Satu Piispa-Hakala: Pieniä sankaritekoja (2015)

Kustantamo: Aarni
Sivumäärä: 160
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kustannus Aarni on uusi, pieni yleiskustantamo. Olen jonkin verran Aarnin toiminnassa mukana, mutta en edelleenkään tuo tänne blogiini kirjoja, joiden tekemiseen olen vaikuttanut. Näinpä siis Aarnin ensimmäinen julkaisu, Satu Piispa-Hakalan esikoisteos Pieniä sankaritekoja, sopii Morren maailmaan.

Tämä romaani kertoo vinkeällä tavalla kuluttamisesta, ekologisuudesta, vääristyneistä ihmissuhteista ja arjen pienistä outouksista.
Eräällä asuma-alueella joku käy vaihtamassa lamppuja öisin. Hannu karkaa sairaalasta vaimoaan pakoon ja yksi rouva panttaa turkkinsa perustaakseen laukkupajan. Sen enempää juonesta on vaikea sanoa, jotten tulisi paljastaneeksi ihan kaikkea. Tämä on niitä tarinoita, joissa ihmisten tarinat limittyvät toisiinsa oudolla tavalla.

Pieniä sankaritekoja ei ole spefiä, vaikka arjen outouksista puhutaankin. Kyllähän elämässä sattuu jos minkälaista kummaa ilman yliluonnollisia elementtejäkin. Tämä ei siis edes leikittele "ollako spefiä vai ei" -leikkiä, vaan pysyy reilusti realismin kentällä. Ylimääräisille kikkailuille ei ole siltä osin tarvis.

Piispa-Hakalan kerrontatyyli on hiukkasen verran lakonisuuteen kallellaan. Tässä ei ole korulauseita tai ylenmääräistä vatulointia. Elävyys syntyy rytmiikasta. Välillä on kiivasta, iskevää. Välillä tasaista, kuivakkaa kuin brittihuumori. Toisinaan epätoivoista, toisinaan valo paistaa risukasaankin.

Kaikista henkilöistä en vakuuttunut. Anna on erinomainen, outo hyyppä ja jää sopivan etäiseksi. Samoin hänen vanhempansa ovat erinomaisia henkilöhahmoja, joiden avioliiton kiemurat näyttävät todellakin kaksi eri totuutta. Oikeastaan olisin lukenut mieluusti vielä lisää Annan ja hänen äitinsä suhteesta, joka tuntui riipaisevalta.
Sen sijaan Petteri, Teemu ja Nashida jäävät vähän valjuiksi, eivät löytäneet paikkaansa.

Pieniä sankaritekoja ei saarnaa eikä moralisoi. Siitä erityispisteet, sillä olen superallerginen sellaiselle pätemiselle. Noin muuten "arkioutous"-kategoria ei ole minun ominta tyylilajiani. Ei tämä absurdismiakaan ole (se on vielä vähemmän minun juttuni), mutta jotenkin pidän suoraviivaisemmista tarinoista. Puhtaasti siis makukysymys. Niille, jotka nauttivat hiukan erilaisemmasta romaanista, tätä voi suositella lämpimästi.

Katariina Souri: Valkoinen varjo (2015)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 347
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

En ole tullut Katariina Sourilta lukeneeksi mitään aiemmin, vaikka periaatteessa kiinnostavia kirjoja on ollutkin. Muutaman vuoden takainen Polku-romaani odottaa vielä lukemistaan ja vaikka tämä ei nyt ihan makuhermooni osunutkaan, ajattelin kokeilla sitä jossakin vaiheessa.

Valkoinen varjo on spefihenkinen jännitystarina. Mona on taiteilija ja tekee mosaiikkitöitä, mandaloita tarkemmin ottaen. Mandaloiden kautta hän alkaa nähdä asioita, jotka sotkevat Monan elämää.
Ystävänsä Pian yllyttämänä hän päättää pitää eräällä saarella pienehkön mandalakurssin. Kurssille saapuvat ihmiset tulevat saarelle kukin omista syistään. Mutta joku liittyy puuseppä Arnon murhaan. Kuka? Mona itse?
Samalla Valkoinen varjo avaa Musta mandala -trilogian.

Tiivistetysti voisi sanoa, että Valkoinen varjo on omassa lajityypissään "ihan okei", mutta juuri minulta se ei saa kolmea tähteä, kun lajityyppi ylipäätään ei ole minun juttuni. Vaikka tässä on spefielementti (seikka, joka herätti kiinnostukseni), ei se ole tarpeeksi vahva ja voimakas kantaakseen kiinnostustani loppuun saakka.

Valkoinen varjo lähtee ihan hyvin käyntiin. Alkua voi sanoa suorastaan koukuttavaksi. Mutta sitten iskee pitkä suvantojakso, jossa vatuloidaan Monan mandalatuskailua ja psykiatri Kari Sammatin hoitosysteemejä niin potilaan kuin Sammatin itsensä kannalta. Jotenkin nämä olivat ihan hohhoijaa.

Saarella ovat myös Kerkko ja Henni, jotka harrastavat jos jonkinlaisia riittejä. Etenkin Kerkosta on tehty vähän hihhumainen, mutta uhkaava tyyppi. Harmikseni Kerkon hahmo ei ole jotenkin tarpeeksi perusteltu. Miksi hän on sellainen kuin on? Voi tietysti olla, että Kerkkoon palataan myöhemmin, mutta silti kaveri jäi vähän valjuksi vaikka oli poppoon persoonallisin ja jännin tyyppi.
Saarella olevat Sinikka ja Saara olivat selkeitä täytehahmoja. Olisin kaivannut heille edes hiukan isompaa roolia, vaikka vain näön vuoksi.
Ronin tarina oli oikeastaan varsin hyvä ja siitä varmasti selviää jatkossa vielä lisää. Ounastelen romanssia Ronin ja Monan välillä, mutta en ole varma mitä ajattelen siitä.
Olen huono arvailemaan murhaajia, koska en ole jännityskirjojen kokenut harrastaja, mutta tässä se oli aika helppoa. Loppuratkaisu ei yllättänyt.

Mona vaikuttaa kiinnostavalta henkilöltä. Hän on kaukana täydellisestä sankarittaresta ja on sopivalla tavalla vaikeasti lähestyttävä. Mona näyttäytyy lukijalle samalla tavalla kuin kirjan muillekin hahmoille. Minua jäi ainoastaan häiritsemään Monan ja Pian ystävyys, joka ei tuntunut ystävyydeltä lainkaan, vaan Pia vaikutti olevan Monalle lähinnä kiusaannusta aiheuttava tuttu.

Valkoisessa varjossa on siis puolensa ja puolensa. Se on helppoa, kevyttä luettavaa. Sopinee oivallisesti laiskaksi kesälukemiseksi tai vähemmän ajatusta vaativaksi kulkuvälinekirjaksi. Sellaisiakin tarvitaan.
En tiedä tulenko jatko-osia lukemaan, mutta Polku pysyy lukulistallani tästä huolimatta.

Musta mandala -sarja:
Valkoinen varjo
Sammunut sydän (syksy 2015)
Kadonneet kasvot (talvi 2016)

Valkoisen varjon ovat lukeneet myös:
Rakkaudesta kirjoihin
Kuuttaren lukupäiväkirja
Kirjasfääri

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen (2012)

Gräset är mörkare på andra sidan
Suomennos: Laura Beck
Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 324 (e-kirja)
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen on roikkunut lukulistallani jo kauan. Se keräsi kehuja blogimaailmassa, sillä on erittäin houkutteleva ja tyylikäs nimi, ja se solahtaa sujuvasti kauhukirjallisuuden genreen. Petyin kumminkin. En tiedä onko tämä nyt varsinaisesti huono teos, mutta odotukseni eivät oikein täyttyneet millään muotoa.

Perusjuoni on monestakin kauhuromaanista tuttu. Joukko aikuisiksi varttuneita miehiä kokoontuu yhteen kotipaikkakunnalleen ja lapsuuden kuviot alkavat toistaa itseään. Stephen King on käyttänyt tätä kaavaa monesti, muun muassa romaanissa Se.

Kaavassa ei sinänsä ole vikaa ja Korkea-ahokin lähtee tarinaan noin muuten ihan omaa polkuaan pitkin. Kaikki alkaa siitä kun Benjaminin avovaimo Sofie kuolee auto-onnettomuudessa. Siitä toipuessaan Benjaminille alkaa paljastua kaikenlaista. Hänen ystävänsä Simon (jota jostain käsittämättömästä syystä kutsutaan repliikeissä Saimoniksi) on pappi ja potee omanlaisia tunnontuskiaan. Kaveriporukan kolmas, Loke, kärsii änkytyksestä ja on Sofien veli, joten siskon kuolema koskettaa häntäkin. Poppoon neljäs, Christoffer, painii homoseksuaalisuutensa kanssa. Hän on menossa naimisiin/tasa-arvoiseen avioliittoon kumppaninsa Redasin kanssa, mutta helppoa se ei ole. Christoffer on tullut ulos kaapista jo vuosia sitten, mutta haluaisiko hän paeta takaisin?

Eniten tässä harmittaa se, että ydinajatus on kunnossa, mutta tämän päälle kasataan aivan liikaa kaikkea ylimääräistä. Tässä on tolkuton määrä etenkin seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä problematisointeja; homous, transsukupuolisuus, kaksi insestitapausta ja muuten vain eräs hillittömistä himoista kärsivä tyyppi. Lisäksi on erittäin vakavaa perheväkivaltaa. Eikö ihan oikeasti vähän vähempi olisi riittänyt? Kaikilla henkilöillä on isoja traumoja takanaan. Ja nämä siis varsinaisen kauhuelementtin, kansantaruihin nojaavan Raamtin lisäksi, joka liittyy erään ihmisen kohtaloon. Se jää tässä ihan jalkoihin.
Minusta tuntui siltä, että Raamtin lisäksi Benjaminin ja Sofien suhde, sekä Christoferin tapaus olisi riittänyt kantamaan romaanin hienosti loppuun asti ja antamaan sille oman tilansa. Mia Vänskän Saattaja kärsi samasta.

Henkilöhahmot olivat oikein kutkuttavia. Pidin erityisen paljon Christofferista ja Redasista, joiden suhde näytettiin vahvasti nimenomaan homouden läpi (perustellusti kyllä), mutta jollakin tapaa tuoreella tavalla. Heidän kohdallaan myös loppuratkaisu oli hyvin onnistunut.

Kokonaisuudessaan Tummempaa tuolla puolen ei kuitenkaan oikein vakuuttanut, mikä harmittaa. Olisin halunnut pitää tästä. Syynä lienee latautuneet odotukset ja tuo tietynlainen ylikuormitus.

Tummempaa tuolla puolen muissa blogeissa:
Lumiomena
Kirsin kirjanurkka
Kirjoihin kadonnut
Luetut, lukemattomat

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

Stephen King: Herääminen (2014 / 2015)

Revival
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 367
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Plääh!! Jo toinen uutuuspettymys Kingiltä. Tohtori Uni oli tosin vielä huonompi, mutta Herääminen oli sellaista löysähköä keskikastia.

Tarina kertoo Jamiesta (lukemisesta on ehkä viikon ja minun piti tarkistaa kirjasta päähenkilön nimi – kertonee paljon siitä kuinka "innostunut" tästä olin) ja pastori Jacobsonista.
Jacobson saapuu Jamien kotikaupunkiin Jamien ollessa 9-vuotias. Jacobson on naimisissa, hänellä on pieni lapsi ja kaikkiaan hän on onnellinen, insinöörin taipumuksia osoittava mies. Sitten sattuu onnettomuus ja Jacobson menettää perheensä.
Jamiella ja Jacobsonilla on erityinen suhde, ja vuosia myöhemmin silmänkääntäjäksi ryhtynyt entinen pappi pelastaa Jamien huumekoukusta. Mutta pelastumisella on oma hintansa.

Herääminen kumartaa vahvasti Mary Shelleyn Frankensteinin suuntaan ja ammentaa kauhunsa hullu tiedemies -teemasta. Ideassa ei sinänsä ole mitään vikaa ja jutun ydin onkin kiinnostava juttu. Mutta tällä kertaa King sortuu tyystin tarpeettomaan haahuiluun, joka keskittyy vanhenemisen ja uskon ympärille. Elämälle kiitos King ei jää moralisoimaan mitään, mutta pohdiskelu tekee kauhuromaanista turhan hidastempoisen ja auttamattoman tylsän. Siinä missä pohdiskelevuus istui erinomaisesti 22.11.63 -romaaniin, ei se tässä toiminut ollenkaan.

Kauhun saa tässä romaanissa käytännössä unohtaa täysin. Enkä pidä itseäni kuitenkaan niin paatuneena, ettenkö sitä olisi huomannut. Sinänsä tämä voi olla hyvä tapa tutustua Kingiin, jos sattuu olemaan herkempi yksilö, mutta toisaalta Herääminen ei anna rehellistä kuvaa kauhukirjallisuuden kuninkaan tuotannosta.

Mitä nyt sitten sanoa tylsästä romaanista? Paljon keskitytään Jamien bändikuvioihin, joita olisi hyvin voinut tiivistää. Jamie hahmona jäi minulle todella etäiseksi, oudoksi ja tuntemattomaksi. Pastori Charles Jacobsonissa oli vähän särmää, mutta Herääminen on Jamien minäkerrontaa, joten Jacobsonin pään sisälle ei mennä. Harmillista.

Herääminen ei ole huono. Se vain ei ole hyvää Kingiä. Tällä kertaa suomennoksessakaan ei ole moittimista. Kansikuva on kamala, kasarihenkinen halpakuvatus. Siitä ei parane kuitenkaan moittia Tammea, sillä tämä on amerikkalainen, ns. alkuperäinen kansi.

Pöhhöh! Seuraavaa odotellessa ja vanhoihin tukeutuessa...

Herääminen myös:
Kirjaston kummitus
Lukutoukan kulttuuriblogi

Riina Katajavuori: Wenla Männistö (2014)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 272
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Riina Katajavuoren romaani Wenla Männistö on ikään kuin modernisoitu, toisen puolen Seitsemästä veljeksestä kertova tarina.
Kiinnostuin tästä välittömästi vinkeät lähtökohdat kuultuani. Jukolan veljekset elävät Kumpulassa ja ihan pellossa. Vanhemmat ovat kuolleet. Naapurissa poikien kohellusta seuraavat Wenla, hänen bestiksensä Ansku Seunala, Marja Männistö, pesijä-saunottaja Kajsa ja veljesten äiti Alli – taivaasta käsin.
Wenla Männistö on kirjoitettu näytelmän muotoon ja romaani koostuukin kronologisesti etenevistä kohtauksista.
Lisäksi olen lukenut Katajavuorelta aiemmin romaanin Lahjat, josta pidin paljon.

Pakko tunnustaa, etten pitänyt tästä niin paljoa kun olisin halunnut. Tätä on sikäli hankala kritisoida, koska en voi oikein osoittaa, että tämä tai tuo seikka oli huono. En vain tajunnut tästä oikein mitään! Mitä haluttiin sanoa? Mihin pyrkiä? Miten tämä asettuu suhteessa Seitsemään veljekseen muuten kuin nykyaikaistamalla, samanlaisella kaarella (veljekset lopulta löytävät oman paikkansa) ja naisnäkökulmalla? Jäin selvästi kaipaamaan vielä jotakin, mutten edes tiedä mitä.

Huumori tässä kukkii, mutta osa jutuista menee ihan ohitse. Tässä viitataan ja puhutaan aika ajoin esim. HBO:n sarjasta Pacific – Tyynenmeren taistelutoverit. En ole jaksoakaan ko. sarjaa katsonut, joten en tajunnut juttuja niiltä osin.
Osa jutuista oli toki hauskoja. Esimerkiksi kun pojat, Wenla ja Ansku leikkivät kysymysleikkiä ja miten leikki saatiin loppumaan. Kivenkin romaanista tutut koirat ovat trendikkäästi nimetty heavy-maailman perinteisiin nojaten Kill ja Kiss (alunperin siis Killi ja Kiiski).

Pesijä-Kajsan jutuista pidin paljon. Niissä oli jotenkin eniten maanläheisyyttä ja aitoa uskottavuutta. Ei sillä, ettäkö pitäisin muita jotenkin kovin epäuskottavina, mutta... En tiedä. Jotenkin etäiseksi kaikki muut jäivät.

Tämä nyt on vähän tällainen liirumlaarum-arvio, mutta minkäs teet. Kun ei kolahda, ei tajuu, muttei oikein osaa moittiakaan, niin tässäpä sitä ollaan. Enemmän tämä taitaa olla oman lukufiiliksen kerrontaa kuin varsinaisesti kirjaa arvottavaa kritiikkiä.

Wenla Männistöstä kannattaa kuitenkin käydä lukaisemassa vaikkapa nämä bloggaukset:
Kirjakko ruispellossa
Booking it some more
Rakkaudesta kirjoihin
Annelin kirjoissa
Ilselä
Kirjat kertovat
Lukutoukan kulttuuriblogi
Kirjojen keskellä

Morren maailman uudet kotisivut

Minun on ihan välttämäntä vähän hehkuttaa ja blogata tästä aiheesta täällä bloginkin puolella. Luvassa on siis mainostusta omasta toiminnastani sekä suositukseni kahdesta muusta yrittäjästä.

http://morrenmaailma.fi

Morren maailma -toiminimeni sai siis uudet kotisivut! Otan mieluusti vastaan palautetta sen sisällöstä vaikka tähän postaukseen tai sähköpostitse hanna[at]morrenmaailma.fi

Sivut teki ihana ja erittäin kärsivällinen Eeva Lamminen, jonka kanssa oli helppo pitää yhteyttä ja kehittää sivuja aina haluamaani suuntaan. Vaikeinta minulle oli se, etten aina oikein tiennyt itsekään mitä olisin halunnut! Eeva sai kuitenkin aina ajatuksestani kiinni.

Sekä Facebookin puolella, Twitterissä että kotisivuilla on meikäläisestä uusia kuvia. Ne otti rautaisella ammattitaidolla Hanna Poropudas, Pohojan akka -valokuvauspalvelusta. Jotenkin aavistin kaimani sivuista ja portfoliosta, että voisimme jakaa samaa ajatusmaailmaa – ja kas – intuitioni oli oikeassa! En koe itseäni valokuvaukselliseksi, saati luontevaksi kameran edessä, mutta Hannan kanssa sellaiset murheet jäivät unholaan. Kuvaushetkellä satoi vielä räntää! Hymyile siinä sitten!

Kolmas kerta toden sanoo. Ainakin mitä meikkaamiseen tulee. Nimittäin tämä oli kolmas kertani ammattimeikkaajan käsittelyssä ja ylivoimaisesti paras. Elina K oli huippu! Ihoni on hankala, siis minun mielestäni. Vaikka kuinka koetan pohjustuksen tehdä huolella, niin eikö jo naama kiillä vartti sen jälkeen kun meikin olen tehnyt.
Mutta kun Elina teki meikin klo 11 aamulla ja klo 21 illalla olin kotona, oli meikki niin hyvässä kunnosssa, että olisin voinut mennä suoraan vaikka juhliin. En ymmärrä!! Ja puuteria lisäsin vähän nenän päälle kerran. Ällistyttävää. Ja me todella kuvasimme räntäsateessa.
Elina K:n studio on Tampereella ja taatusti koetan päästä hänen oppiinsa vielä tekemään tämän ihmeellisen pohjustuksen.

En tuntenut ketään näistä yrittäjänaisista ennestään, joten ihan arvalla ja intuitiolla menin, enkä voisi olla palveluihin tyytyväisempi. Jos vaan samalla intuitiolla löytyisi ne oikeat lottonumerotkin, niin olisin miljonääri. Jostain syystä intuitioni ei vaan niiden kanssa toimi. Ehkä siksi olen huono matikassa?

Mutta sitten Morren maailmassa tapahtui muitakin uudistuksia. Valppaana nyt siis kaikki!

Lausuntopalvelun hinnoittelu muuttui. Se on nyt merkkimäärään pohjautuva. Koin sen reilummaksi kaikkien osapuolien kannalta kuin aiemman liuskamittaisen hinnoittelun. Nyt ei tarvitse murehtia, että mites ne fonttikoot, rivivälit, marginaalit... Vain merkkimäärä ratkaisee!

Uutena palveluna kustantamoille tarjoan tiedotteiden tekemistä. Etenkin pienillä kustantamoilla voi olla tällaiselle tarvetta. Isommathan ovat palkanneet tiedottajan erikseen.


Jännittävin uudistus on Morren maailman kirjoittajatreffit! Olen huomannut (omakohtaisestikin), että kirjoittaminen ei aina suju kotona. Jotenkin on koko ajan muka tärkeämpää puuhaa kuten tiskit, pyykit, Facebook... Kun ottaa asiakseen mennä muualle kirjoittamaan, se tuntuu sujuvan paremmin.

Niinpä täällä Salossa (jonne on helppo tulla niin Turusta kuin Helsingistäkin) järkkään aikaa ja paikan kirjoittamiselle. Otin näetsen konttoripaikan HubSalon tiloista. Täällä on oikein viihtyisää ja rauhallista. Minua saa toki tulla tapaamaan tänne muutenkin, jos joku tahtoo jutella käsikirjoituksestaan, kustannustoimittamisesta ym.

Olen paikalla kirjoittajatreffeillä koko ajan, apua saa siis tarvittaessa. Mitään laajaa kustannustoimitustahan ei tuolla ajalla voi tehdä, mutta pienempää jeesaamista kyllä. Loistotilaisuus siis kirjoittaa kustannustoimittajan hellässä huomassa!
Tarjoan siinä ohessa kahvia ja teetä, sekä jotain pikkunaposteltavaa. Omat eväät saa kuitenkin tuoda mukaan isomman nälän varalta.
Tekstiä ei ole pakko kuitenkaan näyttää minulle – saati muille. Jokainen tekee omaa hommaansa. Ei ole edes väliä mitä kirjoittaa!

Tällä samalla ajatuksella on tulossa myöhemmin myös kokonaisia viikonloppuja. Eikö olisikin ihana ottaa omaa aikaa ja painua hotelliin viikonlopuksi kirjoittamaan? Ja vielä ihanampaa, kun paikalla on kustannustoimittaja ja koko joukko muita inspiroivia kirjoittajia. Tästä uutisoin sitten myöhemmin lisää... Olen menossa katsomaan erästä paikkaa juuri tätä tarkoitusta varten ja olen vallan täpinöissäni!

Tässähän on kuulkaa ihan kevättä rinnassa jo!