Nerea Riesco: Ars Magica (2007)

Ars Magica
Suomennos: Anu Partanen
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 380
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale


Maaginen romaani noitavainojen ajan Espanjasta, järjen ja rakkauden kamppailusta kidutusta, kuolemaa ja juonitteluja vastaan.
On vuosi 1610. Navarran kaupungista löydetään kuolleena nainen, jonka ruumiissa väitetään olevan jälkiä paholaisesta. Vähän aikaisemmin kaupungissa on poltettu roviolla yksitoista noitaa, ja nyt kansa kääntyy hätääntyneenä kirkon puoleen. On tahoja, joille rahvaan pitäminen noitien pelossa sopii oikein hyvin.
Asiaa tutkii inkvisiittori Salazar, joka puolestaan on alkanut kyseenalaistaa koko noituuden - eikä tämä miellytä kaikkia. Salazarin kintereillä vaeltaa noitarohtoja kaupusteleva Mayo-tyttö, joka yrittää selvittää noidaksi epäillyn äitihahmonsa kohtaloa ja jonka langettamalla lemmenloitsulla on traagiset seuraukset.

Oma arvio:
Yllätyksekseni tämä pohjautuu ainakin osin tositapahtumiin. Espanjassa on ollut inkvisiittori Alonso de Salazar y Frías, joka teki tutkimusretken, jota tässä kirjassa kuvataan. Hän oli oikeastikin ilmeisen kiintynyt Margareeta Itävaltalaiseen, Espanjan kuningattareen, joka kuoli lapsivuoteeseen. Poikavauvan nimeksi tuli Alonso, liekö sattumaa?
Margareeta taas todella oli Lermanin herttuan vastustaja, mutta en tiedä mikä todellisuudessa on Lermanin herttuan osuus Margareetan kuolemasta. Tai oliko pääinkvisiittori Don Bernardo de Sandoval y Rojas oikeasti tutkimusretken tapahtumien takana?

Oli miten oli, Ars Magica on romaanina keskinkertaisen viihdyttävä. Historiaosuuksiin on panostettu enkä epäile faktapuolien todenperäisyyttä. Ne on myös onnistuttu ujuttamaan ihan tyylikkäästi tarinaan mukaan, eikä romaani tunnu historian oppikirjalta tai nippelitiedolla biljeeraamiselta.

Heikkoudet piilevät henkilöissä. Isoin pulma on se, ettei päähenkilöt juurikaan vaikuta 1600-lukulaisilta vaan 2000-lukulaisilta. En osaa sanoa miksi. Salazar on jollakin tapaa liian tietoinen kristinuskon ja Raamatun taustoista ja 1600-luvulla hänen puheitaan olisi pidetty taatusti hyvin kerettiläisinä. Miten siis hän voi olla inkvisiittori? Tässä näyte (s. 141-142):

"Tunnettehan termin 'syntipukki'?" Salazar jatkoi. Nuorukaiset nyökkäsivät. "Se juontuu puolestaan muinaisheprealaisesta rituaalista, jossa käytettiin kahta vuohta, toinen oli puhdas, toinen saastainen. Puhdas vuohi uhrattiin Jumalalle ja saastainen lähetettiin yksin autiomaahan, jotta se kuolisi siellä nälkään ja janoon sovittaakseen ihmisten synnit."
"Mutta Lucifer... Luciferhan esiintyy pukin hahmossa. Niin kirjoituksissa sanotaan", Íñigo keskeytti.
"Päinvastoin, rakas Íñigo. Historiallisesti Lucifer esitettiin pitkään kauniina enkelinä... kauniina kuin auringonnousu, säteilevä aurinko. Itse asiassa sana 'Lucifer' tulee latinasta ja tarkoittaa 'sitä, joka tuo valon'. Kävi vain niin, että Toledon kirkolliskokouksessa vuonna 447 katsottiin soveliaaksi esittää kuvaus pirun ulkomuodosta ja tultiin siihen tulokseen, että kun otetaan huomioon sen pahuus ja moraalittomat teot, sen on pakko olla äärimmäisen epämiellyttävän näköinen ja hajuinen. Se päätettiin esittää sarvipäisenä, sorkin varustettuna ja rikiltä löyhkäävänä. Nimeä Lucifer ei sitä paitsi aina ole yhdistetty paholaiseen. Niin ruvettiin tekemään vasta viidennellä vuosisadalla", Salazar selitti, "ja se johtui huonosta käännöksestä, joka pyhä Hieronymos teki kreikasta latinaan."

Voin olla tietysti väärässäkin, mutta jollakin tapaa tuo ei tee Salazarista uskottavaa hahmoa.

Rakkaustarinan Riesco kyhää kasaan vasta viimeisen sadan sivun aikana ja tässä sorrutaan taas kerran kliseeseen, joka saa minut jo suorastaan näkemään punaista. Yksi ainoa rakastelu ja kas vain, tyttö on raskaana. Tiedän sen tietysti olevan mahdollista, mutta kirjallisuudessa se tuntuu olevan ihan säännönmukaista. Rakkauskohtaus ylipäätään ei ollut Riescon vahvuus (s. 280):

Mayo polvistui Íñigon viereen ja antoi tämän jatkaa tutkimustaan, vakuuttuneena siitä, että nuorukaisen täytyi saada etsiä ja löytää rauhassa tiensä ennen kuin tämä uskaltaisi kiivetä hänen rinteilleen, ylittää hänen laaksonsa ja asettua hänen kosteisiin notkoihinsa.

Voi yäk! Että kosteisiin notkoihinsa...

Mayo jää myös kovin pinnalliseksi hahmoksi ja hänen ulkonäköään kuvailtiin ihan toistuvasti. Ei kai lukijalle tarvitse kovin montaa kertaa selittää, että hänen silmänsä olivat pikimustat ja korvat haltiamaisen suipot? Riescon mielestä ehkä tarvitsee.

Ars Magican parissa viihtyy kyllä noin muuten, mutta en usko tämän kestävän useampaa lukukertaa. Parasta on tämän historiallinen anti sekä noitavainojen taustojen valoittaminen.