Charles Baudelaire: Pahan kukkia (1857)


Les Fleurs du Mal
Suomennos: Yrjö Kaijärvi
Käännösvuosi: 1962
Kustantamo: Otava
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Charles Baudelairen vuonna 1857 ilmestynyt Les Fleurs du Mal on maailmankirjallisuuden merkittävimpiä runoteoksia, josta modernin lyriikan katsotaan alkavan.
Baudelaire, pahuudella hekumoiva pyhimys, järkytti aikalaisiaan runojensa paljaalla aistillisuudella ja yliluonnollisilla näyillä ja aistimuksilla. Hän tuo kaunistelematta esiin ihmisen kaikkine heikkouksineen, paheineen, intohimoineen, yhtä aikaa julmana ja lempeänä, syyllisenä ja viattomana.
Pahan kukkia on Yrjö Kaijärven suomentama valikoima Baudelairen maineikkaan kokoelman lyriikkaa, jolla ei ole ainoastaan kirjallisuushistoriallista merkitystä; se on yhä elävää ja väkevää - järkyttävääkin.

Oma arvio:
Järkyttävää todellakin.

Olette ehkä huomanneet, että Morren maailmassa ei ole juuri runoutta näkynyt. Sille on hyvä selitys. Minä itse asiassa pidän runoista - jonkin verran ja hyvin, hyvin valikoivasti. Minun makuuni olevia runoja ovat kirjoittaneet mm. Aale Tynni, Eino Leino, Tommy Tabermann, Mika Waltari, Edith Södergran ja Uuno Kailas. Melko kotimaisvoittoista, eikö? En ole kovin laajasti perehtynyt kenenkään tuotantoon (mitä nyt kirjallisuuden perusopinnoissa lukenut), joskin yksi runoilija on tästäkin poikkeus; A. W. Yrjänä, jonka kaikki runoteokset ovat hyllyssäni luettuina ja rakastettuina.

Mutta runoutta ei Morren maailmassa ole ollut siksi, etten osaa sanoa niistä oikein mitään. En hyvässä enkä pahassa. Osaan sanoa 'kiva', 'kaunis' ja 'mukavat loppusoinnut'. Syvällistä. Olen saanut opinnoissani tasan kerran esseestä kakkosen - kymmensivuinen essee koski Otto Mannisen Säkeitä -runokokoelmaa.
Morre ei tajuu. En osaa tulkita runoja kunnolla. Ne eivät aukene. Usein en jaksa edes miettiä, että mitäköhän tämäkin kielikuva nyt tarkoittaa. Proosassa se on jotenkin helpompaa.

Tämä näin pohjustuksena Pahan kukille. Tuon tämän tähän blogiini vain siksi, että se kuului Klassikkohaasteeseeni. Muuten en ikinä julkisesti tunnustaisi sitä, että Baudelaire(kin) meni ohitse kovaa ja korkealta.

En voi sanoa, että Pahan kukkia oli huono. Enkä voi kyllä sanoa sen olevan hyväkään. En ymmärtänyt. En pitänyt sen kielikuvista, groteskiudesta, kaoottisesta tunnelmasta enkä irvokkuudesta. Minusta Pahan kukkia oli ruma, mikä siis ei tee siitä hyvää/huonoa. En löytänyt sieltä ainuttakaan runoa, josta olisin pitänyt. En edes yhtä säkeistöä!

Ilman rumuutta ja groteskia olisin voinut ehkä pitääkin tästä. Aihepiireinä esiintyi usein rakkaus, antiikin Kreikka ja Rooma, öiset tunnelmat, erotiikka ja aistillisuus... Eikö kuulostakin mukavalta? Kyllä. Aina siihen asti, kunnes Baudelaire vetää esiin demoneita, kurkkuun hiipivää oksennusta ja ties mitä!

Mitä tähän voi enää sanoa? Ainakin olen nyt yhden klassikon verran sivistynyt.

Kommentit

  1. Arvostamasi runous on mitäänsanomatonta, tämä on klassikko, joten arvatenkin, kaltaisesi ihmiset eivät Pahan kukkia ymmärrä.

    VastaaPoista
  2. Moi! Ehkä oletkin myöhemmin lukenut Antti Nylenin käännöksen Pahan Kukista, mutta jos et, kannattaa! Nylen valitsee vapaan mitan ja saa Baudelairen aikaansa edellä olevan moderniuden oikeasti heräämään henkiin sisällön rikkaudessa ja kielikuvissa. Tein vasta 11 sivua esseetä Baudelairesta, pidän hänen rinnastuksistaan ja vertauskuvistaan, ja esim Välähdyksiä ja Alaston sydämeni kokoelmista myös. Hän on riipaisevan herkkä ja kamala, niin kuin elämä on.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti