkös eloit hätääntyvät ja pian koittaakin tiukka paikka, kun pimeyden saapuessa paikalle tulevat morlokit, työkansa maan alta. Morlokit ovat uhkaavia, aggressiivisia, pelottavia. He valmistavat maan alla kaiken, mitä eloit tarvitsevat – mutta toisaalta myös metsästävät näitä ruoakseen.
Aikakone on yhteiskuntakriittinen teos, kuten niin moni scifiteos on. Wellsin katsottiin tällä teoksellaan kritisoineen brittiläistä luokkayhteiskuntaa.
Romaanina tämä ei minusta ollut häävi. Näen ansiot enemmän tuossa yhteiskuntakritiikissä ja siksi tämä on varmasti säilyttänyt paikkansa klassikoiden joukossa. Meikäläisen nykylukijan makuun meno oli turhan laahaavaa, enkä pitänyt selostavasta tyylistä, joka tietysti on näille 1800-luvun spefiklassikoille tyypillistä (ks. esim. Frankenstein ja Dracula). Eloi-henkinen naivistisuus oli tekstissä hyvin läsnä. Lasken sen kirjan ansioihin, vaikka ei minuun iskenytkään.
Tähän teokseen viitataan muuten mm. Johanna Sinisalon Auringon ytimessä.

Maailmojen sota
Marsilaiset hyökkäävät! Mars on muuttunut asuinkelvottomaksi ja niinpä marsilaiset päättävät hyökätä maahan. Tilanteesta kertoo nimettömäksi jäänyt brittiläinen tiedetoimittaja, joka jakaa omat ja veljensä kokemukset lukijoille.
Maailmojen sota oli minusta itse asiassa kiinnostavampi ja paikoitellen suorastaan jännittävämpi kuin Aikakone. Minua viehätti tässä erityisesti kurkistus 1800-luvun loppuun ja miten silloin toimittaisiin tällaisessa katastrofitilanteessa ja millaisten ongelmien kanssa ihmiset painisivat. Tiedonkulku, sen uskottavuus, paniikki, yhteydenpito, liikkuminen... Tarinassa oli monta jännää jippoa. En halua paljastaa kaikkea, sillä suosittelen tätä lämpimästi nykyisiin "amerikkalaiset-tulevat-ja-pelastavat-maailman" -elokuviin kyllästyneille.
Aikakoneen naivistisesta tyylistä ei ollut tietoakaan. Tämä oli paljon karumpaa tekstiä, mutta ei raaempaa. Minusta se on jo taituruutta ja kerronnan tyyliä sekin.

Yhteenvetona todettakoon, että ei huonompi lukuretki. Vaikka en nyt haltioihini mennyt näistä klassikoista, niin kyllä nämä paikkaansa puolustavat.

Aki Ollikainen: Musta satu (2015)

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 157
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Aki Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi oli haltiaallisen (onko tällaista sanaa edes?) hyvä. Ei. Erinomainen. Onkin siis selvää, että Mustalta sadulta odotti paljon. Ehkä kohtuuttoman paljon? En odota kirjailijan ylittävän itseään aina uudestaan ja uudestaan, mutta eittämättä hyvin korkeatasoisen esikoisen jälkeen odotukset ovat sen mukaiset.

En ole juurikaan muihin blogiarvioihin ja kritiikkeihin tästä perehtynyt, mutta sellainen käsitys minulla on, ettei tämä ole saanut yhtä hyvää vastaanottoa kuin Nälkävuosi. Ja nyt ymmärrän miksi. Petyinhän minäkin.

Musta satu on nimeään myöten kiehtova tarina. Sen lähtökohdat ovat todellisessa historiassa Tattarisuolla tapahtuneissa murhissa. Tarina kulkee kahdessa ajassa; 1930-luvulla seurataan trokari Heinon elämää, nykyajassa taas kertojan matkaa Tattarisuolle perheensä hajoamisen jälkeen.

En oikein saanut Mustasta sadusta mitään otetta. Tässä on kaiketi jonkinlainen moraalinen opetus siitä, millaisen lopun ahne saa, mutta mutta... Olisin ehkä kaivannut tarinalle jollakin tasolla jotain särmää. Nyt kaikki tuntui olevan vain utuista ajautumista Ollikaisen kauniin kielen siivittämänä. Voisi ehkä sanoa, että tarina ja kieli eivät kohdanneet.
Kaikki henkilöt jäivät etäisiksi. Tapahtumat jäivät etäisiksi. Lopetin tämän muutama päivä sitten, mutta piti selata kirjaa muistaakseni, että mitä tässä nyt oikein tapahtuikaan.
Erityismiinuspiste tulee inhokkikliseestäni. Voivoivoi. Raskaaksi siis yhdestä kerrasta -klisee [tähän pakollinen huomautus, koska joku siihen kumminkin tarttuu: kyllä, yhdestäkin kerrasta voi tulla raskaaksi (muistakaa siis ehkäisy, jos raskaus ei ole toivottu!), mutta kirjallisuudessa tästä on jo muodostunut huono klisee].

Mustasta sadusta on kuitenkin nyt tarkemmalla vilkaisulla moni blogisti pitänyt. Kannattaa siis käydä kurkkaamassa muita arvioita – ja tietysti lukea itse kirja. En voi sanoa minäkään, että Musta satu olisi ollut huono. En vain saanut siitä otetta. Hetkikin saattoi olla väärä.

Pakko vielä mainita kannesta, joka on todella, todella kaunis. Elina Warstan käsialaa, kuinkas muuten.

Musta satu blogimaailmassa:
Lukutoukan kulttuuriblogi
Kulttuuri kukoistaa
P.S. Rakastan kirjoja
Lumiomena
Kirjapolkuni
Villasukka kirjahyllyssä

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin (2013 / 2015)

Joyland
Suomennos: Kristiina Vaara
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 288
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Voi Stephen, Stephen... Alkaako suhteemme väljähtyä? Pitääkö minun ammentaa suhteeseemme vanhoista, hyvistä ajoista?
Kuten pistemäärästä huomaa, Tervetuloa Joylandiin oli minulle pettymys. (Miksi nämä nimet pitää suomentaa väkisin? Miksei tämä voinut olla vain Joyland? Samaahan jupisin Tapahtumapaikkana Duma Key -arviossani.)

En tiedä, olenko nyt suhteettoman ankara Joylandia kohtaan, sillä se on saanut paljon kehuja muissa kirjablogeissa. Voi olla, että pettymyksessäni ja pisteissäni näkyy kerrannaisvaikutus; tämä oli nyt kolmas peräkkäinen uutuus Kingiltä, johon petyin. Lisäksi odotin kauhua. Oikein kunnollista huvipuistokauhua. Sain väljähtäneen jännärin.

Särkynytsydäminen Devin Jones päätyy kesätöihin Joylandiin, pieneen huvipuistoon. Työssä ei ole paljoa hurraamista, mutta Jonesy viihtyy – ja etenkin maskottikoirana hän on erinomainen. Hän tulee pelastaneeksi parin ihmisen hengen ja selvittelee vanhaa murhaa, sillä kummitusjunassa kummittelee Linda Gray.

Perusjuonessahan ei näin ole mitään vikaa. Kuulostaa yksinkertaiselta juonikuviolta, mutta se on Kingille tyypillistä. Stephen King on vain taitava siinä, että yksinkertainen on lopulta kauneinta – ja kauheinta. Hän ei tarvitse monimutkaisia virityksiä.
Nyt vain lopputulos oli kuin väljähtänyt limsa, jossa on pari hiilihappokuplaa jäljellä.

Ihan ensimmäisenä väsyin Jonesin tyttöystävähaikailuun. Voi Wendy Keegan sitä sun tätä. Ilman Wendyä en olisi ollut täällä ja pelastanut X:n henkeä. Nyyh nyyh. Valivali. Totta kai sydänsuru kuului osana Jonesin hahmoon ja hänen motiiveihinsa, mutta ei sitä tarvitsisi koko kirjaa vatuloida. Ei lainkaan Kingille tyypillistä! Tyrmistytti suorastaan. Etäisesti tästä tuli mieleen Nuoren Wertherin kärsimykset.

Jännite siis katosi vatuloimiseen. Odotin, että jotain vinkeää olisi tapahtunut, kun Jones vie naapurin seksikkään mestariampuja Annien ja tämän sairaan pojan Miken Joylandiin. Kummitusjunasta tuli ulos hiuspanta. No voi jee. Tästä kuviosta olisi saanut enemmänkin irti.
Loppuhuipennus (pieni kahakka maailmanpyörässä) oli todella vaisu. Ihan loppu suorastaan äitelän siirappinen, joka puistattaa vieläkin.

Yllätyksekseni tässä oli myös vähän kerronnallisesti kömpelöitä ratkaisuja. Esimerkiksi kohtaus, jossa Jones hakee erään työntekijän "työmaakopista" jotakin.

Mutta myöhemmin samana päivänä kävin hakemassa hanskat takaisin. Hanskat ja jotain muuta.

--- [muutama rivi myöhemmin, seuraavalla sivulla]

Minulla oli toisessa kädessä hänen hanskansa ja se jokin muu.

Tässä siis mielestäni kömpelöä on tuon "sen jonkin muun" peittely ja salaaminen. Jälkimmäisessä kohdassa hanskoja ja sitä muuta ei olisi ollut tarpeen laittaa ollenkaan. Jos taas sen olisi halunnut laittaa, niin siitä olisi voinut vihjata jotain vielä muuta, joka herättäisi vielä enemmän lukijan mielenkiintoa, että mikä se muu on.
En tiedä avautuuko tämä kohta ja selitykseni niille, jotka eivät kirjaa ole lukeneet ja näkevät nyt vain kokonaisuudesta irroitetun katkelman.

Kaiken kaikkiaan Tervetuloa Joylandiin on mielestäni vaisu, välityön makuinen sutaisu Kingiltä. Se ei edusta Kingin tuotantoa tyypillisimmillään, mutta voi olla ihan pätevä tutustumisteos, jos on kauhukirjallisuudelle "allerginen", mutta haluaisi silti lukea Kingiltä jotakin. Joskin tähän mielihaluun suosittelisin sata kertaa mieluummin huikeaa teosta 22.11.63, joka ei myöskään ole tyypillisintä ja kauheinta Kingiä, mutta romaanina hemmetin hyvä.

Mutta rakas lukija. Älä jää pelkästään minun mielipiteeni varaan. Lue kirja itse. Ja lukaise samalla muita bloggauksia tästä. Esimerkiksi seuraavista blogeista:

Lukutoukan kirjablogi
Lumiomena
Kirjojen keskellä
Kirjakaapin avain
Kirjakirppu

edit 27.7.2015 klo 17.37
Stephen Kingin kirjoista sekä tämä, että Colorado Kid kuuluvat Hard Case Crime -rikoskirjasarjaan. Se selittänee eri tyylin. Pitäydyn silti mielipiteessäni siitä, että Kingiltäkin tämä oli huono. Olisi mukavaa, jos kotimainen kustantaja huomioisi kirjan aseman kirjailijan tuotannossa kirjaa markkinoidessaan.

Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (1990 / 2008)

Thomas the Rhymer
Suomennos: Johanna Vainikainen-Uusitalo
Kustantamo: Vaskikirjat
Sivumäärä: 283
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Jos tämä kirja pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi suloinen. Romaanin alaotsikko on romanssi, ja sitä tämä totisesti on kaikessa viattomassa ihanuudessaan ja satumaisuudessaan.

Thomas Riiminiekka perustuu saman nimiseen skotlantilaiseen, keskiaikaiseen balladiin. Tämä romaani voitti ilmestymisvuonnaan World Fantasy Award -palkinnon.
Suomenkielisen laitoksen kansi on kamala, mutta sisältö on taianomaista kultaa ja tähtipölyä.

Tarina kertoo Thomasista, lahjakkaasta bardista Skotlannissa. Eräänä myrsky-yönä hän hakee suojaa Gavinin ja Megin luota. He ovat iäkäs ja lapseton talonpoikaispariskunta. Thomasin, Gavinin ja Megin välille syntyy syvä ystävyys. Ajan myötä Thomas tapaa myös Gavinin ja Megin naapurissa asuvan Elspethin. Elspeth on nuori, omapäinen nainen. Kipinät lentelevät hänen ja Thomasin välillä.
Thomas on levoton sielu ja kaunis mies naisten makuun. Hän kiertelee ympäri Isoa-Britanniaa ja yhtenä päivänä hän kohtaa jumalaisen kauniin naisen. Niin kauniin, ettei voi olla tottakaan. Naisen, josta Thomas on laulanut lauluja. Haltiamaan Kuningattaren.

"Haluatko minulta yhden suudelman? Sillä on kallis hinta."

Ja niin Thomas viettää seitsemän vuotta Haltiamaassa. Seitsemän ihanaa ja kauheaa vuotta. Mutta entäs Elspeth?

Thomas Riiminiekka on vahvasti romanttinen ja hiukkasen eroottinenkin tarina. Kushner on luonut hienosti sekä Thomasin ja Elspethin välisen kipinän, että romanssin Kuningattaren kanssa.
Mutta etenkin romantiikassa ja erotiikassa käännöstyön merkitys korostuu. Kun puhutaan rakkaudesta ja seksistä, on sanoilla iso merkitys ja täten kääntäjä on avainasemassa. En halua väheksyä muunlaisenkaan kirjallisuuden kääntämistä, mutta etenkin erotiikassa mennään äkkiä joko pornon tai äitelän siirapin puolelle, jos sanat eivät ole kohdillaan. Ja Johanna Vainikainen on tehnyt aivan loistavaa työtä. Jos suunnitelmissasi on kirjoittaa kaunista, hieman runollistakin erotiikkaa, niin ota tämä oppaaksesi.

"Thomas – " Hän tarttui käsiini ja suuteli niitä, sormia ja kämmeniä ja harpunsoitosta tulleita kovettumia. Solahdin häneen kuin kala virtaan ja löysin meille tien valon ja pimeän läpi paikkaan, jossa me molemmat saatoimme levähtää.
(s. 185)

Thomas Riiminiekka on hyvän mielen tarina. Kaunis ja haikea aikuisten satu. Se tavoittaa menneen ajan myyttisen tunnelman ja on kunnianosoitus alkuperäiselle balladille. Suosittelen tätä niille romantiikan ystäville, jotka haluavat vaihteeksi jotain muuta kuin perinteistä kaavaa.

Fedor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (1866)

Prestuplenije i nakazanije
Suomennos: Matti Vuori (tarkastus Lea Pyykkö)
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 516
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

Poks! Blogitulppa pois vaivaamasta. Luin tämän suuren klassikon jo ainakin kuukausi sitten, mutta bloggaus on aina vain jäänyt ja jäänyt, ja lopulta tajusin, että tämä on ikään kuin tulppa.

Sanon tästä luultavammin vähemmän, ylimalkaisemmin ja ympäripyöreämmin kuin minulla on tapana – ja varsinkaan mitä kirja-alan ammattilaisen tästä oletettaisiin ehkä sanovan. Pääasiallisia syitä tällaiseen löperöön bloggaukseen on tämän lukemisesta kulunut aika ja se, etten siitä johtuen muista tästä oikein mitään. Kertonee jotakin siitä, millaisen vaikutuksen tämä teki – tai siis ei tehnyt... Juonikuvauksen voi käydä lukemassa vaikka Wikipediasta, jos ei sitä ennestään tunne.

Rikos ja rangaistus tiivistetyn mielipiteeni mukaan oli hemmetin hyvä teos ensimmäiset 200 sivua, jonka jälkeen vajottiin vatuloinnin syvään suohon, ja viimeiset 50 sivua kursittiin juttu kasaan. Tämän olisi siis voinut tiivistää puolella.

En sinänsä voi varsinaisesti tätä moittia huonoksi. Tässä oli herkullisia henkilöhahmoja ja tietysti koko jutun tematiikka oli hyvä; miten Raskolnikov selviääkään syyllisyyden tuskista? Jääkö hän kiinni vai tunnustaako itse?
Mutta täytyy sanoa, että taisin aloittaa tämän lukemisen helmikuussa ja kesäkuussa tuli valmista. Pitkä lukuaika meikäläisen mittapuulla. En tahdo oikein jaksaa tuota venäläisille klassikoille tyypillistä pitkää vatulointia. (Liekö ihan itsemurhaa ajatellakaan kokeilevansa vielä Karamazovin veljeksiä?)

Eipä tästä siis muuta. Tulipahan luettua – ja täten blogattuani ehkä tulppa aukaistua. Olisi parista kirjasta sanottavaa ja nyt taas ehtii kesällä lukea muutakin kuin työkäsiksiä.