Päivä 01: Paras viime vuonna lukemasi kirja

Huomasin järkytyksekseni, etten viime vuonna lukenut kovin paljoa. Saati sitten blogannut. Kontrasti tähän vuoteen näkyy jo nyt melkoisen rajuna!
Kärsin toisinaan kirjaähkystä. Opiskelen kirjallisuutta ja olin töissä kirjakaupassa. Ehkä se selittää osan. Liika vain on liikaa, vaikka niin ihanaa kuin lukeminen onkin.

Sitten asiaan. Jokainen intohimoinen lukija tietää, että on vaikeaa nostaa esiin vain yhtä kirjaa tai yhtä kirjailijaa. Niinpä minäkin joudun nostamaan viime vuoden lukusaldosta kolme kirjaa esille. Nämä olivat niin tasavahvoja lukukokemuksia, etten voinut valita vain yhtä.

Juhani Aho: Panu
Tämä on yhä mielessä. Ja harmittaa, että tätä niin vähän nostetaan esiin Juhani Ahosta puhuttaessa. Ehkä siksi, että tämä on aika erilainen Ahon kirjaksi. Tematiikka (uskonto) ja miljöö (keskiajan Suomi) ovat kovastikin toisenlaisia verrattuna vaikkapa Rautatiehen. Panussakin on kuitenkin kyse muutoksesta.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Erittäin väkevä lukukokemus. Ehkä siksikin, että yllätyin tästä niin positiivisesti. Harmikseni Purppuranpunainen hibiskus on edelleen lukematta.

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
Osoitus siitä, kuinka klassikko voi edelleen saada lumoihinsa. Ei tarvitse olla nuori ja kokematon lukija hurahtaaksen romanttiseen klassikkoon vailla nostalgiatunnetta (mikä minulla on esim. Tuulen viemää -kirjaa kohtaan, osa viehätyksestä perustuu nostalgiaan).

Huomaan nyt, että kaikilla näillä on kytkös historiaan, romantiikkaan ja tietynlaiseen mystiikkaan. Niihin kulminoituu ylipäätään kirjamakuni. Tästäkin syystä nämä listaukset ovat niin hauskoja. Näiden kautta tajuaa itsestäänkin jotakin!


------

Tänään illalla sitten arvotaan! Vielä on klo 17 asti aikaa osallistua, joten hopihopi jos et ole vielä osallistunut.
Ihan klo 18 en uskalla arpahetkeä kuitenkaan luvata, sillä en yhtään tullut ajatelleeksi, että tänään heilun myös siivousmopin varressa. Viikonloppu on yhtä juhlaa, kun aprillipilamme täyttää 7 vuotta. Mutta tänään illalla joka tapauksessa arvotaan ja julkistetaan voittaja!

Päivi Alasalmi: Vainola (1996)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: n. 280
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos


Kun nuori Laura Auer nai kartanonomistaja Lauri Vainolan, hän ei aavista miten kolea ja yksinäinen elämä häntä odottaa Vainolassa, miehen graniittisessa kugendlinnassa. Kartanon ullakolla ja sokkeloisten käytävien uumenissa piileksii kammottavia salaisuuksia, jotka paljastuessaan nostavat niin nuoren vaimon kuin lukijankin hiukset pystyyn.
Päivi Alasalmi viljelee taiten viihdekertomusten kliseitä ja kääntää ne häikäilemättä päälaelleen. Lukijalle on tarjolla kiihdyttävää romantiikkaa, ladattua jännitystä ja kielellisesti kutkuttavaa kerrontaa. Hän kokee yllätyksen toisensa jälkeen ja vielä lopussa todellisen jymäytyksen.

Oma arvio:
Päivi Alasalmi on ollut minulle tuntematon kirjailija. Booksy ja Salla ovat hänen kirjoistaan bloganneet ja sitä myöten hänen kirjansa ovat kiinnostaneet. Nyt kun sitten yhdellä kurssilla tämä oli yhtenä esseevaihtoehtona, niin päätin testata että mikä Alasalmi on naisiaan.

Ja voi juma! Tämähän oli aivan loistava. En tiedä kuinka tyypillinen Vainola on Alasalmen kirjaksi goottiromantiikka-aiheineen, mutta tässä ihastutti ennen kaikkea tyyli. Vainola on hyvin taitavasti tehty kirja, jossa keikutaan parodian rajoilla olematta sitä täysin kuitenkaan. Kuten takakansikin kertoo, tässä tosiaan viljellään kaikki mahdolliset kliseet, mutta se on selvästi Alasalmelta tietoinen ratkaisu eikä näin ollen tee romaanista naiivin typerää. Tuntuu siltä, että Alasalmi on itsekseen virnistellyt Vainolaa kirjoittaessaan.

Tämä saattoi kolahtaa minuun erityisesti nyt siksikin, että olen perehtynyt tarkemmin kauhuromanttisen kirjallisuuden historiaan. Vainola on lyhyt, alle 300 sivuinen kirja, mutta tämä tosiaan sisältää kaikki kauhuromantiikan kliseet insestistä hämäriin ullakkohuoneisiin ja karmeasta kartanonherrasta mystiseen loppuun, jossa lukija ei voi olla varma kenellä heittää päässä ja kenellä ei.

Vainolan juju piileekin nimenomaan siinä hiukan parodisessa tyylissä, jossa nuori kartanorouva elää erittäin yltäkylläistä elämää. Alasalmi kuvaa niin ateriat, vaateostokset kuin hienot drinkitkin.

Mieheni havitteleman tonttikaupan pohjustus oli suurellista. Kokki oli ylittänyt itsensä huolellisesti valmistetulla ateriakokonaisuudella: hän tarjosi meille huhtasienikeittoa, höyrytettyä tankoparsaa limemousse, pehmeää metsäkauriinsatulaa katajanmarjakastikkeella, puutarhamasikoita samppanjahyytelössä raparperikastikkeella.

Hulvatonta! Lisäksi jossakin vaiheessa kartanonherra kaivelee hampaitaan norsunluisella hammastikulla, joka on kiinni Armanin puvun povitaskussa kultavitjoin!

Siitä huolimatta tämä säilyttää uskottavuutensa kauhuromanttisena kartanoromaanina. Tämä ei ole samalla tapaa yliampuvan parodioiva kuten vaikkapa Loru sorbusten herrasta tai Barry Trotter -kirjat. Ehkä tässä huvitti myös se ilmeetön, brittiläishuumorille sukua oleva kuivakka tyyli. Vitsiä ei ole alleviivattu, vaan lukijalle annetaan kunnia älytä se ihan itse.

Lisäksi pidin aivan valtavasti tämän intertekstuaalisuudesta. Tietysti se viittasi varhaisiin englantilaisiin goottilaisiin kauhuromaaneihin, mutta myös Kotiopettajattaren romaaniin sekä paljon Jean Rhysin kirjoihin, joista Laura tekee väitöskirjaansa.

Suosittelen tätä erityisesti kauhuromantiikan ja kuivakan huumorintajun ystäville, jotka pitävät siitä, että lukijan jalkojen alta vedetään matto pariinkin otteeseen. Kenellä heittää päässä? Lauralla? Lukijalla? Laurilla? Päivi Alasalmella?
Kovin paljoa enempää en voi paljastaa, jottei yllätys mene aivan pilalle. Alasalmen tuotantoon tulen kuitenkin taatusti tutustumaan jatkossakin!

---

Ymppään tähän vielä ihan muuta asiaa. Uusi blogipostaus tai jokin muu häiriö sotki kirjoitusblogi vai ei -äänestystä ja nollasi tänään kaiken. Niinpä äänestystä on turha jatkaa, niin inhaa kuin se onkin ja vastoin aikomuksiani. Tänään aamulla tulos oli, että 9 äänesti juttujen pitämistä tässä blogissa ja 4 äänesti erillisen blogin puolesta.
Diktatuurisen demokratian nimissä poistan äänestyksen ja kerron kirjoittamisestani tässä blogissa. Pidätän kuitenkin itselläni häikälettömän etuoikeuden siirtää jutut aikanaan erilliseen blogiin, jos koen sen tarpeelliseksi.

Jos sitten minäkin, kun kerran kaikki muutkin...

Saran blogissa viskattiin ilmoille haaste, johon en voi olla tarttumatta. 30 days of books - 30 päivää kirjojen kanssa. Joka päivä 1. huhtikuuta alkaen pitäisi kertoa jostakin kirjoihin liittyvästä ennalta määrätyn listan mukaan.
Olen röyhkeä ja käännän haasteen suomeksi, koska suomi on niin hieno kieli. Olen ottanut joitain hienoisia vapauksia käännösten kanssa. Ja kiitos avusta ystävälleni H:lle.

Tässäpä mietittävää huhtikuun jokaiselle päivälle:

Päivä 01 – Paras viime vuonna lukemasi kirja
Päivä 02 – Kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kolmesti
Päivä 03 – Suosikkisarjasi
Päivä 04 – Suosikkikirjasi suosikkisarjastasi
Päivä 05 – Kirja, joka tekee sinut iloiseksi
Päivä 06 – Kirja, joka tekee sinut surulliseksi
Päivä 07 – Aliarvostetuin kirja
Päivä 08 – Yliarvostetuin kirja
Päivä 09 – Kirja, jota vastoin ennakko-odotuksia päädyit rakastamaan
Päivä 10 – Suosikkiklassikko
Päivä 11 – Kirja, jota vihasit
Päivä 12 – Kirja, jota rakastit muttet rakasta enää
Päivä 13 – Suosikkikirjailijasi
Päivä 14 – Suosikkikirja suosikkikirjailijaltasi
Päivä 15 – Suosikki mieshahmo
Päivä 16 – Suosikki naishahmo
Päivä 17 – Suosikkilainaus suosikkikirjastasi
Päivä 18 – Kirja, johon olit pettynyt
Päivä 19 – Suosikkikirja, josta on tehty elokuva
Päivä 20 – Romanttisin kirja, josta pidit
Päivä 21 – Lapsuutesi suosikkikirja
Päivä 22 – Omistamasi suosikkikirja
Päivä 23 – Kirja, jonka olet jo pitkään halunnut lukea
Päivä 24 – Kirja, jonka toivoisit muidenkin lukevan
Päivä 25 – Hahmo, kehen samaistut parhaiten
Päivä 26 – Kirja, joka muutti mielipidettäsi jostakin
Päivä 27 – Yllätyksellisin käännekohta tai loppu
Päivä 28 – Paras kirjan nimi
Päivä 29 – Kirja, jota kaikki vihasivat mutta sinä pidit
Päivä 30 – Kaikkien aikojen suosikkikirjasi

Minä en ihan joka päivä pääse bloggaamaan, mutta pyrin siihen kuitenkin. Joten huhtikuusta on tulossa vilkas blogikuukausi. Pysykää linjoilla!

Yhden tytön kirjoituksia...

Viime aikoina olen eksynyt aivan ihaniin kirjoitusblogeihin. Rajalinna, Iloksi muuttuu, Kirjoitusripulia, ja Luen ja kirjoitan - siis olen ovat lumoavia ja inspiroivia blogeja.

Jotkut teistä saattavat tietää tai muistaa, että olen kynäillyt jonkun verran itsekin. Koskaan en ole mitään kustantamoon lähettänyt, sillä mikään ei ole ollut niin valmista.
Parina viime vuotena kirjoittaminen on ollut vähän aktiivisempaa ja tulevana kesänä sen on tarkoitus olla myös "kesätyötäni".

Pistin tuohon viereen äänestyksen pystyyn. Äänestys loppuu 6. huhtikuuta klo 23:59.
Pitäiskö minunkin perustaa kirjoittamisblogi? Vai ymppäänkö kirjoittamisjuttuja tähän? Te, hyvät lukijat, saatte päättää siitä, koska kyse on teidänkin mukavuudestanne. Onko selkeämpää seurata toista aihetta kokonaan toisessa blogissa? Näin ollen ne, joita kirjoittamisjutut eivät kiinnosta, saavat olla täällä rauhassa. Vai onko kätevämpää seurata vain yhtä blogia?

Janosch: Suuri Panamakirja (1979-1989)

Suomennos: Riitta Mäyrälä
Käännösvuosi: 2004
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 280
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: kirjasto


"-Voi Karhu, pikku tiikeri sanoi, eikö elämä olekin hirveän ihanaa!
-On, pikku karhu sanoi. -Elämä on hirveää ja ihanaa.
Siinä se osui naulankantaan."


Pikku karhu ja pikku tiikeri ovat parhaat ystävät, ja heillä on takanaan monta yhteistä seikkailua. Niillä ei ole mitään pelättävää, sillä yhdessä ne ovat vahvoja. Niillä on myös monia muita ystäviä sekä kodikas maja joen varrella.
Nyt kaikki pikku ystävät tapaavat uudelleen, sillä ensi kertaa on yhteen niteeseen saatu kaikki kuusi pikku karhu- ja pikku tiikeri -satua.


Oi ihana Panama
Aarretta etsimässä
Postia tiikerille
Tule terveeksi, pikku tiikeri
Hyvää päivää, pikku possu
Pikku tiikerin jymyjuhlat

Oma arvio:
Oi!, huudahdin kun näin tämän kirjastossa. Pakkohan se oli lainata, vaikka epäilin ettei eskarilainen enää oikein jaksaisi tästä innostua. Minulle tämä oli kuitenkin nostalginen löytö, sillä 1990-luvun alussa telkkarissa pyörinyt Tarinatuokio oli yksi parhaimmista lastenohjelmista.

Suuri Panamakirja tuotti kuitenkin lievän yllätyksen. Tarinat olivat paikoin aika outoja vaikka niissä olikin ihan selvä sanoma ja opetus. Esimerkiksi Hyvää päivää, pikku possu kertoi pikku possun itsekkyydestä. Hän kutsuu tiikerin kylään, teettää tällä ruokaa ja siivoushommia itse vain laiskotellen. Pikku karhu jää ihan yksin ja lopulta pikku tiikerikin havahtuu pikku possun lumoista ja lähtee etsimään ystäväänsä.

Pikku tiikeri yllätti myös eikä kovin mukavalla tavalla. Minusta pikku tiikeri oli kovin itsekeskeinen hahmo pikku karhun tehdessä kovasti töitä. Pikku tiikeri sairastaa osin silkkaa huomionhakuisuuttaan, haluaa itselleen jymyjuhlat ja haluaa postia. Pikku karhun ja pikku tiikerin ystävyyteen tämä ei kuitenkaan vaikuta, ja kyllä saduissa kuitenkin on vuorovaikutteisuutta; "Jonain kauniina päivänä sanon: rakas Karhu, tänään on sinun syntymäpäiväsi!"

Ehkä vika on aikuisuudessani. Vastoin ennakko-odotuksiani eskarilaispoika jaksoi tästä kiinnostua ja vähän eläytyäkin. Pikku tiikerin sairastuminen huolestutti pientä kuulijaa jopa itkuun saakka. Poikani ei myöskään huomannut pikku tiikerin itsekkyyttä tai muita sadun outouksia. Ajan hammas ei siis ole päässyt näihin satuihin puremaan.

Oma suosikkini oli Oi ihana Panama, jossa kaksikko lähtee etsimään Panamaa, tuota unelmien maata, jossa kaikki on ihanaa. Monivaiheisen retken jälkeen he päätyvät omaan kotimajaansa joen varrelle, siis sinne mistä lähtivätkin. Pikku karhu ja pikku tiikeri eivät tajua sitä, vaan ovat mielestään päätyneet luvattuun paratiisiin. Joskus täytyy mennä kauas, voidakseen nähdä lähelle.

Katja Kaukonen: Odelma (2011)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 155
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale


Joki on kuljettanut naista pitkään. Hän herää sen pengermällä ja repii itsensä maasta kuin sammaleen. Harmaalle pellolle hän jättää jälkeensä vihreän vanan, kettu naukaisee naiselle nimen: O-del-ma. Hän raahautuu tutulle ovelle, asettuu taloksi ja tapaa miehen, jolle avaa talonsa ovet.
Katja Kaukosen esikoisteos esittelee maailman, jossa on kielen rikkautta ja myytillisen maailman lumoa. Odelma on arvoituksellinen romaani, miltei jännityskertomus, joka saa hengittämään tahdissaan. Se on kertomus sodasta, lähtemisestä ja palaamisesta, yhdessä olemisesta ja vieraudesta. Elämästä, joka ei pääty.

Oma arvio:
Kirjojen takakansissa usein on jokin maininta kielestä. On väkevää, rikasta, kaunista, aistillista ja ties mitä. Liian usein minusta ihan turhaan, ikään kuin sillä yritettäisiin saada romaanista jotakin syvempää.
Odelman takakannessa näin ei kuitenkaan ole. Kieli on oikeasti rikasta ja äärettömän kaunista. Ikään kuin aamukaste, joka kietoo itsensä romaanin ympärille (eikä päinvastoin).

Toisaalta myös minusta tuntui, että tämän kirjan ongelma piili juuri kauniissa kielessä. Se suorastaan tuntui tukahduttavan. Ikään kuin olisi keskitytty vain siihen, että kieli on kaunista ja jätetty tarina vähän sivuun. Haluan nyt erityisesti korostaa sitä, että tämä on vain minun tulkintaani. Voihan nimittäin olla, että luin huolimattomasti ja kieleen lumoutuen niin etten itse huomannut Odelman muuta antia.

Odelma kertoo (sen mitä ymmärsin ja tulkitsin) miehestä ja naisesta. Luin tätä ennen kaikkea jonkinlaisena symbolistisena parisuhdekuvauksena, ja tarinana miehisyydestä ja naiseudesta. Odelma, tarinan nainen, on alati muuttuva, hajamielinen, jopa kaoottinen. Freydman, tarinan mies, on rakentaja, järjestelijä, lujaa kiveä. Siinä missä Odelma kiintyy virtaaviin jokiin, Freydman on järvi-ihminen edustaen pysyvyyttä.

Tarinan taustalla on lapsi Anna, ja hänen isänsä ja äitinsä. Annan perhe on kylässä vieras ja lopulta he pakenevat pois, mutta matkalla Anna katoaa. Tämä tarinan osuus meni kyllä minulta täysin ohitse. En saanut Annaa ja hänen perhettään kiinnittymään Odelmaan oikein mitenkään. Annan oli ehkä tarkoitus olla Odelman lapsuusaikainen minä tai toisinto.

Romaanin tunnelmaa on vielä kehaistava. Se nimittäin säilyi vahvana ja pehmeänä koko lukukokemuksen ajan. Voisin ajatella, että tähän voisi hukkua kuin veteen; suojaan ja piiloon kavalalta ja kovalta maailmalta.
Tunnelmaltaan tästä tuli osin mieleen myös The Others -elokuva, vaikka sillä ja Odelmalla lienee tuskin mitään yhteistä.

Odelma on kuitenkin ihan mukava lukukokemus, vaikka sitä en oikein kunnolla ymmärtänyt enkä täysin vakuuttunut. Ärsyttävästi oikeastaan tunnen, että vika on minussa eikä kirjassa. Tuntui, että ihan jokainen lause vaatii tulkintaa ja mietiskelyä. Ehkä vielä hieman flunssainen olo (eikö tämä lopu ikinä?) teki tästä raskaanoloisen. Selvää kuitenkin on, että Odelman voi lukea uudestaan ja uudestaan. Ehkä joskus oivallan siitä jotakin.

Olen varma, että tätä oli arvioitu useammassakin blogissa, mutten onnistunut löytämään kuin Kirjamielellä -blogin marjiksen arvion.

Petteri Paksuniemi: Jouten (2011)

Kustantamo: Avain
Sivumäärä: 230
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale


Tarkkanäköiset novellit antavat äänen kukkakauppiaille, pizzeriayrittäjille,pornokauppiaille ja divarien pitäjille, ihmisille, jotka parempaa elämää tavoitellessaan tulevat lopulta pettäneeksi itsensä. Ne näyttävät millaista on yrittää pärjätä, vaikka sitten hampaat irvessä ja ponnistelut jo hyödyttömiksi aavistaen. Tarinoiden ihmiset kuluttavat samoja katuja, pelaavat omaa peliään, jolla on tarkat säännöt. Novellien karun eleetön kieli vie lukijan kuin huomaamatta kuvaamiensa ihmisten iholle ja saa pohtimaan, onko kaikelle tälle kiireelle ja hartiat kireinä uurastamiselle olemassa vaihtoehtoja.

Oma arvio:
Jouten on Petteri Paksuniemen novellikokoelma. Tunnustan, että Petteri Paksuniemi oli täysin uusi tuttavuus. Tunnustan vielä senkin, ettei tämä nyt oikein vakuuttanut...

Teos sisältää seitsemän novellia. Osioita on kaksi; Alhaalla ja Ylhäällä. Alhaalla sijoittaa novellit kaupunkiin, oletettavasti Helsinkiin. Ylhäällä taas seikkaillaan Lapissa nimettömäksi jäävässä kylässä. Jako on minusta hyvä, mutta ei tasapainoinen. Lappi-osioon seitsemästä novellista sijoittuu vain kaksi, joten sen kokonaisuus jää vähän torsoksi. 'Alhaalla' kokonaisuus on taas vahvempi ja muutoinkin onnistuneempi.

En tiedä johtuuko tunne kokoelman teemasta, mutta se laahaa ja on vetelä kuin löysä spagetti. "Karun eleetön kieli" on yhtä kuin ihan tavallista kieltä. Ei mitään maininnan arvoista. Joskin Paksuniemen käyttämä lapin murre hiukan onnahteli. Ei siihen riitä, että tunkee h:n sinne sun tänne.

Ihmisen romua ja Johan Järnstedin myöhemmiltä vaihteilta novellit olivat kokoelman parasta antia. Ne ovatkin kaksi ensimmäistä novellia. Sitten koko homma tosiaan lässähtää. Novelleissa ei tunnu olevan mitään ideaa. Lukijana jäi vain sellainen "Niin?" -olo.
Ihmisen romua kertoo romukauppiaasta, jolla ei ole kovin hyvä päivä. Johan Järnstedin myöhemmiltä vaiheilta kertoo taiteilijasta, joka ryhtyy taidelakkoon ja joutuu muuttamaan. Näissäkin ajatus jäi vähän löyhäksi, mutta tarina oli kummassakin varsin viihdyttävä.

Ei ollut kokoelma täysin minun makuuni.

Nerea Riesco: Ars Magica (2007)

Ars Magica
Suomennos: Anu Partanen
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 380
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale


Maaginen romaani noitavainojen ajan Espanjasta, järjen ja rakkauden kamppailusta kidutusta, kuolemaa ja juonitteluja vastaan.
On vuosi 1610. Navarran kaupungista löydetään kuolleena nainen, jonka ruumiissa väitetään olevan jälkiä paholaisesta. Vähän aikaisemmin kaupungissa on poltettu roviolla yksitoista noitaa, ja nyt kansa kääntyy hätääntyneenä kirkon puoleen. On tahoja, joille rahvaan pitäminen noitien pelossa sopii oikein hyvin.
Asiaa tutkii inkvisiittori Salazar, joka puolestaan on alkanut kyseenalaistaa koko noituuden - eikä tämä miellytä kaikkia. Salazarin kintereillä vaeltaa noitarohtoja kaupusteleva Mayo-tyttö, joka yrittää selvittää noidaksi epäillyn äitihahmonsa kohtaloa ja jonka langettamalla lemmenloitsulla on traagiset seuraukset.

Oma arvio:
Yllätyksekseni tämä pohjautuu ainakin osin tositapahtumiin. Espanjassa on ollut inkvisiittori Alonso de Salazar y Frías, joka teki tutkimusretken, jota tässä kirjassa kuvataan. Hän oli oikeastikin ilmeisen kiintynyt Margareeta Itävaltalaiseen, Espanjan kuningattareen, joka kuoli lapsivuoteeseen. Poikavauvan nimeksi tuli Alonso, liekö sattumaa?
Margareeta taas todella oli Lermanin herttuan vastustaja, mutta en tiedä mikä todellisuudessa on Lermanin herttuan osuus Margareetan kuolemasta. Tai oliko pääinkvisiittori Don Bernardo de Sandoval y Rojas oikeasti tutkimusretken tapahtumien takana?

Oli miten oli, Ars Magica on romaanina keskinkertaisen viihdyttävä. Historiaosuuksiin on panostettu enkä epäile faktapuolien todenperäisyyttä. Ne on myös onnistuttu ujuttamaan ihan tyylikkäästi tarinaan mukaan, eikä romaani tunnu historian oppikirjalta tai nippelitiedolla biljeeraamiselta.

Heikkoudet piilevät henkilöissä. Isoin pulma on se, ettei päähenkilöt juurikaan vaikuta 1600-lukulaisilta vaan 2000-lukulaisilta. En osaa sanoa miksi. Salazar on jollakin tapaa liian tietoinen kristinuskon ja Raamatun taustoista ja 1600-luvulla hänen puheitaan olisi pidetty taatusti hyvin kerettiläisinä. Miten siis hän voi olla inkvisiittori? Tässä näyte (s. 141-142):

"Tunnettehan termin 'syntipukki'?" Salazar jatkoi. Nuorukaiset nyökkäsivät. "Se juontuu puolestaan muinaisheprealaisesta rituaalista, jossa käytettiin kahta vuohta, toinen oli puhdas, toinen saastainen. Puhdas vuohi uhrattiin Jumalalle ja saastainen lähetettiin yksin autiomaahan, jotta se kuolisi siellä nälkään ja janoon sovittaakseen ihmisten synnit."
"Mutta Lucifer... Luciferhan esiintyy pukin hahmossa. Niin kirjoituksissa sanotaan", Íñigo keskeytti.
"Päinvastoin, rakas Íñigo. Historiallisesti Lucifer esitettiin pitkään kauniina enkelinä... kauniina kuin auringonnousu, säteilevä aurinko. Itse asiassa sana 'Lucifer' tulee latinasta ja tarkoittaa 'sitä, joka tuo valon'. Kävi vain niin, että Toledon kirkolliskokouksessa vuonna 447 katsottiin soveliaaksi esittää kuvaus pirun ulkomuodosta ja tultiin siihen tulokseen, että kun otetaan huomioon sen pahuus ja moraalittomat teot, sen on pakko olla äärimmäisen epämiellyttävän näköinen ja hajuinen. Se päätettiin esittää sarvipäisenä, sorkin varustettuna ja rikiltä löyhkäävänä. Nimeä Lucifer ei sitä paitsi aina ole yhdistetty paholaiseen. Niin ruvettiin tekemään vasta viidennellä vuosisadalla", Salazar selitti, "ja se johtui huonosta käännöksestä, joka pyhä Hieronymos teki kreikasta latinaan."

Voin olla tietysti väärässäkin, mutta jollakin tapaa tuo ei tee Salazarista uskottavaa hahmoa.

Rakkaustarinan Riesco kyhää kasaan vasta viimeisen sadan sivun aikana ja tässä sorrutaan taas kerran kliseeseen, joka saa minut jo suorastaan näkemään punaista. Yksi ainoa rakastelu ja kas vain, tyttö on raskaana. Tiedän sen tietysti olevan mahdollista, mutta kirjallisuudessa se tuntuu olevan ihan säännönmukaista. Rakkauskohtaus ylipäätään ei ollut Riescon vahvuus (s. 280):

Mayo polvistui Íñigon viereen ja antoi tämän jatkaa tutkimustaan, vakuuttuneena siitä, että nuorukaisen täytyi saada etsiä ja löytää rauhassa tiensä ennen kuin tämä uskaltaisi kiivetä hänen rinteilleen, ylittää hänen laaksonsa ja asettua hänen kosteisiin notkoihinsa.

Voi yäk! Että kosteisiin notkoihinsa...

Mayo jää myös kovin pinnalliseksi hahmoksi ja hänen ulkonäköään kuvailtiin ihan toistuvasti. Ei kai lukijalle tarvitse kovin montaa kertaa selittää, että hänen silmänsä olivat pikimustat ja korvat haltiamaisen suipot? Riescon mielestä ehkä tarvitsee.

Ars Magican parissa viihtyy kyllä noin muuten, mutta en usko tämän kestävän useampaa lukukertaa. Parasta on tämän historiallinen anti sekä noitavainojen taustojen valoittaminen.

Raili Mikkanen & Laura Valojärvi: Suomen lasten linnakirja (2011)

Kustantamo: Minerva
Sivumäärä: n. 100
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: arvostelukappale


Tule mukaan linnaseikkailuun! Kurkista hämäriin käytäviin, kiipeä kapeita kiviportaita ja tunne vanhojen linnojen ja linnoitusten taika! Anna tarinoiden viedä aikamatkalle salaisuuksien äärelle ja historian hämärään. Kuka mahtaa kurkistaa nurkan takaa?

Oma arvio:
Lumoava. Kerrassaan lumoava. Tämä on yksi kauneimmista ja parhaimmista lastenkirjoista, mitä olen lukenut. Kuvitus ja tarinat menevät täysin yksiin ja tunnelma on uskomaton. Parasta tässä on se, että on aikaansaatu kiinnostava, kaunis, faktapohjainen, viihdyttävä linnoja koskeva kirja ilman mitään disneyhöttö-henkisyyttä. Ei yli-imeliä vaaleanpunaisia prinsessoja eikä uljauteensa tikahtuvia ritareita. Linnoihin kätkeytyy kaikenlaista muutakin!

Linnat on esitelty kirjassa aikajärjestyksessä alkaen Turun linnasta ja päättyen Suomenlinnaan. Johdannossa taustoitetaan historiantutkimusta hiukan ja esitellään erilaisia linnatyyppejä. Rakenne koko teoksessa on hyvin selkeä ja moitteeton.

 

Ja tuo kuvitus. Miten voikaan olla tyylitajua! En ole mikään kuvitusasiantuntija, mutta minusta tässä on jotakin hyvin suomalaista ja perinteikästä. Jokaisella linnalla oli oma värimaailmansa ja pidin siitä, että värejä oli käytetty rohkeasti, mutta ei kirkuvasti. Joskus lastenkirjat ovat aivan liian värikylläisiä minun makuuni.

Jokaisen linnan kohdalla ensin esiteltiin hiukan itse linnaa rakennusvuosineen ja historioineen. Sitten oli yksi tai kaksi linnaan liittyvää tarinaa, jossa seikkaili ihan oikeita historiallisia henkilöitä. Ymmärsin, että tarinat perustuvat ainakin osin tositapahtumiin. Esimerkiksi Hämeen linnassa on oikeasti ollut Pirkko-niminen piikatyttö, joka sai vuoden palvelustyöstään palkaksi vaatteet, kengät, ruoan ja kaksi markkaa.

Pari pikku ajatusvirheen omaista yksityiskohtaa tässä huomasin. Alussa, sivulla 9, kirjoitetaan näin: Tässä kirjassa ovat mukana myös sata vuotta myöhemmin perustetut Raaseporin ja Kastelholman linnat ja taas sadan vuoden kuluttua rakennettu Savonlinna.
Ehkäpä kuitenkin siis Olavinlinna?
Louhisaaren kartanolinnassa taas (s. 72): "Aurora ja Emilie näyttivät sieviltä leveissä muslimihameissaan,-". Ehkä kyseessä oli kuitenkin musliinihameet?
Nämä nyt olivat vain pieniä yksityiskohtia, jotka eivät kokonaiskuvaa häiritse lainkaan.

Suomen lasten linnakirja esittelee linnoja (Hämeen-, Turun-, Raaseporin-, Kastelholman- ja Olavinlinnat), Louhisaaren kartanolinnan ja kolme linnoitusta (Lappeerannan, Svartholman ja Suomenlinnan linnoitukset).
Suosittelen tätä lämpimästi niille, jotka arvostavat hyvää ja laadukasta lastenkirjallisuutta, historiaa ja kaunista kuvitusta. Ja myös niille, jotka kaipaavat inspiraatiota kesälomasuunnitelmiin! Itse aion vakavasti ehdottaa perheelleni reissua Luohisaaren suuntaan ja samalla reissulla voisi käydä Turun linnassakin...

Suomen lasten linnakirjan ovat esitelleet myös Susa Järjellä ja tunteella -blogissaan, Leena Lumi että marjis Kirjamielellä -blogissaan.

---

Pitäiskö Morren maailmassa esitellä useamminkin lastenkirjoja? Tämä oli ensimmäinen postaus lastenkirjallisuudesta. Vaikka kohta 7-vuotias poika osaa niukin naukin lukea jo itsekin, kuuluu iltasatu rutiineihimme. Niinpä siis sitä osastoa tulee luettua jonkun verran. Ihan jokaista Risto Räppääjää tai Tatu ja Patu -sarjan osaa en erikseen esittelisi, mutta joskus joitakin yksittäisiä tai sarjakokonaisuuksia voisi hyvin esitellä, jos lukijakuntaa kiinnostaa.

Kuka? Mitä? Missä? Milloin?

Jo paristakin blogista on tämä haaste heitetty, joten eiköhän tartuta härkää sarvista. Olen tässä ollut vähän flunssainen, jopa niin pahasti että olen sortunut katsomaan telkkaria. Yleensä en katso telkkaria juuri lainkaan, ainoastaan Top Gearin verran. Mutta eilen katsoa posotin viisi tuntia Frendejä, kaksi tuntia Madagascarin pingviinejä ja tunnin Peukaloisen retkiä. En ole edes pystynyt oikein lukemaan, joten nämäkin vastaukset ovat ehkä tavallista himmeämpiä.

Kuka?
Morre. Nimi käytössä jopa enemmän kuin oikea virallinen nimeni. Juontuu jo vuodesta 1997, jolloin se oli alkuperäisen mahtipontisessa muodossaan Morgana Dragonia. Se lyheni sitten MorganaD:ksi, josta aika pian Morreksi. Jopa lapseni kutsuu minua Morreksi, jos äiti-sana tuppaa unohtumaan.
Haaveilija-humanisti ja lapsesta asti nenä kirjassa. Vihaan kokkaamista ja leipomista, mutta ruoka ja leivonnaiset noin muuten maistuvat turhankin hyvin. Rakastan metallimusiikkia ja se näkyy jonkin verran ulkoisestakin habituksestani. Gootti en kuitenkaan ole, vaikka olisi kiva niin pukeutuakin. Arkikäytössä kuitenkin korsetit ja hörhelöt ovat aivan liikaa laiskanpulskealle olemukselleni.
Lohikäärmeet, lämpimät kesäyöt, salmiakki, viinit ja viskit, satunnaisesti tupakka, piipun tuoksu, hopeiset korut, historia, vaaleat pitkätukkaiset viikinkisoturit - ja tietysti kirjat ovat lähellä sydäntäni.

Mitä?

Kirjoja, kirjoja... Satunnaisesti muutakin kulttuuria, mutta jokin kytkös pitää kirjoihin olla. (Pitäisiköhän äkkiä lukaista joku kotimaista metallia käsittelevä kirja, jotta voin hehkuttaa Children of Bodomin tiistaista keikkaa?)
Toisinaan tuntuu, että mielipiteeni ovat turhankin tiukkoja - tai ainakin esitän ne sellaiseen sävyyn. Johtunee ehkä hienoisesta (krhm..) väittelyhalustani ja sen seurauksena hitusesta provokatiivisuudestani.

Missä?
Pääasiassa kotona, kirjastotyöhuoneessa. Toisinaan tuoreeltaan lukukokemuksen jälkeen katatonisessa tilassa. Toisinaan taas jo pari päivää lukukokemusta maiskutellen ja pohtien. Aina ei pelkästään tekstistä voi erottaa kummasta on kyse.
Joskus myös Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan kirjastosta käsin. Tosin omalla koneella, koska en tykkää Windowsista. Perhe- ja lopulta myös jonkinasteisesti aatesyistä vaihdoin Linuxiin.
Olisi ihanan trendikästä istua kahvilassa ja kirjoittaa, mutta en ole vielä mukavasti ratkaissut vessaongelmaa. Kaikkien tavaroiden raahaaminen pieneen vessakoppiin on niin tavattoman työlästä ja läppärin jättäminen pöytään on suoraan kutsu varkaille.

Milloin?
Yleensä kerran päivässä. Ei ihan päivittäin kuitenkaan, koska pyrin välttämään turhia höpinöitä. Aamulla, päivällä tai illalla. Harvemmin kuitenkaan yöllä. Minusta olisi siistiä olla yöihminen, mutta valitettavasti en ole. Öissä on tunnelmaa, mutta Nukkumatissa on enemmän vetovoimaa. Henki on altis, mutta liha heikko.

Tämä haaste on jo aika monessa paikkaa kiertänyt, mutta jos ei ole, niin sinä - juuri SINÄ - nappaa se itsellesi!

Jälkikäteen lisättyä:
Hitsi. Tässä haasteessahan oli vielä lisäkysymyksiä!

Millä?

Vaihdoin äskettäin pöytäkoneeseen. Miehen vanha raato vuosituhannen alusta. Tekee tällä hetkellä joidenkin blogien lukemisen yllättävän työlääksi. Prkl. Onneksi ensi viikolla mies saanee uuden koneen ja minä taas sen edellisen, joskin tuoreemman raadon.
Toisinaan ja aiemmin myös läppärillä. Acer on haukuttu merkki, mutta minä olen kyllä ollut tyytyväinen. Erityisen tyytyväinen olen sen pehmeään näppäimistöön, joka minulle - paljon kirjoittavalle - on hyvin tärkeä. Eikä kirjaimet kulu puhki, kuten aiemmassa HP:n koneessani. 14-tuumainen näyttö on juuri sopiva. Ei liian pieni (näenkin jotain) eikä liian suuri (mukava kuljettaa mukana).

Mitä mielessä?
Koska Morren maailma on sivistynyt blogi, en aio vastata tähän täysin tyhjentävästi. Sen lisäksi mielessä on kesän odotus (vihaan talvea), pojan synttäreiden tarjottavien suunnittelu (huomaa kohta 'vihaan kokkaamista ja leipomista' edellä), kesän odotus (oliko ihan pakko sataa lunta vielä lisää??), kahden keskisen risteilyreissun odotus (mitä mä laitan päälleni?? huomatkaa jälleen sivistystaso; minä sentään aion pukeutua - jossakin vaiheessa), kesän odotus (ja vielä kevätkin välissä...)... Enkö osaa muuta kuin odottaa? En näemmä. Mielessä myös se, että pitäisi osata tarttua hetkeen. Carpe diem.

Morren maailman ensimmäinen arvonta

Vähän arkailin, koska arvontoja on nyt niin paljon menossa (kurkatkaa tuohon vasemmalle!), mutta toisaalta nyt on hyvä syy juhlia. Tänään nimittäin Iida Rauma oli Morren maailman kirjalistan sadas kirjailija! Olen erityisen iloinen, koska kyseessä on a) suomalainen, b) esikoiskirjailija ja c) nuori nainen.

Siitä riemastuneena ajattelin laittaa pystyyn blogishistoriani ensimmäisen arvonnan. Ensin ajattelin arpoa juurikin Katoamisten kirjan, mutta - olen pahoillani - en raaski luopua siitä. Niinpä päätin arpoa Akateemisen kirjakaupan 30 euron lahjakortin, jolla saa sitten ostettua vaikkapa juuri tuon kirjan ja rahaa jää vielä kirjanmerkkiinkin!

Arvontaan voi osallistua kommentoimalla tähän postaukseen. Ne, ketkä eivät ole rekisteröityneet Bloggeriin, valitkaa joku nimimerkki. "Anonyymi" on hankalampi juttu, jos mukana on useita Anonyymeja. Nimimerkin voi näpyttää itse kommenttitekstiinkin.

Arvonta suoritetaan 1. huhtikuuta, eli aprillipäivänä (ihan oikeasti). Arpojana toimii poikani, joka täyttää sinä päivänä 7 vuotta. Raapustan osallistuneiden nimet erillisiin lappusiin, jotka laitetaan pipoon ja sieltä sitten Vuoden Kestovitsimme arpoo voittajan. Pyrimme suorittamaan tapahtuman n. klo 18, joten 1.4. klo 17 mennessä kommentoineet ovat mukana arvonnassa!

Onnea matkaan! Tunnustan, että minuakin jännittää :D

Iida Rauma: Katoamisten kirja (2011)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 377
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale


Isä on poissa ja äitikin kiinnostuneempi sisällissodan murhista kuin lapsestaan. Tyttären uusi elämä uudessa kaupungissa ei ota alkaakseen eikä menneisyys loppuakseen. Hän pesee mummoja ja fantasioi kosovolaisesta hoitajatoveristaan. Maalaaminen ei suju, ja parisuhde juuttuu kuin hissi kerrosten väliin. Päässä pyörii, paleltaa ja panettaa.
Iida Rauma ottaa esikoisromaanissaan kantaa koulujen, työpaikkojen ja laitosten ovien takana tapahtuvaan arkiseen väkivaltaan. Sitä ei huomata ennen kuin on liian myöhäistä.
Katoamisten kirja on ennakkoluuloton ja vahvatunnelmainen romaani runkkaamisesta, heikosta todellisuudentajusta, syksyisestä Turusta, vastuun välttelemisestä ja välittämisestä. Vivahteikas kieli ja tiheä atmosfääri vievät matkalle tuntemattomiin paikkoihin, kartan valkoiselle alueelle.

Oma arvio:
Minua kiinnosti tämä kirja valtavasti jo Gummeruksen kevätkatalogia selatessani. Olen ollut vähän huono tarttumaan esikoiskirjailijoiden teoksiin, mutta jokin veti puoleensa. Ehkä se, että olen itsekin ollut laitoksissa töissä. Noin muuten tässä ei ollutkaan minulle muuta samaistumisen kohdetta, mutta se ei estänyt minua lähes ahmimasta tätä.

Heti kärkeen on sanottava se, että Iida Rauma on nimi, joka kannattaa painaa mieleen - ehdottoman positiivisessa mielessä. Katoamisten kirja ei tuntunut esikoisromaanilta. Se on vahva ja hyvin eheä kokonaisuus. Tarina etenee hiukan elokuvakohtausmaisesti, mikä ei suinkaan ole huono asia. Rauma taitaa sen tyyliin, joten mikäs siinä.

Kaikki henkilöt rakentuvat vahvalle pohjalle eikä ainuttakaan ylimääräistä "täytehahmoa" ole. Minä-kertoja, Sofia, Susanna, Helvi, Tyyne, Zorka... Hyvin naisvoittoista, mutta voimakkaimmin läsnä (minä-kertojan lisäksi) on poissaoleva isä. Päähenkilön muistot kasaavat lukijalle isästä selvän hahmon hyvin taitavasti.

Katoamisen kantava teema näkyy myös moniulotteisesti. On konkreettista katoamista, mutta myös henkistä katoamista. Joku kadottaa itsensä, joku toiset ihmiset, joku parisuhteen, joku taidon maalata tai soittaa... Katoamista on niin monenlaista, silti lukija ei kadota punaista lankaa. Rauma pitää kädestä, mutta keveästi.

Takakansi on oikeassa. Kieli on tosiaan vivahteikasta. Ei kikkailevaa, ei lyyristä, ei sanaleikkisää. Kaunista, korutonta.

Mietin, että ne jotka sanovat, ettei vaikeita ajatuksia saa torjua ja että puhuminen helpottaa, eivät tiedä psyykkisestä kivusta yhtään mitään. Eivät pimeästä, joka tulee, kun hetkeksikin, vain vahingossa tai väsymystään, antaa periksi, lakkaa taistelemasta vastaan ja päästää ajatukset vyörymään yli. Pimeästä, joka nielaisee eikä anna tilaa hengittää, elää, olla olemassa. Pimeästä, johon voi hukkua, viiltävään, syvään.

Väkivallalla Rauma ei mässäile. Eikä se olisi tähän sopinutkaan. Koruton kerronta säväyttää paremmin. Vanhainkodin osuus väkivallasta jää hiukan pienemmäksi, mutta siinäkin on aistittavissa moniuloitteisuuden. Jokainen tunnistaa lyönnin väkivallaksi, mutta entä lääkkeiden tai ruoan pakkosyöttö? Sänkyyn sitominen? Pyhittääkö hyvä tarkoitus keinot? Rauma ei ryhdy moralistiksi, vaan näyttää ja jättää sitten jokaisen pohdiskelemaan asiaa.

Lesboseksuaalisuus selittää osaltaan naisvoittoisuutta. Kenellekään ei ole yllätys (ainakaan pitäisi olla) se, että parisuhteessa on samanlaisia ongelmia huolimatta parisuhteen osapuolten sukupuolista. Lesboudellakaan ei mässäillä eikä sitä juuri vaivauduta pohtimaankaan minään luonnonoikkuna. Hyvä niin.

Katoamisten kirja on hieno. En tahdo oikein löytää siitä mitään vikaa. Tämä on kirja, joka kestää myös toisen, kolmannenkin lukukerran. Toivon, että Iida Rauma jatkaa kirjoittamisen parissa.

Ärsyttävä päähenkilö

*rumpujen pärinää* Kesken jäänyt kirja on... Axel Munthe: Huvila meren rannalla (1929). Innostuin tästä alunperin Kirjapedon blogipostauksen kautta, josta saa tähän teokseen toisenlaisenlaisen näkökulman. Itse luin tästä noin sata sivua, jonka jälkeen luovutin. Teoksen kokonaispituus on 445 sivua.

Syy keskeyttämiseen oli ärsyttävä päähenkilö. En olekaan vähään aikaan törmännyt niin ylimieliseen tyyppiin! Päähenkilö Axel Munthe (teos ei ainakaan tekijän mukaan ole kumminkaan omaelämäkerta) esittää itsensä jotenkin niin ainutlaatuisena lahjana maailmalle, ettei parempaa olekaan. Hän on oivallinen lääkäri, joka saa hankalimmankin potilaan kuntoon (mihin kukaan muu lääkäri ei ole pystynyt). Hän tulee erinomaisesti toimeen koirien kanssa, sellaistenkin, joiden kanssa kukaan muu ei ole tullut juttuun. Jne.

Omaelämäkerta tai ei, niin jo tämän painoksen kaksi esipuhetta (molemmat Munthen omia; ensimmäinen ollut ensimmäisessä painoksessa, toinen myöhemmässä) alkoivat ärsyttää minua suunnattomasti. Kukaan ei ymmärrä hänen teostaan, nykykirjailijoista ei ole mihinkään, kukaan ei tunne Ruotsin suurinta runoilijaa (se on muuttolintujen säännölliset siiveniskut! Kyllä jokaisen pitäisi tuo tietää)...

En tiedä yritänkö tätä uudestaan joskus myöhemmin. Juuri nyt ei ainakaan tunnu siltä. Ehkä tämä tarvitsee vain oikeanlaiset kemiat? Vähän samaan tapaan kuin tosielämässäkin. Toisinaan vain ei tule juttuun jonkun ihmisen kanssa. Minä en tullut juttuun Axel Munthen kanssa.

Kesken jääneet kirjat

Tänään junassa sen päätin; ei ole pakko. Minun ei kerta kaikkiaan ole pakko lukea tätä kirjaa. Tämä ei ole tenttikirja, ei arvostelukappale, ei lahja... Kirjastosta lainattu kirja, johon innolla tartuin ja johon sain pettyä.

Päätin myös kertoa siitä blogissa. Otan käyttöön uuden tunnisteen 'keskeytetyt'. En arvioi kirjoja samalla tapaa kuin kokonaan luetut, vaan perustelen miksi kirja jäi kesken. Kyseessähän ei välttämättä ole huono kirja. Kirja voi olla huono minulle, ei ylipäätään huono. Aika voi olla väärä. Mieliala voi olla väärä. Kirja voi kolahtaa joskus myöhemmin.
Äitini kertoi joskus aloittaneensa Tuulen viemää -teoksen useita kertoja. Täytyihän sen olla hyvä, kun kerran kaikki muutkin sitä lukevat! Mutta se ei ottanut tuulta allensa millään. Kunnes sitten yhtenä kauniina kertana se vain kolahti täysin. Nykyään se on yksi hänen lempikirjojaan.

Olen ollut tosi huono jättämään kirjoja kesken. Minusta se on jotenkin luovuttamista. Tänään päätin, että se on järjetöntä. Miksi hakata päätään seinään, kun maailma on kumminkin täynnä hyviä kirjoja?
Toivon, että päätökseni poikii myös sen, että tartun rohkeammin uusiin kirjoihin. Kun ei ole tarvis lukea sitä loppuun hampaat irvessä, ei ole pelkoa hukkaan heitetystä ajastakaan.
Keskimäärin noin sata ensimmäistä sivua (riippuen toki kirjan kokonaispituudesta) riittää. Sen jälkeen mielipide harvemmin muuttuu. Harvoin kieli, tyyli tai rakenne muuttuu. Juonikuvio tosin voi muuttua vetävämmäksi, mutta sitten on jo myöhäistä minun kohdallani.

Päätökseni ei koske tentittäviä kirjoja. Ne on kyllä pakko lukea loppuun. Samoin arvostelukappaleet on luettava loppuun. Mutta muutoin koitan antaa itselleni vapauden luovuttaa. Se on välillä yllättävän vapauttavaa.

Ainiin. Minkä nyt jätin kesken? Siitä kerron huomenna. Ei makeaa mahan täydeltä.

Suomalaisen keskiluokan arki

Karoliina Kirjavasta kammarista heitti ilmoille niin herkullisen haasteen, että olihan siihen tarttuva. Haasteet ovat oivallinen kiihoke tarttua omassa hyllyssä oleviin, toistaiseksi lukemattomiin kirjoihin.

Haasteen mukaan vuoden 2011 aikana tulisi lukea vähintään viisi (5) kirjaa, jotka kuvaavat suomalaisen keskiluokan arkea. Karoliina onkin kasannut sivulleen hyvän listan, jota en siis syyttä suotta kopioi tähän.

Otan itsekkäästi valtuuden toteuttaa haaste niin, että nimeän vain muutaman kirjan, jotka aion varmasti lukea. Loppu olkoon satunnaisten oikkujen siivittämiä valintoja.

Tässä ne, jotka aion varmasti lukea:
Tove Jansson: Nukkekaappi
Anja Kauranen: Ihon aika
Riikka Pulkkinen: Totta
Essi Tammimaa: Paljain käsin
Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Jo aiemmin olen lukenut (näitä ei siis lasketa haasteeseen):
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
Riikka Pulkkinen: Raja
Pirkko Saisio: Kainin tytär

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 268 (pokkari)
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos


Nuori valokuvaaja Mikael löytää kotitalonsa takapihalta jotakin, mitä hän ei ole eläissään nähnyt, mutta minkä hän tietää saman tien haluavansa omakseen. Hetkeäkään epäröimättä hän ottaa hoiviinsa öisen metsänpeikon, kansantaruista tutun salaperäisen olennon.
Mikaelin ja peikon välille solmiutuu maagisen tiivis suhde, joka saattaa vähitellen sijoiltaan koko elämän. Jos hän olikin aluksi kuvitellut voivansa vangita palan villiä luontoa luokseen, joutuu hän pian toteamaan jääneensä itse vangiksi. Eikä hän tiedä elävänsä hetkeä, jolloin alistettu luonto on juuri iskemäisillään takaisin.
Yhdistellen ikivanhaa mytologiaa ja uusinta luonnontiedettä Johanna Sinisalo maalaa hurjan ja oudolla tavalla puoleensavetävän vaihtoehtohistorian, joka jää kihelmöimään lukijan mieleen vielä pitkään jälkeenpäin. Ihmisen ja eläimen, kulttuurin ja luonnon, modernin maailman ja tarunhohtoisen muinaisaikojen rajat hämärtyvät tavalla, joka pelottaa ja kutkuttaa - pakottaa meidät katsomaan uusin silmin itseämme ja ympäröivää todellisuutta.

Oma arvio:
Jos tätä romaania pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi kiehtova. Oikeastaan mikään muu sana ei kelpaa tätä kuvailemaan tarpeeksi hyvin. Tämä on myös romaani, jonka nimi suorastaan soi päässä aivan ihanalla tavalla ja on ylipäätään erittäin hyvä nimi juuri tälle romaanille.

Jostakin syystä Ennen päivänlaskua ei voi on myös romaani, johon minulla oli hyvin negatiiviset ennakkoasenteet. Finlandia-palkittu fantasiakirja, joka edustaa myös maagista realismia (muistanette ennakkoluuloni sitä kohtaan) ei yksinkertaisesti voi osua minun makuuni. Sen on pakko olla jotain hienostokyldyyristä liirumlaarumia, johon on ympätty yksi peikko ja muutama homo, jotta siitä saataisiin jollakin tapaa erikoinen.
Lopulta minua alkoi hävettää. Finlandia-palkittu fantasiakirja, jota minä, suuri fantasian ystävä, en ole lukenut?! Ei sellainen peli vetele. Klassikkoautomaatti tarjosi tätä kirjaa, jonka sitten nappasin klassikkohaasteeseeni.

Ennen päivänlaskua ei voi on hieno ja tosiaankin kiehtova romaani. Tässä yhdistellään todella taitavasti tieteellisen tekstin tyyliä että perinteisempää minä-kerrontaa muutaman eri henkilöhahmon kautta. Teoksen kantavia teemoja ovat ihmisyys, luonto ja villieläimet, homoseksuaalisuus, perheväkivalta ja parisuhteet. Toistan itseäni; kiehtovaa. Ne, jotka hämmästelevät miten em. teemat saadaan sujuvasti yhteen, aika tiiviiseen teokseen, ihmetys selviää vasta kun tämän lukee.

Pidin siitä, että romaanin tapahtumat sijoittuvat Tampereelle. Olen kai viime aikoina lukenut liikaa Helsinki-keskeisiä kirjoja, ja jotenkin muutenkin tuntuu siltä, että Helsinki on kirjallisuudessa turhan yliedustettu kaupunki.
Pidin myös siitä, että valtaosa päähenkilöistä olivat homoseksuaaleja, mutta homoutta ei esitetty mitenkään erikoisena seikkana, vaan siihen suhtauduttiin kovin luontevasti. Liekö sekin vaihtoehtotodellisuuden ulottuvuuksia... Tämä ei siis ollut myöskään mikään 'koittakaa ymmärtää homoja' -moralisointiteos.
Lisäksi tarinan jako useampaan osaan, jotka oli nimetty Päivänsäde ja menninkäinen -laulun säkeillä, oli aivan ihana ratkaisu. Se loi koko romaanille jotenkin lempeän, satumaisen tunnelman vaikka tämä ei todellakaan käy kauniista iltasadusta.

Romaanin ainoa nainen oli Palomita, Mikaelin alakerrassa asuva "postimyyntivaimo" Filippiineiltä. Pientä miinusta siitä, että Palomitan kohtalo jäi turhan avoimeksi muihin verrattuna. Toinen miinus oli romaanin loppu muutenkin. Peikko, joka käyttää kivääriä taitavin ottein ja joka "heilauttaa kiväärin piippua eleellä, joka on huvittavan tuttu elokuvista" on vähän turhan absurdia tarinan muihin, lähes uskottaviin tapahtumiin.

Näistä kahdesta heikommasta yksityiskohdasta huolimatta, olin todella iloinen, että luin tämän. Sain nenilleni ennakkoluuloileni ja lukulistalle yhden uuden kirjailijan! Johanna Sinisaloon palataan taatusti toistekin.

Leo Tolstoi: Anna Karenina (1875-1877)

Anna Karenina
Suomennos: Lea Pyykkö
Käännösvuosi: 1979
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 999
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos


Anna Karenina ja Vronski kuuluvat maailmankirjallisuuden kuolemattomiin rakastavaisiin. Leo Tolstoin väkevä suurromaani vetoaa yhä lukijoihin suurilla tunteillaan ja kaikenvoittavalla intohimollaan. Lukijan silmien eteen avautuu mennyt maailma kaikessa loistossaan: 1800-luvun pietarilaiset seurapiirit, ratsastuskilpailut ja metsästysretket - tuo ihana joutilaisuus, jonka unenomaisessa verkkaisuudessa uinuvat salatut tunnekuohut.

Oma arvio:
Tämä järeä, tuhatsivuinen pumaska, on pitänyt minua otteessaan muutaman viimeisen viikon. Olen joskus teininä lukenut tämän, mutta nyt erästä kurssia varten ajattelin lukaista tämän uudestaan. Kävi ilmi, etten muistanut tästä mitään muuta kuin Annan traagisen loppuratkaisun, mitä en tässä arviossa aio peitellä. Joten jos et tiedä, miten Anna Karenina päättyy ja haluat säästää itsellesi yllätyksen, niin lopeta lukeminen tähän.

Anna Karenina kutoutuu kolmen avioliiton ympärille. Annan ja Karenin, Stivan (Annan veli) ja Dollyn, ja Levinin (Stivan ystävä) ja Kittyn (Dollyn sisko). Jokainen liitto on omanlaisensa ja niiden(kin) kuvauksissa näkyy Tolstoin vahvuus ja se, miksi Anna Karenina on klassikko - kuvaukset ovat ajattomia. Tuskin avioliittojen/ihmissuhteiden tunnesisällöt ovat juurikaan muuttuneet reilun sadan vuoden aikana.

Eniten tämä osoittaa sen, ettei asiat ole niin mustavalkoisia. Anna olisi hirvittävän helppo tuomita; avioliiton rikkoja, pettäjä, lapsensahylkääjä! Mikä kamala eukko!
Vaiko sittenkään? Anna herättää kysymyksen siitä, että miten elämä tulisi elää. Muita vaiko itseään varten? Annan ja Karenin liitto ei ole onnellinen. Anna on näennäisesti valinnut kyllä itse miehensä, nuorena neitona ja seurapiirien ja aseman paineen alla. Karenin on jäykkä, velvollisuudentuntoinen kiireestä kantapäähän, mutta jollakin tapaa yhtä tunteellinen kuin puupökkelö. Hän kyllä rakastaa Annaa, mutta ei osaa sitä näyttää.
Anna on luonteeltaan toisenlainen. Hän tarvitsisi rakkautta niin että se myös näkyy. Tämä karikoittaa lopulta Annan ja Vronskinkin suhteen. Anna on kuin rikas tyttörukka; hän on ihailtu, suurmaailman nainen. Tyylikäs, kaunis, elegantti, hienostunut - suorastaan täydellinen. Mutta vailla rakkautta. Kun Vronski saapuu Annan elämään, Anna ikään kuin leimahtaa iloiseen elämänliekkiin, mutta polttaa itsensä loppuun. Seurauksena on traaginen itsemurha.
Olen tulkinnut, että Anna sairastui masennukseen. Hän ei saanut Kareninilta avioeroa, hän ei saanut tavata poikaansa, hän ei voinut luottaa Vronskiin ja pelkäsi tämän hylkäävän itsensä koska hyvänsä. Seurapiireihin ei Annalla ollut enää asiaa, vaan häntä halveksittiin ja inhottiin. Hän ei osannut kiintyä tyttäreensä, Vronskin ja hänen lapseen. Vähemmästäkin sitä sairastuu.

En tiedä voiko Annan tarinaa pitää opetuksena siitä, ettei pidä mennä rikkomaan avioliittoa. Tolstoi maalaa kuvan siitä, että Pietarin seurapiirissä avioliiton ulkopuoliset suhteet ovat yleisiä ja ihan hyväksyttäviä niin kauan, kun virallisen avioliiton kulissit pysyvät pystyssä. Koko romaani lähtee liikkeelle siitä, kuinka Stivan salasuhde kotiopettajattareen on paljastunut Dollylle. Ironista kyllä, Anna pelastaa heidän liittonsa. Dolly ei tunnu olevan niin paljon murheissaan pettämisestä, kuin siitä että kyseessä oli heille palkattu kotiopettajatar ja nyt suhde tuli hänen tietoonsa.
Stivan ja Dollyn suhde on mielestäni kaikkein hilpein. Se on lämmin, perhekeskeinen (heillä on kuusi lastakin) eikä pettämiset ja rahahuolet paljoa paina. Se ei näyttäydy ihannesuhteena, mutta tavallisena siihen aikaan ja ympäristöön liittyen.

Levin ja Kitty saavat toisensa vasta kirjan puolivälistä alkaen. Tolstoi näyttää, kuinka ihastutaan, rakastutaan, kositaan, mennään naimisiin ja saadaan ensimmäinen lapsi. Tunteikasta aikaa! Levin ja Kitty välillä suorastaan tuskastuttivat kaltaistani jäyhää suomalaista. Suomalaiseen mieheen verrattuna Levin on varsinainen elävä tunnesäkki. Kaikki tunteet kuohahtavat hänessä hyvin voimakkaina. Mustasukkaisuus, itku, rakkaus, häpeä, ilo, ylpeys... Välillä teki mieli sanoa, että 'ota iisisti, hyvä mies!'
Vastaavan tunnekuohuisen piirteen olen huomannut muissakin venäläisissä teoksissa. Esim. Gogolin Kuolleet sielut -romaanissa miehet kyynelehtivät ilosta ja surusta hyvinkin avoimesti. Kyseessä lienee slaavilainen piirre, joka tuntuu oudolta minun näkövinkkelistäni. (Samaa olen havainnut kirjallisuudessa myös espanjalaisissa miehissä.)

Anna Karenina on klassikkona täydellinen. Silti annoin tälle LibraryThingissä "vain" neljä tähteä. Paikoin tässä oli hiukan liikaa esim. maatalouspolitiikan pohdintaa minun makuuni. Myös viimeinen osa (kirja on jaettu kahdeksaan osaan), joka käsittelee tapahtumia Annan itsemurhan jälkeen, jäi hiukan latteaksi.
Tästä riittäisi vielä kirjoitettavaa vaikka kuinka paljon, mutta tuntuu että tässäkin on jo liikaa lätinää. Pidin kuitenkin Anna Kareninasta paljon ja tulen varmasti lukemaan tämän vielä uudestaan. Tällä kertaa haluan suositella tätä erityisesti niille, jotka ovat kerkeitä arvostelemaan toisten avioliittoa ja mahdollista pettämistä ulkopuolisena asianosaisena. Vaikka nykyään aika on toinen, on Anna Kareninan viesti tässä suhteessa ajaton; kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

Kaksi hilpeää yksityiskohtaa jäi mieleeni erityisesti, jotka eivät liity tarinaan sinänsä. Jokainen on varmasti kuullut karppauksesta, eli vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta. Moni pitää sitä nykyajan humpuukina, mutta virnistelin itsekseni, kun Vronski pitää linjoistaan huolta välttelemällä sokereita ja valkoisia jauhoja. Karppaus on siis ollut tunnettua jo 1800-luvulla!
Toinen yksityiskohta on kukahtava käki, jolle olemme mieheni kanssa naureskelleet monena iltana. Anna Karenina, s. 200:

Joen takaa kuului käki. Se kukahti kaksi kertaa tavallisella äänellä, mutta sitten sen ääni sorahti ja käki häkeltyi ja sekaantui.

Kukahtavasta ja sekoilevasta käestä oli meille tosiaan paljon hupia. Anna Karenina noin muuten ei ole huumoriteos.

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina (1999)

Geschichte vom alten Kind
Suomennos: Mari Janatuinen
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Avain
Sivumäärä: 115
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale


Kadulta löytyy 14-vuotias tyttö tyhjä ämpäri kädessään. Hän ei osaa sanoa mitään muuta kuin ikänsä - ei nimeään, ei osoitettaan eikä vanhempiaan. Hänellä ei ole historiaa eikä tulevaisuudenodotuksia. Tyttö sijoitetaan lastenkotiin, jossa niin luokkatoverit kuin opettajatkin yrittävät saada hänestä otetta.
Vähitellen kaikki luovuttavat, kun tyttö ei tunnu reagoivan mihinkään. Näennäisestä välinpitämättömyydestä huolimatta hän kuitenkin näkee paljon ja löytää pian oman paikkansa huonekavereidensa hiljaisena terapeuttina. Ja kun aikuistumasta kieltäytynyt tyttö viimein kasvaa aikuiseksi, maailma hänen ympärillään kokee tulleensa petetyksi.

Oma arvio:
Saksalaisen Jenny Erpenbeckin esikoisteos on syystä tai toisesta vasta nyt suomennettu. Vanhan lapsen tarina on enemmän nykykirjallisuuden tyyliin kuin perinteiseen kerrontaan istuva tarina. Se on tiivis, vain 115 sivua, mutta ajatuksia herättävä teos.

Takakannen teksti on hiukan harhaanjohtava. Tai ainakin minä odotin hiukan erilaista teosta. Odotin, että kadulta löydetyn tytön kautta katsotaan lastenkodin muita lapsia, heidän kasvutarinaansa, heidän kohteluaan ja tulevaisuuttaan. Arvelin etukäteen tytön olevan ehkä autistinen. Odotukseni eivät kuitenkaan osuneet nappiin ja ehkä siitä kumpuaa hienoinen pettymys.

Vanhan lapsen tarina kertoo tiukasti nimeämättä jäävän tytön tarinan, jonka kautta kyllä saadaan välähdyksiä muista lastenkodin lapsista, mutta pääosassa on tiukasti tyttö itse. Hän kyllä reagoi muihin, mutta omalla ja hitaan kömpelöllä tavallaan.

Muut lähtevät ja puhuvat mennessään keskenään, tyttö kuuntelee. Eräs sanoo toiselle: Menetkö tunnin jälkeen syömään? Ja toinen vastaa eräälle: Äh, aina samaa kamalaa mössöä, en kestä sitä, yököttää jo ajatuskin. Tyttö hidastaa askeleitaan, jättäytyy jälkeen ja sanoo taaempana luokkatoverilleen kuin ohimennen: En mene tunnin jälkeen syömään, aina samaa kamalaa mössöä, oksettaa jo ajatuskin. Mutta puhuteltu ei vastaakaan vaikkapa: Niin minuakin, tai: No, ei se ruoka nyt niin huonoa ole, tai: Minun on pakko mennä syömään vaikka ruoka onkin kamalaa, on hirveä nälkä. Hän ei sano mitään sen suuntaista vaan tuijottaa tyttöä, hymähtää ja jatkaa matkaa. Ja tytön tulee valtavan kuuma, aivan kuin yhtäkkiä pelkäisi kovasti, ja hän katsoo alas itseensä, ja aivan oikein: tuo lause, jonka hän varasti luokkatoveriltaan, törröttää hänen kyljestään.

Vanhan lapsen tarinalla on luultavimmin takanaan jokin isompi symboliarvo, mitä en täysin tavoittanut. Tietyllä tapaa tämä on kertomus muiden ihmisten raadollisuudesta heikompaansa kohtaan; ensin kiustaan, sitten hyväksikäytetään ja lopulta hylätään. Se kertoo myös yhteiskunnan suhtautumisesta ihmiseen, joka ei kaipaa eikä halua mitään. Ei edes edistyä, mutta ei toisaalta olla taakkanakaan. Mutta tarinassa on selvästi jotakin muutakin, en vain kuollaksenikaan ymmärrä että mitä.

Tämä on kerrassaan outo kirja, josta jää outo olo. Ei ahdistunut, mutta ehkä hiukan likaisen syyllinen?

Helena Waris: Uniin piirretty polku (2009)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 463
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: lahja


Veden päälle kurottui jyrkkä kallioseinämä. Hän kastoi sormensa punaiseen maaliin, joka oli sekoitettu jäniksen verestä ja punaisesta savesta. Hän piirsi kallioon kolme ihmishahmoa pitämään toisiaan kädestä.
Siinä me olemme. Arni, Troi ja Aile.
Sinun on aika muistaa.

Oma arvio:
Itkisitkö onnesta, jos... lukisit oikein, oikein hyvän kirjan? Kyllä oli miltei itku päästä silkasta ilosta ja lukemisen riemusta. Erinomaisen hienoa, suomalaista fantasiaa! Olen hyvin, hyvin vaikuttunut ja jollakin tapaa ylpeäkin. Kyllä mekin osaamme.

Uniin piirretty polku sijoittuu hämärään, muinaiseen maailmaan. Se voisi olla Suomi, vaikka sitä ei niin nimetäkään. Ainoastaan Ukko-jumala on merkitsevin nimikytkös suomalaisuuteen, muu on vain omaa tulkintaani. Taustalla jylläävät maagiset voimat, noituus, luonnon kunnioitus ja sen pyhyys. Riimuja, loitsuja, haltijaeläimiä. Lumousta ja unia. Ja aivan kuin minua ajatellen, myös pitkätukkaisia soturimiehiä! Tarkkaavainen Morren maailman lukija lienee havainnut heikkouteni jo Cornwellin kirjojen arvioissa...

Tarina kulkee Ailen, Neithan ja Troin näkökulmista. Heidän tiensä punoutuvat yhteen kunkin etsiessä omaa menneisyyttään. Minulle oli jostain syntynyt käsitys, että kyse on ihan lapsista, mutta näin ei ollutkaan. Nuoria aikuisia ovat kaikki. Helena Waris raottaa kunkin henkilön (ja vähän muidenkin) tarinaa hienosti. Jokaiselle syntyy oma sielu, oma henkilöllisyys. Mikään psykologinen henkilökuvausromaani tämä ei ole, mutta se ei ole tämän tarkoituskaan. Hahmot ovat riittävän syviä, jotta lukijana niihin ehtii kiintyä. Ja kun yksi rakkaaksi käynyt hahmo kuolee, niin kyllä siinä kyynel vierähti poskelle...

Tarina etenee todella hyvin eikä kirjassa ollut ainuttakaan sellaista kohtaa, joka olisi saanut haukottelemaan. Itse asiassa tätä olisi ehkä voinut vielä venyttää lisääkin, sillä esimerkiksi Mustarinta paikkana jäi vielä hämärän peittoon. Paikoissa on Wariksen toinen vahvuus. Vaikka kuvailu joskus jääkin vähäiseksi, niin paikat selvästi erottuvat toisistaan; Mustarinta, Vornanmutka, Joenyhtymä... Myös nimistö on aivan ihastuttava!

Upeaa fantasiaa tämä on myös siksi, että Uniin piirretty polku sopii monen ikäisen, tytön, pojan, miehen ja naisen luettavaksi. Tässä on romantiikkaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tunnelmointia, kuusen tuoksua, suden tassuja ja pakkasöitä.
Ja mikä parasta... Tätä on luvassa vielä lisää! Sudenlapset ilmestyy tämän kuun aikana. Lupaan, että siitäkin on tulossa vielä arvio.

Elina Hirvonen ja Anu Silfverberg: Sata sivua - tekstintekijän harjoituskirja (2010)

Kustantamo: Avain
Sivumäärä: 157
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Haluaisitko kirjoittaa, mutta et saa aikaiseksi? Kirjoitatko paljon, mutta mietit, kuinka kehittyä paremmaksi?
Elina Hirvosen ja Anu Silfverbergin Sata sivua on käytännöllinen opas kaikille, jotka haluavat kehittää kaunokirjallista ilmaisuaan. Teos koostuu sadasta kirjoitusharjoituksesta ja yli kahdestakymmenestä kirjailijahaastattelusta.
Harjoitusten tavoitteena on parantaa muun muassa ideointia, havainnointia, henkilöhahmojen ja dialogin rakentamista sekä rohkeutta käyttää kieltä monipuolisesti. Lyhyissä haastatteluissa kirjailijat kertovat, mitä itse tekevät silloin, kun teksti ei tahdo luistaa. Kirjan tekijät myös paljastavat, kuinka ovat hyödyntäneet harjoituksia omassa työssään.
Teos sopii oman kirjoittamisen tueksi tai kirjoittamisen kursseille oheismateriaaliksi.

Oma arvio:
Tartuin tähän suurella innolla, sillä jo pikaselailu ja hyvät blogiarviot (kiitos Sallalle ja kaimalleni Hannalle) antoivat lupauksen hyvästä kirjoitusoppaasta. Yleensä vähän kaihdan kirjotusoppaita. En oikein tiedä miksi, koska olen kumminkin sitä mieltä, että kirjoittamisen taitoa voi kyllä opettaa. Poikkeuksen nyt tekevät sekä tämä että Stephen Kingin kirja Kirjoittamisesta.

Pidin selkeästä tyylistä. Kullakin sivulla on aina esitetty yksi harjoitus ja niitä on siis yhteensä sata. Monille harjoituksille annetaan aikaraja 5-15 minuuttia. Harjoitukset ovat jaettu osioihin, jotka koskevat dialogia, henkilökuvausta, rakennetta jne. Harjoitukset olivat hyvin yksinkertaisia, mutta sopivat niin aloittelijalle (ja vaikkapa peruskouluun äidinkielentunneille) kuin kokeneemmallekin kirjoittajalle.

Tein yhden harjoituksen ihan nopsasti tässä kirjoittamisen ohessa.

44. Lainasanoja
Ota hyllystä lempirunosi tai lempikirjasi ja etsi sen ensimmäinen kappale. Varasta siitä lauserakenteet, mutta muuta tekstistä kaikki muu. (esimerkki, jota en kopioi tähän)
Miettimällä tarkasti toisen kirjoittajan tekstin rytmiä, joudut pohtimaan myös omaasi. Miltä varastetut lauseet tuntuvat?
Harjoittele tätä erilaisten tekstien kanssa. Runous asettaa tekstillesi aivan erilaiset haasteet kuin salapoliisiromaani.

Kokeilin ja nappasin hyllystä Mitchellin Tuulen viemää -romaanin, joka alkaa näin:

Scarlett O'Hara ei ollut kaunis, mutta sitä harvoin tulivat huomanneeksi ne, jotka joutuivat hänen viehätysvoimansa lumoihin, kuten Tarletonin kaksoset nyt olivat. Hänen kasvoissaan olivat liian selvästi sekoittuneena hänen äitinsä, ranskalaissukuisen rannikon aristokraatin, hienot ja hyvinvoivan irlantilaisen isän karkeat piirteet. Mutta ne olivat viehättävät, poskien kohdalta leveät ja leukaan päin nopeasti suippenevat kasvot. Hänen silmänsä olivat kalpean vihreät ilman vähintäkään pähkinän ruskeata häivettä ja niitä kehystivät säteinä tiheät päistään hiukan kaartuvat silmäripset. Niiden yläpuolella piirtyivät tuuheat mustat kulmakarvat yllättävän vinoina viivoina magnolianvalkoista hipiää vasten - tuota etelävaltioiden naisten ylistettyä hipiää, joka niin huolellisesti suojattiin hatuilla, hunnuilla ja käsineillä Georgian kuumalta auringolta.

Sitten yritin kömpelösti matkia:

Aika ei ollut vielä lopussa, mutta Kati ei halunnut sitä ymmärtää, sillä kellon viisarit tikittivät aivan liian nopeasti. Hänen vastauspaperissaan oli laadukkaan konseptipaperin viivat, niiden muodostamat aukot ja kädessä puristuva hiestä tahmea kynä. Mutta Kati yritti pinnistää, sulkea silmänsä ja ajatella. Hän näki edessään sen historian kirjan sivun, jossa puhuttiin Talvisodasta ja Jatkosodasta, niiden syistä ja seurauksista. Tekstin oheen oli laitettu kuvia Tuntemattomasta sotilaasta - josta äiti oli huomauttanut, ettei Mollbergin versio ollut mistään kotoisin.

Oli kuulkaas yllättävän haastavaa, mutta toisaalta aika virkistävää ja opettavaista. En ole koskaan ajatellut Tuulen viemää tuolta kantilta.

Sata sivua ilahdutti myös sillä, että harjoituksia myös perusteltiin, kuten tuossa ylläkin. Näin ne on helpompi ottaa myös vakavasti.
Suosittelen tätä kyllä lämpimästi kaikille kirjoittajille!

Charles Baudelaire: Pahan kukkia (1857)

Les Fleurs du Mal
Suomennos: Yrjö Kaijärvi
Käännösvuosi: 1962
Kustantamo: Otava
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Charles Baudelairen vuonna 1857 ilmestynyt Les Fleurs du Mal on maailmankirjallisuuden merkittävimpiä runoteoksia, josta modernin lyriikan katsotaan alkavan.
Baudelaire, pahuudella hekumoiva pyhimys, järkytti aikalaisiaan runojensa paljaalla aistillisuudella ja yliluonnollisilla näyillä ja aistimuksilla. Hän tuo kaunistelematta esiin ihmisen kaikkine heikkouksineen, paheineen, intohimoineen, yhtä aikaa julmana ja lempeänä, syyllisenä ja viattomana.
Pahan kukkia on Yrjö Kaijärven suomentama valikoima Baudelairen maineikkaan kokoelman lyriikkaa, jolla ei ole ainoastaan kirjallisuushistoriallista merkitystä; se on yhä elävää ja väkevää - järkyttävääkin.

Oma arvio:
Järkyttävää todellakin.

Olette ehkä huomanneet, että Morren maailmassa ei ole juuri runoutta näkynyt. Sille on hyvä selitys. Minä itse asiassa pidän runoista - jonkin verran ja hyvin, hyvin valikoivasti. Minun makuuni olevia runoja ovat kirjoittaneet mm. Aale Tynni, Eino Leino, Tommy Tabermann, Mika Waltari, Edith Södergran ja Uuno Kailas. Melko kotimaisvoittoista, eikö? En ole kovin laajasti perehtynyt kenenkään tuotantoon (mitä nyt kirjallisuuden perusopinnoissa lukenut), joskin yksi runoilija on tästäkin poikkeus; A. W. Yrjänä, jonka kaikki runoteokset ovat hyllyssäni luettuina ja rakastettuina.

Mutta runoutta ei Morren maailmassa ole ollut siksi, etten osaa sanoa niistä oikein mitään. En hyvässä enkä pahassa. Osaan sanoa 'kiva', 'kaunis' ja 'mukavat loppusoinnut'. Syvällistä. Olen saanut opinnoissani tasan kerran esseestä kakkosen - kymmensivuinen essee koski Otto Mannisen Säkeitä -runokokoelmaa.
Morre ei tajuu. En osaa tulkita runoja kunnolla. Ne eivät aukene. Usein en jaksa edes miettiä, että mitäköhän tämäkin kielikuva nyt tarkoittaa. Proosassa se on jotenkin helpompaa.

Tämä näin pohjustuksena Pahan kukille. Tuon tämän tähän blogiini vain siksi, että se kuului Klassikkohaasteeseeni. Muuten en ikinä julkisesti tunnustaisi sitä, että Baudelaire(kin) meni ohitse kovaa ja korkealta.

En voi sanoa, että Pahan kukkia oli huono. Enkä voi kyllä sanoa sen olevan hyväkään. En ymmärtänyt. En pitänyt sen kielikuvista, groteskiudesta, kaoottisesta tunnelmasta enkä irvokkuudesta. Minusta Pahan kukkia oli ruma, mikä siis ei tee siitä hyvää/huonoa. En löytänyt sieltä ainuttakaan runoa, josta olisin pitänyt. En edes yhtä säkeistöä!

Ilman rumuutta ja groteskia olisin voinut ehkä pitääkin tästä. Aihepiireinä esiintyi usein rakkaus, antiikin Kreikka ja Rooma, öiset tunnelmat, erotiikka ja aistillisuus... Eikö kuulostakin mukavalta? Kyllä. Aina siihen asti, kunnes Baudelaire vetää esiin demoneita, kurkkuun hiipivää oksennusta ja ties mitä!

Mitä tähän voi enää sanoa? Ainakin olen nyt yhden klassikon verran sivistynyt.

Rebecca Stott: Korallivaras (2009)

The Coral Thief
Suomennos: Arto Schroderus
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: Avain
Sivumäärä: 362 (pokkari)
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Pariisiin anatomiaa opiskelemaan pyrkivä Daniel Connor hukkaa heti kaupunkiin saapuessaan harvinaiset matkatavaransa, joiden varassa on koko hänen tulevaisuutensa. Siitä alkaa romanttinen trilleri, jonka näyttämönä on Napoleonin kukistumisen jälkeinen Pariisi, joka kuhisee maailmalta haalittuja aarteita, rintamalta palanneita sotilaita, taiteilijoita, tiedemiehiä ja rikollisia.
Tavaroitaan jäljittävä Daniel joutuu yhä syvemmälle filosofi-varkaiden ja pakolaisten maanalaiseen verkostoon - eikä hän pian enää tiedä, kummalla puolella lakia hän itse on. Korallivaras näyttää vieneen myös erään anatomian opiskelijan sydämen.
Juoni kulkee Korallivarkaassa yhtä jännittävänä kuin Da Vinci -koodissa.

Oma arvio:
Kiinnostuin tästä enemmän historiallisen aspektinsa kuin jännitystarinan vuoksi. En ole varsinaisten jännityskirjojen tai dekkareiden ystävä (Reijo Mäen Vares-kirjat ovat poikkeus), joten se ehkä näkyy myös tässä arviossa.

Historiallinen miljöö on rakennettu hienosti. Pariisi vuonna 1815 tuntuu uskottavalta ja Stott (ja suomentaja) on lisännyt ranskalaista tunnelmaa satunnaisilla ranskankielisillä lausahduksilla pitkin tekstiä. Pariisi näyttäytyy lukijalle kiinnostavana, mutta vaarallisenakin kaupunkina, joka on kuitenkin täynnä mahdollisuuksia! Tunnelma säilyy kohdillaan niin Pariisin kujilla kuin Jardin des Plantesin museossa.

Henkilöhahmotkin Stott rakentaa ihan mukavasti. Daniel Connor on juuri niin naiivi ja hiukan typeräkin, kuin nuoren opiskelijapojan vieraassa maassa kuuluu ollakin. Nainen, Lucienne Bernard, kärsii aivan hienoisesta epäuskottavuudesta. Hänen pitäisi olla Danielia paljon vanhempi. Tarkkaa ikäeroa ei mainita, mutta hän on ollut jo menestyksekäs opiskelija ennen kuin Daniel on syntynytkään, joten hänen täytyy olla jonkin verran yli 40-vuotias. Pulmana on vain se, että Lucienne ei vaikuta sellaiselta yhtään. En tiedä tarkkaan ihmisten odotettua elinikää 1800-luvulla, mutta epäilen ettei päälle nelikymppinen nainen ole ollut aivan niin hehkeä sulotar, kun Korallivaras antaa ymmärtää. Fyysisestä näppäryydestä, nopeudesta ym. puhumattakaan. Tai ainakaan moista asiaa ei kirjassa tuoda esille mitenkään erityisenä seikkana.
Tiedän, että tämä voi vaikuttaa jonkun mielestä turhalta pilkunviilaamiselta, mutta tällaiset seikat jäävät minua häiritsemään. Enkä halua olla ikärasisti; tämän päivän nelikymppinen nainen onnistuisi uskottavasti taatusti olemaan kuin Lucienne, mutta 1800-luvulla tilanne on ollut hiukan toinen - etenkin Luciennen elämäntavoilla.

Jännitys kulkee mukana tekstissä hiukan laiskanlaisesti. Se pysyy juuri ja juuri yllä, mutta enemmän janosin lukea hyvin rakennettua historiallista miljöötä, kuin saadakseni tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. En voi verrata tätä Da Vinci -koodiin, sillä häpeäkseni tunnustan, etten ole lukenut sitä. Pyrin korjaamaan tämän seikan mahdollisimman pian.

Sivutarinana tässä kulki Napoleonin matka St. Helenan saarelle. Sen merkitys tarinaan nähden jäi vain minulle hiukan avoimeksi. Napoleonista puhuttiin kyllä paljon, mutta kytköstä suoraan Napoleonin tarinaan en ymmärtänyt. Ehkä se liittyi jotenkin mukana kulkevaan vankila, vanki ja pako -teemoihin.

Korallivaras oli hienoisista puutteistaan huolimatta ihan mukava lukukokemus. Tuskin palaan tähän uudestaan, mutta en myöskään kokenut aikani menneen hukkaan. Viihdyttävä etenkin Ranskasta/Pariisista, luonnontieteistä ja historiasta pitäville lukijoille. Kannattaa kurkata myös Erjan ja marjiksen arviot!

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit (2010)

Kustantamo: Like
Sivumäärä: 94
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Tuntuuko sinusta, ettet sovi muottiin? Ovatko jalkasi liian isot, tissisi liian pienet tai karvasi liian innokkaat kasvamaan? Kiristääkö pusero? Pettääkö deodorantti? Koetko, ettet ole sellainen kuin naisen pitäisi?
Lue Hanna Haurun novellikokoelma Liian pienet sandaalit. Et koe muodonmuutosta, mutta huomaat, että olet yksi meistä - meistä naisista.

Oma arvio:
Kirjanurkkauksen Zephyr sai minut innostumaan tästä. Huomioni kiinnittyi Zephyrin postauksessa lainattuun kauniiseen kieleen, mutta novellikokoelma olikin hiukan toisenlainen yllätys.

Liian pienet sandaalit yllätti minut groteskiudellaan ja ronskillakin kielenkäytöllään. En osaa sanoa, oliko yllätys positiivinen vai negatiivinen, mutta yllätys se oli joka tapauksessa. Kielessä sinänsä ei ollut kyllä vikaa. Napakkaa, vihaistakin tekstiä. Positiivista oli kyllä se, että tämä ei todellakaan ollut 'olet ihana sellaisena kuin olet' -lässytystä, vaan ikään kuin karski toteamus 'on meillä muillakin ongelmia, lakkaa ruikuttamasta' -tyyliin.

Naislukijana tämä huvitti ja pisti hymyilemään. Hauru liioittelee, kärjistää ja kertoo ääripäistä, jopa epäuskottavuuteen asti. Tästä hyvä esimerkki on avausnovelli Hiki, joka kertoo voimakkaasta hienerityksestä kärsivästä naisesta. Näin rajusti kärjistävä tyylii alkuun on aika rohkea ratkaisu, enkä ihan heti sen jälkeen ollutkaan vakuuttunut. Epäuskottavaan kärjistämiseen kuuluu myös Karvainen nainen -novelli, jonka nimestä voikin päätellä aiheen.

Groteski tyyli ei ylipäätään ole ihan minun makuuni, joten siltä näkökannalta tuntuu vähän epäreilulta arvioida tätä kokoelmaa. Ei tämä mikään groteskiuden huipentuma ole, mutta sen verran kuitenkin, että se sai minut rypistelemään kulmiani. Groteskiuden alla oli kuitenkin piilossa herkkyyttä. Naisia, jotka olivat heikkoja ja jotka antoivat periksi ympäristön vaatimuksille ja kadottivat itsestään jotakin, kuten Zumba! -novellissa. Tasapaino kuitenkin pysyi, sillä mukana oli myös vahvoja naisia, jotka olivat ylpeitä siitä mitä olivat ja suorastaan pyrkivät päinvastaiseen mitä naiskuva joskus meistä naisista haluaa. Tästä oli hyvä esimerkki Ja ylpeä vartalostaan -novelli, jonka nainen ihannoi erittäin lihavaa mummoaan haluten itsekin sellaiseksi.

Liian pienet sandaalit on askel naisten väliseen 'hyvä sisko' -yhteyteen. Meitä on monenlaisia, monenkokoisia ja -näköisiä. Tämä novellikokoelma on lempeä potku takalistoon; ole ylpeä itsestäsi sellaisena kuin olet!