Ian McEwan: Sovitus (2001)

Atonement
Suomennos: Juhani Lindholm
Käännösvuosi: 2002
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 541 (pokkari)
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: kirjasto

Kesän 1935 kuumimpana päivää kolmetoistavuotias Briony Tallis näkee isonsiskonsa ja talon siivojan pojan välillä kohtauksen, joka jää askarruttamaan hänen vilkasta mielikuvitustaan. Päivän päättyessä kaikkien kolmen elämä on muuttunut peruuttamattomasti. Briony on tehnyt viattoman mutta kohtalokkaan erehdyksen, jonka traagisia seurauksia hän joutuu kantamaan koko loppuelämänsä.

Oma arvio:
Olen innolla odottanut sopivaa tilaisuutta päästä Ian McEwanin teoksiin käsiksi. Onhan niitä kehuttu niin paljon ja on suorastaan hävettänyt, että on moinen aukko sivistyksessä. Olin oikein tyytyväinen nähdessäni tenttikirjallisuusvaihtoehdoissa Sovituksen. No nyt minulla on tilaisuus!

Olisin jättänyt kirjan kesken ellei tämä olisi kuulunut tenttilukemistoon. Viimeksi jätin kirjan kesken joskus keväällä 2008. Silloin jäi kesken Joel Lehtosen Putkinotko. Sekin kyllä kuului tenttikirjallisuuteen, mutta muitakin kirjoja oli niin paljon, että minun oli mahdollista selviytyä tentistä lukematta sitä. Nyt en uskaltanut tehdä samaa temppua ja niinpä minä osin harpoin tämän loppuun.

Kuulostaa ehkä nurinkuriselta, mutta en pidä Sovitusta huonona kirjana. Kirja on erinomainen, mutta minä olen sille täysin vääräntyyppinen lukija. Suurin ongelma oli liian hidas tempo.
Romaani on jaettu kolmeen osaan (+ epilogiin), joista ensimmäinen kattaa noin puolet kirjasta. Siinä eletään juuri takakansitekstin kuvaamia kesän 1935 tapahtumia, jotka keskittyvät oikeastaan yhteen iltapäivään, sitä seuraavaan kokonaiseen päivään ja hituseen sitä seuraavaa aamua. McEwan pitää jatkuvasti liiankin pitkitettyä jännitystä yllä tyylikeinoilla, jotka eivät ole näin runsaasti käytettynä minun makuuni. Hän puhuu lähes jokaisessa hervottoman pitkässä luvussa siitä, kuinka kohta on tapahtumassa milloin kenellekin jotakin, joka muuttaa henkilön koko elämän.
Jännitys on kuin kuminauha; sitä pitää venyttää sopivasti, sillä liiaksi venytettynä se katkeaa ja räpsäisee sormille. Kuminauhani oli Ian McEwanille liian lyhyt. Alun jännitys muuttui tympeydeksi; pääsisi jo asiaan!

'Vatuloimisen', kuten tätä liiallista kuvailua ja venyttämistä kutsun, McEwan käytti henkilöhahmojen syventämiseen. Ja olihan se vaivan arvoista. Yksikään hahmo ei jää ohueksi. Briony, Robbie, Cecilia, Lola, kaksoset, Paul Marshall ja Emily saavat kaikki kunnollisen pohjan, sielun. Briony, Robbie ja Cecilia ovat Sovituksen keskeisimmät henkilöt vaikka fokalisoijina ovat pääasiassa Briony ja Robbie.
En pitänyt oikein yhdestäkään henkilöstä. Briony oli lapsena ärsyttävän pikkuvanha tärkeilijä ja aikuisena lammasmaisen katuva, joka ei tuntunut käsittävän tekonsa vakavuutta. Robbie oli siedettävin. Alussa nuorimies, joka pursuaa intoa tulevaisuuden rakentamiseen ja lopussa katkera kohtalostaan. Cecilia oli aavistuksen verran liian itserakas ja päättämättömyydessään ja järjettömässä itsepäisyydessään turhan omituinen.
Jokainen henkilö oli kuitenkin uskottava. Henkilöiden motiivit ovat kaikki äärimmäisen hyvin perusteltuja ja rakennettuja. Minusta kirjailija onnistuu aina, jos henkilöhahmo saa aikaan lukijassa jotakin tuntemuksia.

Sovitus on hyvä ja hieno romaani. En missään nimessä lähde kiistämään Ian McEwanin ansioituneisuutta kirjailijana. Mutta minut väsytti ennen kaikkea tuo hitaus, jopa ajoittainen pysähtyneisyys. Viipyilevästä henkilökuvauksesta nauttivalle tämä on kirjallisuuden aatelia. Minä saattaisin pitää elokuvaversiosta, josta liiallinen hitaus on ehkäpä karsittu pois.

Anja Snellman: Parvekejumalat (2010)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 315
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: lahja


Somaliperheen tytär Anis asuu Muukalaistalossa ja unelmoi asioista, jotka kantasuomalaisille teinitytöille ovat itsestään selviä. Mutta isällä on muita suunnitelmia. Niihin eivät kuulu leffat, bileet, huulipuna ja farkut, joihin Anis pukeutuu salaa isän ja veljien haukkapartiolta. Eivätkä pojat, etenkään eräs Luka, jonka Anis tapaa Al Goren ilmastoluennolla.
Samaan aikaan taiteilijaäidin tytär Zahra, entiseltä nimeltään Alla Pohjola, pukee ylleen niqabin, jolla peittää vartalonsa kuvat ja arvet, jotka muistuttavat entisestä elämästä. Zahra on päättänyt palata kotiin, kääntyä islamilaiseksi. Huivinsa alla hän on uusi, puhdas ja tahraton. Hän löytää muitakin kotiinpalaajia, perustaa Halajan-ryhmän ja järjestää islamilaisuuteen tutustuttavan tapahtuman.
Kun Aniksen ja Zahran tiet risteävät, kummankin elämä muuttuu lopullisesti.

Oma arvio:
Sain tämän mieheltäni syntymäpäiväksi lauantaina, aloitin ja lopetin tämän sunnuntaina. Parvekejumalat oli pakko lukea loppuun lähes yhdeltä istumalta, vaikkei kyseessä olekaan varsinaisesti jännitystarina.

Ensimmäiseksi kiinnitin huomioni Snellmanin kieleen ja oikeastaan koko lukemisen ajan ihastelin ja maistelin sitä. En muista Lemmikkikaupan tytöissä huomanneeni samaa, mutta Snellmanin esikoisessa (Sonja O. kävi täällä) oli kyllä hienoa kieltä myös, vaikkakin toisella tavalla.
Parvekejumalissa kieli on hyvin kaunista ja sanoilla leikittely on moniulotteista, mutta ei tee sellaista hakemalla haetun nokkelaa vaikutelmaa. Selvimmin sanoilla leikittely käy ilmi monimerkityksellisistä sanapareista; Zahra - tahra (Alla-Zahra kokee olevansa tahra), Halajan-ryhmä - "halajan kotiin" (Alla-Zahran halu palata so. kääntyä muslimiksi), halla (somalin kielen sana, joka tarkoittaa syntiä) - halla (pakkanen).
Myös henkilöiden nimissä tuntuu olevan merkityksellisyyksiä. Parvekejumalissa Snellman on nimennyt lähes kaikki somalitytöt maustenimillä; Anis ja hänen sisaruksensa Fenkoli ja Manteli, ystävänsä Vanilja ja naapurintyttö Kaneli. Mausteista rikkautta suomalaiseen kulttuuriin?
Nimeämisisissä vain yksi asia jäi häiritsemään enkä löytänyt sille kunnollista motiivia. Tarina sijoittuu selvästi Helsingin Vuosaareen. Kauppakeskus Kolumbus ja tornitalo Cirrus vahvistavat tämän. Mutta silti Parvekejumalissa puhutaan sinnikkäästi Virtasaaresta. Miksi? Halutaanko tällä hälventää kytköstä Itä-Helsinkiin?

Anis ja Alla-Zahra rakentuvat hienosti, mutta se nyt ei ollutkaan mikään yllätys Anja Snellmanilta. Anikselle tunnutaan antavan enemmän tilaa Alla-Zahran jäädessä varjoon... vaiko sulkeutuvan niqabiin? Ehkä ratkaisu oli tarkoituksellinen. Alla-Zahran kuva haalenee ja etääntyy loppua kohden yhä enemmän mitä tiukemmaksi hän ryhtyy kääntymisessään. Alla-Zahra oli paikoin suorastaan ärsyttävä, mutta hyvin uskottava. Kai kuka tahansa johonkin asiaan pahasti höyrähtänyt ärsyttää kanssaihmisiään?
Aniksen kuva taas syvenee ja tulee avoimemmaksi. Anis tulee rohkeammaksi - ja maksaa siitä kovan hinnan. Anis ei yllättäen ole sinänsä kovin ristiriitainen hahmo. Hän ei arvo somali- ja suomalaiskulttuurien välillä. Hän ihannoi kaikkea minkä mieltää suomalaiseen kulttuuriin kuuluvaksi aina pukeutumisesta sisustamiseen ja ihmissuhteista ruokiin.
Aniksen ja Alla-Zahran näkökannat ovat kuvattu hienosti. Molemmat syyllistyvät samanlaiseen "omiensa" kärjistämiseen ja "toisten" ihannoimiseen. He käyvät jatkuvaa vuoropuhelua, vaikka heidän aito kohtaamisensa jääkin pintapuoliseksi.

Parvekejumalat kertoo vaikeasta aiheesta hyvin taitavasti. Jotkin, aivan hienoiset yksityiskohdat jäivät häiritsemään (kuten Vuosaari/Virtasaari), mutta eivät onnistuneet lähimainkaan pilaamaan lukukokemusta. Tämä kirja jää pitkäksi aikaa mieleen ja vaatinee uudemman, hiukan hitaamman, lukukerran. Parvekejumalat on tärkeä puheenvuoro.
Tästä on kirjoitettu paljon eri kirjablogeissa, mutta etenkin Sallan ja Kirjapedon arvioihin kannattaa tutustua myös.

The Gorgeous Blogger -tunnustus

Kiitos Ammalle, jolta tämän tunnustuksen sain!
Tällaiset vastausta vaativat tunnustukset ovat minusta kivoja. Etenkin tämä, jossa saa miettiä oman bloginsa historiaa ja kehitysvaiheita, kehittämistä ylipäätään. Blogihan ei tavallaan koskaan ole valmis, vaan muokkautuu aina suuntaan tai toiseen niin kauan kun se pysyy pystyssä.

Mutta sitten niihin kysymyksiin!

1. Milloin aloitit blogisi?
Ihan alkuperäinen Vuodatuksessa ollut blogini lähti käyntiin syksyllä 2008. Sen jälkeen se muutti Wordpressiin ja nyt tammikuussa 2011 Bloggeriin.

2. Mistä kirjoitat blogissasi? Mitä kaikkea se käsittelee?
Kirjoista pääasiassa. Teen kirja-arvioita ihan jokaisesta kirjasta, jonka olen lukenut kokonaan. Oli ne sitten kaunokirjallisuutta tai tietokirjallisuutta. Satunnaisesti sitten höpötän muutakin, mutta sekin on liitoksissa jollakin tapaa kirjallisuuteen.


3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen?
Ei aavistustakaan... Ehkä paikoin hyvinkin suorasukaiset ja kovasanaisetkin arviot.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Tarve pistää muistiin ajatuksiani kirjoista, joita luen opiskelun tiimoilta. Joskus jollakin kurssilla on yli 10 kirjaa luettavana ja niistä sitten kysellään jotain tenteissä. En millään välttämättä muista ulkoa, että mitä siinä nyt olikaan, joten päätin perustaa lukupäiväkirjatyyppisen blogin. Homma kuitenkin laajeni sitten kaikkien kirjojen lukukokemusten kirjaamiseen.
Lukukokemuksen jakaminen on myös mahtavaa!

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Olen joskus miettinyt blogin laajentamista, mutta en oikein tiedä mihin.
Musiikki voisi olla yksi, mutta koen ettei minulla välttämättä ole jostakin albumista niin paljon sanottavaa perustellusti. Osaan sanoa onko joku hyvä tai huono, mutta musiikissa en välttämättä osaa poimia esiin niitä erilaisia nyansseja.
Kirjoittaminen voisi olla toinen. En tituleeraa itseäni kirjailijaksi, mutta se on jotain sellaista mitä haluaisin jonakin päivänä olla. En kyllä tiedä mitä kirjoittamisesta kirjoittaisin. "Tänään sain paperille ainoastaan silkkaa p***kaa. Ei hyvä."?
Joskus toivoisin, että minulla olisi kärsivällisyyttä ja taitoa hioa arvioistani hiukan ammattimaisempia ja asiallisempia. Tuntuu, etten aina saa tarpeeksi hyvin ja hienosti perusteltua näkökulmiani. Jään joko vain hehkuttamaan tai haukkumaan. Ehkä se johtuu siitä, että olen niin kiihdyksissäni kun kirjoitan? Niin hyvässä kuin pahassa.

Minä pistän tunnustuksen edelleen kaikille niille seuraamilleni bloggareille, jotka haluaisivat vastata samoihin kysymyksiin. Minä ainakin haluaisin lukea vastauksenne!

Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot (2007)

La Ciudad Sin Tiempo
Suomennos: Satu Ekman
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 415
Pisteet: 1/5
Mistä minulle: oma ostos

Ajattoman kaupungin varjot on mestarillinen seikkailukertomus, jossa perinteinen hyvän ja pahan välinen taistelu esitetään uudessa valossa. Teos on myös ainutlaatuinen kuvaus Barcelonan historiasta - siinä ovat läsnä ne ihmiset, joiden tarinoita ei yleensä kerrota historiateoksissa: prostituoidut, helppoheikit ja hämärämiehet. Tunnettujen historiallisten faktojen ja tapahtumapaikkojen lomasta löytyy salatti, taianomainen varjojen Barcelona.

Oma arvio:
Pahoittelen meteliä! Se on vain hampaideni kirskauttelua silkasta pettymyksestä. Keskiaikainen vampyyrikertomus mielenkiintoiseen kaupunkimiljööseen sijoitettuna! Mikä upea lukukokemus tästä tulisikaan! Karmaiseva, todella karmaiseva pettymys.
Opin tästä sen, että lue blogiarvostelut ennen ostopäätöstä. Olisi pitänyt perehtyä tarkemmin Lumiomenan ja Erjan arvioihin, vaikka he ovatkin asiallisempia ja lempeämpiä teksteissään, mitä minä tulen kohta olemaan.

Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyi niin kovin hajanaiseen ja löyhään rakenteeseen. Mitä ihmettä kustannustoimittaja on ajatellut? Marta Vivesin sääriä? Rakenteellisesti tämä vaikutti siltä, että Moriel on saanut kasaan käsikirjoituksen alustavan hahmotelman ja asetellut sitten väliin yksityiskohtaista tietoa Marta Vivesin sääristä ja Barcelonan historiasta. Lopuksi hän on uhrannut kaiken pateettisuutensa muutamalle filosofiselle keskustelulle, jossa väännetään rautalankaa huolella.

Tekstinäyte sivulta 191:

Tapasin hänet muurilla, kun hän raskaudestaan huolimatta puristi kädessään pertuskaa. Seisoin hänen vierellään, koska halusin olla kokemassa tuota hulluuden hetkeä ja tiesin että vain hulluudella tehdään historiaa. Kun näin kranaattien murskaavan muuria, vein hänet yhteen katedraalin torniin, joka tuntui minusta turvallisemmalta paikalta.
Vanha Honorata hälyytti.
Kaukaisen kuninkaan vuoksi kuolevat eivät tienneet kuolevansa vain oman kunniansa vuoksi.
Eva tiesi enemmän.
Eva tiesi kuolevansa, mutta ei kohtunsa vuoksi vaan tyttärensä kohdun vuoksi.
Hän tiesi enemmän kuin minä.

Huomaatteko jatkuvat kappalejaot? Satunnaisena tehokeinona tuollainen toimii, mutta Ajattoman kaupungin varjot -kirjassa tuota on ihan jatkuvasti.

Myös lukujen päättämiset olivat mielestäni outoja. On hyvä idea rytmittää niin, että joka toinen luku on nykyaikaa ja joka toinen historiaa. Se toimii kyllä. Mutta siltikin jokaisessa luvassa pitäisi viedä tarinaa edes jollain tasolla eteenpäin. Luku ei saa olla vain summan mutikassa jaoteltua tekstiä, vaan luvun pitää olla tietynlainen kokonaisuus.

Henkilöhahmoja oli kirjassa paljonkin, mutta kaikki paperisen ohuita ja suorastaan mitättömiä. Päähenkilö Iätön jää kovin etäiseksi ja vaikuttaa lähinnä vain selostajalta. Hänen vampyrisminsa on myös aivan turha. Olisin kuvitellut, että nimenomaan veri ja verenimijyys liittyisi jollakin tapaa juoneen. Mutta Iätön olisi hyvin voinut olla iätön ilman vampyrismiään. Vampyrismillä ei ollut mitään pointtia tässä tarinassa. Asianajaja Marcos Solana jää tosiaan täysin statistin rooliin, kuten Lumiomenakin arviossaan kirjoitti. Ei hänellä ollut oikeastaan muuta virkaa, kuin ihailla Marta Vivesin, apulaisensa, sääriä. Marta Vives, tarinan naishenkilö ja siveä neitsyt, tulee lukijalle tutuksi lähinnä vanhapiika-historioitsijana, jolla on aivan mielettömän upeat sääret. Syväluotaavaa, eikö? Muistinko jo mainita, että tässä kirjassa puhutaan paljon Martan sääristä?

Loput henkilöt ovat lähinnä mitättömiä tyyppejä. Iättömän vastavoima, Toinen, jää hyvin kaukaiseksi ja unohtuu kirjan puolivälin jälkeen täysin. Koska Opus Dei kuulostaa niin jännältä, on se pitänyt mahduttaa kirjaan pari kertaa poliisin muodossa, joka kuuluu Opus Deihin. Poliisi tosin ei anna kuin Martalle vähän tietoa. Opus Dei ei liity asiaan mitenkään. Huoria tässä kirjassa tosiaan piisaa. Kirjan naiskuva on tosiaan varsin kaksijakoinen; on neitsyt-Marta ja loput naiset ovatkin sitten joko piikahuoria tai ihan ammattihuoria. Pari salaperäistä pappiakin piti saada mukaan. Isä Olavidessa on vähän yritystä, mutta suurimmaksi osaksi hänetkin unohdetaan ja kaivetaan esiin lähinnä silloin, kuin juonenkäänne sitä vaatii.

Ainoa hyvä asia tässä on historiallinen tarkkuus. Nippelitietoa Barcelonan historiasta piisaa yllin kyllin. Toisinaan Moriel kyllä unohtaa kertoa lukijalle, että missä vuosisadassa mennään. Iättömän mukana kuljetaan 1400-luvulta nykypäivään saakka, mutta toisinaan ajan hahmottaminen on vaikeaa. Esimerkiksi tuo ylläoleva lainaus jää ajanjaksoltaan epäselväksi. Missä vaiheessa kranaatit keksittiin? Siitä voisi kai päätellä missä mennään.

En voi kuin aidosti hämmästellä sitä, että miten näin tökerösti kirjoitettu kirja on ylipäätään julkaistu. Ymmärrän, että tosinaan kirjasta pitäminen on makukysymys. Mutta tässä oli sen mittaluokan mokailuja, että on vaikea käsittää miten tätä voi pitää "mestarillisena seikkailukertomuksena".

Ugh. Olen avautunut. Nyt helpotti!

Morre tulee kaapista

"Hanna Matilainen", esittäydyn ja puristan kättäsi lujasti mutta lempeästi. "Istu, ole hyvä. Otatko kahvia vaiko teetä? Itse juon kahvia mielelläni, mutta ilman sokeria ja maitoa. Mustana ja raakana."
Seuraan hiukan kummastuneiden ja epäluuloisten silmiesi katsetta. Mietin, pitäisikö minun selittää lisää vai antaa vain olla. Olen mikä olen. Eihän se selittämällä mihinkään muutu.
Rykäisen vaivautuneena.
"Nyt näin pitkäaikaisen tuttavuuden jälkeen ajattelin esittäytyä. Koen sen jotenkin rehellisemmäksi ja avoimemmaksi. Olen ihan tosissani! Ei! Ei sinun ole pakko. Tämä on vain minun ratkaisuni. Pidän sinusta edelleen yhtä paljon, olit sitten nimimerkin, anonyymisyyden tai ihan oikean nimen takana. Suoraan sanottuna se on sinun asiasi."
Hämmennän kahvia lusikalla vaikka mitään hämmennettävää ei olisikaan. Kunhan pyörittelen. Kumea kilahtelu vaientaa äänekkään hiljaisuuden.
"Pidän kirjoista", möläytän itsestäänselvyyden ja kiirehdin jatkamaan. "Koen kirjamaailman omakseni. Siksi haluan olla täällä ihan omana itsenäni, vaikka se aluksi ujostuttikin. Tästä alkaa muodostua ammattini. Opiskelen kirjallisuutta yliopistolla, olen työskennellyt äidinkielenopettajana (vaikkakin epäpätevänä) ja työskennellyt kirjakaupassa. Tämä maailma on mun."
Hymyilet hiukan ja kohotat kulmiasi.
"Morren maailma on kuitenkin harrastus", selvennän. "Luen ja arvioin kirjoja. Puhunkin mieluummin kirja-arviosta kuin arvostelusta. Arvioin sitä, mitä minä kirjasta pidin. Arvostelu on taas jotenkin... autoritäärisempää? Arvioiminen on taas henkilökohtaisempaa. Voit vapaasti olla eri mieltä kanssani. Kiistelläkin! Siitä minä pidän!"
Virnistät ja minä virnistän takaisin. Ehkä lähestymme samaa aaltopituutta ainakin tässä asiassa.
"En halua pidätellä sinua koko iltaa", sanon ja nousen seisomaan. "Mutta tule taas käymään! Tämä maailma on auki ympäri vuorokauden ja olet aina tervetullut."
Hymyilen ujosti niin että vasemman posken hymykuoppa näkyy juuri ja juuri.
"Nähdään!"

Ihmisen osa - Helsingin kaupunginteatteri 22.2.2011

Muistan vieläkin sen hillittömän euforian, minkä Ihmisen osa -romaani sai minussa aikaan. En ole vielä lukenut sitä uusiksi, mutta ehkä kesällä voisin lukaista nyt näin lähes kahden vuoden ja yhden teatterisovituksen jälkeen.

Tiesin jo aiemmin, että äänikirjaversion Ihmisen osasta on lukenut Ritva Valkama. Hypin riemusta kattoon, kun kävi ilmi että myös näytelmäversiossa Salme Malmikunnaksen roolin esittää Valkama. En sen sijaan tiennyt, että Ihmisen osa on lähestulkoon kirjoitettu Ritva Valkamaa ajatellen. Ei kyllä tiennyt Kari Hotakainenkaan kuin vasta jälkikäteen. Lisää aiheesta voi lukea Helsingin kaupunginteatterin sivuilta täältä.

Pelkäsin jo jääneeni ilman lippua (kaikki näytökset loppuunmyyty), mutta appivanhempieni epäonneksi he sairastuivat, ja minä ja mies saimme liput. Mieheni ei ole teatteri-ihmisiä, mutta tämä kiinnosti häntäkin. Sen verran vaikuttava lukukokemus Ihmisen osa oli ollut meille molemmille.

Ja kyllä tämä vaan oli niin loistava. Kerta kaikkisen hyvä ja upea näyttämölläkin rautaisten ammattilaisten kätten jälkenä. Ritva Valkama oli niin täydellinen Salme Malmikunnas kuin vaan olla ja voi. Kari-Pekka Toivonen audimies-Kimmon roolissa oli juuri niin idioottimaisen itsekkään omahyväisen paskiaisen perikuva. Jaakko Saariluoma tavoitti hyvin hiukan änkyttävän ja surkean Pekka Malmikunnaksen roolin. Ja Leena Uotila! Mikä muuntautumiskyky! Hän esitti kymmenen eri roolia ja täysin kymmenen pisteen ja papukaijamerkin arvoisesti. Iloinen yllätys ja uusi näyttelijätuttavuus oli Armi Toivanen, joka esitti Maija Malmikunnaksen roolin. Hän oli löytänyt Maijan olemuksen hienosti ja Eläytyi isolla E:llä siihen rooliin todella hyvin.

Lavastuksen minimaalisuus ensin häkellytti, mutta se kuitenkin osoitti paikkansa. Tämä oli roolien ja isojen asioiden näytelmä, ei lavastus-spektaakkeli.

Näillä näkymin Helsingin kaupunginteatterin Ihmisen osan näytännöt ovat loppuunmyytyjä. Jos teille kuitenkin tulee tilaisuus mennä katsomaan tätä, niin menkää hyvät ihmiset! Tässä on vastinetta koko rahalle ja kahdelle tunnille + neljällekymmenelle minuutille.

Yksi asia eilisillalta jäi harmittamaan. Ennen näytöstä oli teosesittely, johon emme kuitenkaan menneet. Ei siinä mitään, se oli tietoinen valinta. Mutta meillä oli aikaa juoda (pahanmakuista) kahvia ennen näytöksen alkua ja itse Kari Hotakainen seisoi alle metrin päässä! Enkä minä tolvana saanut sanottua mitään, kun mietin mitä sanoisin! Argh! Ei tällä iällä enää sovi jäätyä tuolla tavalla fanituksen kohteensa edessä.
Jos tällainen tilaisuus toistuu, niin koitan saada sanotuksi edes Kiitos! Niin riittämättömältä kuin sekin tuntuu...

Joe Hill: Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia (2005)

20th Century Ghosts
Suomennos: Kari Salminen
Käännösvuosi: 2009
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 388
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Parasta uutta kauhua kertoo kauhukirjojen pienkustantajasta, joka lähtee tapaamaan verisen novellin kirjoittajaa ja joutuu itse keskelle todellista kauhutarinaa. Pop art esittelee ilmalla täytetyn Arthurin, jonka on kommunikoitava kirjoittamalla ja varottavia teräviä esineitä. Scifitarina Kuulet heinäsirkan laulavan kertoo koulukiusatusta Francisista, joka muuttuu jättiläishyönteiseksi ja päättää kostaa kärsimyksensä.
Joe Hillin tarinoiden yksinäiset päähenkilöt etsivät omia polkujaan ja paikkaansa maailmassa. Epätavalliset tapahtumat tekevät jokaisesta novellista ainutlaatuisen ja mukaansatempaavan.

Oma arvio:

Muistan kuinka pettynyt olin Sydämen muotoiseen rasiaan. Se oli toki kelvollinen opus, mutta ei niin hyvä kuin olisin sen toivonut olevan. Mieheni kumminkin piti siitä ainakin jonkin verran ja niinpä alennusmyynneistä nappasin tämän novellikokoelman. Tarkoitukseni ei ollut edes lukea sitä itse, mutta tentittävien kaunokirjojen raskaus kävi voimille ja halusin välipalaksi jotain helppoa ja nopeaa. Tähän novellikokoelmat ovat yleensä kohtuullisen hyvä ratkaisu, koska ne voi lukea novelli kerrallaan eikä mikään tavallaan jää kesken.

Teos sisältää seuraavat novellit:
Parasta uutta kauhua
20. vuosisadan aave
Pop Art
Kuulet heinäsirkan laulavan
Abrahamin pojat
Parempi kuin kotona
Musta puhelin
Ajolähtö
Viitta
Viimeinen henkäys
Kuollut metsä
Lesken aamiainen
Bobby Conroy palaa kuolleista
Isäni naamio
Vapaaehtoinen vankeus
Sheherazaden kirjoituskone

Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia ei ole vain kauhunovellikokoelma. Kaikki tarinat eivät ole kauhua herättäviä eivätkä edes välttämättä lainkaan jännittäviä. En tiedä miksi oletin tässä olevan vain kauhunovelleja, koska missään ei niin ole väitetty. Kauhun elementti on toki vallitseva useammissa kertomuksissa.

Ehkä juuri tämän seikan takia tämä saattaa olla peräti paras novellikokoelma, jonka olen tähän astiseen elämääni mennessä lukenut. Tai vähintäänkin yksi parhaista joka tapauksessa.
Joe Hill osoittaa hallitsevansa kauhun, mutta myös paljon muutakin. Herkkyyden, romantiikan, empatian, väkevyyden, tunnemaailman kuvauksen, yksinäisyyden, erilaisuuden... Erityisesti minua miellytti juurikin se, että monissa novelleissa pääosassa on erityislapsi. Hyvin uskottavasti vieläpä! Huippuunsa se taito nousee kokoelman pisimmässä novellissa Vapaaehtoinen vankeus, mutta tunnelatauksen aiheuttaman itkun partaalle minut ajoi kuitenkin Parempi kuin kotona.

Joissakin tarinoissa itse tarinan idea tuntuu älyttömältä. Hyvä esimerkki on Pop Art. Oikeasti... Poika, joka sairastaa erikoista tautia niin että hän on käytännössä kuin ihmisilmapallo. Mitä hemmettiä?! Mutta kyllä se vain toimi. Tarina oli hyvin kaunis vieläpä. Kertomus erilaisuuden hyväksymisestä, yksinäisyydestä, lujasta ystävyydestä - ja kuolemasta.

Kuulet heinäsirkan laulavan on Kafkan Muodonmuutoksen 2000-luvun vastine. Mielestäni sillä ei kyllä ole scifin kanssa mitään tekemistä, mutta en toisaalta ole scifin asiantuntija. Tässä novellissa näkynee kouluammuskelujen vaikutukset. Tunnelma on hiukan samankaltainen ja tietyllä tapaa päähenkilö Francis vastaa niitä profiileja, joita kouluampujista on luotu. Tämä on puhtaasti omaa tulkintaani.

Hyvää, perinteisempää kauhua edustivat mm. novellit Parasta uutta kauhua, 20. vuosisadan aave ja Abrahamin pojat. En osaa valita suosikkiani, koska kaikki olivat niin hyviä! En tiedä pelottiko minua varsinaisesti, mutta muutamia väristyksiä kyllä sain ja inhonpuistatuksia yllin kyllin.

Tämän novellikokoelman myötä annan kyllä Joe Hillille anteeksi Sydämen muotoinen rasia -romaanin kömpelyyden - näin suuressa jalomielisyydessäni. Tämä oli sen verran vaikuttava kokemus, että janoan jo seuraavaa.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (1940)

Master i Margarita
Suomennos: Ulla-Liisa Heino
Käännösvuosi: 1969
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 478 (pokkari)
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Saatana saapuu Moskovaan on venäläisen kirjallisuuden sapekkaimpia satiireita. Mustan komiikan mestariteoksessa Pimeyden Ruhtinaan vierailu 1930-luvun Moskovassa rinnastuu vaikeuksiin joutuneen neuvostokirjailijan ja hänen rakastettunsa lyyriseen rakkaustarinaan sekä Pontius Pilatuksen ja Jeesuksen välienselvittelyyn kahdentuhannen vuoden takaisessa Jerusalemissa. Romaanin riehakas fantasia ja salakavala huumori ovat edelleen vertaansa vailla.
Varhaisella tuotannollaan hyväksyntää kerännyt, mutta sen jälkeen Stalinin paitsioon joutunut Mihail Bulgakov (1891-1940) aloitti pääteoksensa kirjoittamisen 1928 ja viimeisteli sitä kuolemaansa saakka. Romaani julkaistiin Neuvostoliitossa ensimmäisen kerran osin lyhenneltynä jatkokertomuksena, mutta sensuroimattomana se sai päivänvalon vasta 1973.

Oma arvio:
Tällä kirjalla avaan Klassikkohaasteen ja tartuin tähän muutenkin yhden kurssin myötä. Tämä on odottanut lukuvuoroaan kauemminkin, sillä teos alkoi kiinnostaa erityisesti sen jälkeen, kun kävin katsomassa Ryhmäteatterin sovituksen tästä syksyllä 2007.

Tiesin jo etukäteen, että humoristisesta ja velmusta teoksesta on kyse. Silti ennakko-odotukseni olivat hiukan nahkeammat. Venäläisen kirjallisuudenhan "kuuluu" olla raskasta, melankolista ja moralististakin. Tämän suhteen Saatana saapuu Moskovaan yllätti erittäin positiivisesti. Mikään noista määreistä ei nimittäin sovi tähän kirjaan. Minusta tuntuu, että Bulgakov on virnistellyt ja hykerrellyt itsekseen koko teoksen kirjoittamisen ajan, ja se näkyy tekstissäkin.

Teksti on suorastaan lennokasta vaikka siinä paikoin pohditaankin hyvin filosofisia kysymyksiä. Onko Saatanaa olemassa? Ovatko kaikki ihmiset hyviä, kuten Ha-Notsri väittää? Mikä on kohtaloa ja mikä ei?
Erityisesti pidin siitä, että Bulgakov on nimennyt luvut! Tämä ihastuttava tapa tuntuu olevan kovin harvinaista ja minusta se antaa yksittäiselle luvullekin oman tärkeän asemansa. Luvun nimet eivät paljastaneet mitä on tulossa tai sitten ne ainakin hämäsivät tehokkaasti.

Tapahtumat etenivät vauhdilla eikä minulle lukijana tullut missään vaiheessa sellaista tunnetta, että tarina junnaa paikallaan. Sekä 1930-luvun Moskovan tapahtumat että muinaisen Jerusalemin tapahtumat nivoutuivat todella hienosti yhteen. Aistin, että ne kävivät myös jonkinlaista vuoropuhelua keskenään, mutta ihan täysin en ymmärtänyt että miten. Ymmärsin, että Jerusalemissa oli valalla hyvyys vaikka Ha-Notsri päätyikin ristille, ja Moskovassa taas vallalla oli pahuus professori Wolandin tanssiaisten muodossa.

Olen aina kuvitellut, etten oikein ole maagisen realismin ystävä. Luettuani Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät, kuvitelmani horjahti. Saatana saapuu Moskovaan taisi kumota sen ihan kokonaan. Ja sen seurauksena Johanna Sinisalon kirjat kipittivät lukulistallani roimia harppauksia eteenpäin. Tällaista on saatava lisää!
Tämän teoksen maaginen realismi oli todellakin riemukkaan hauskaa ja kujeilevaa. Erityisen paljon nautin Margaritan huimasta lennosta yli Moskovan. Margaritan hahmo oli muutenkin minulle hyvin mieleinen. Hän oli jollakin tapaa niin aito! Slaavilaisen voimakas tunteissaan, hiukan pelästynyt tanssiaisten kuningattarena ja noitamaisen häijy lennollaan. Mahtavan moniulotteinen hahmo.

On jokseenkin hämmentävää, että pystyin nauttimaan tästä kirjasta vaikka enimmäkseen tunsin olevani hiukan pihalla. En saanut oikein tulkittua sitä, mikä oli tämän kirjan sanoma tai tarkoitus. Oliko sellaisia edes?
Siitä huolimatta rohkaisen kyllä tarttumaan tähän klassikkoon! Tästä on myös arvion tehnyt Salla. Lukaiskaapa sekin!

Eino Railo: Haamulinna (1925)

Sivumäärä: n. 400
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Romanttisesta nimestä huolimatta kyseessä on väitöskirja Englannin kauhuromanttisesta kirjallisuudesta. Tartuin tähän yhden kurssin innoittamana ja luotin opettajaamme, joka tätä teosta esitteli. Älkää antako varhaisen tutkimusajankohdan pelästyttää itseänne! Tämä on edelleen hyvin pätevää tavaraa. Eino Railosta voi lukea lyhyen esittelyn vaikkapa Wikipedian kautta.

Tutkimus on tehty huolella ja taiten. Luvut ovat selkeästi rajatut ja tämä ei tuntunut lainkaan tietokirjamaiselta teokselta. Railo etenee ensin kronologisesti ja lopuksi esittelee kauhuromanttisen kirjallisuuden tyyppihahmot. Oli todella kiinnostavaa lukea, miten kukin kirjailija on aina kehittänyt asiaa eteenpäin! Siinä missä toinen on keskittynyt romantiikkapuoleen maisemia maalaillen, on toinen taas tehnyt julmasta linnanherrasta entistä kiinnostavamman.

Lukujen nimet jo antavat selvän kuvan siitä, mistä on kysymys:

I Haamulinna
Kuvaus varhaishistoriasta aina Horace Walpolesta Ann Radcliffeen vuosina 1764-1826. Haamulinnan miljöön hahmottelua. Lyhyt katsaus myös kauhuromantiikkaa kohtaan heräävään satiiriin.

II Matthew Gregory Lewis (1775-1918)
Elämäkerrallinen katsaus kuuluisan Munkki -teoksen tekijään. Ainoa mielestäni hiukan outo luku. Elämäkerta ei olisi mielestäni ollut tutkimuksen kannalta tarpeellinen, vaikka noin muuten kiinnostava olikin.

III Haamulinnan kuvan myöhemmät kehitysvaiheet
Lewis ja muut hänen jälkeensä tulleet kirjailijat. Teosten ja taustavaikuttajien esittelyä. Shakespearen ja lordi Byronin voimakkaan vaikutuksen esiinnostaminen.

IV Rikollinen munkki
Tyyppihahmon tausta ja kehitys.

V Vaeltava juutalainen ja ikuisesti jatkuvan elämän ongelma
Tyyppihahmon taustaa ja kehitystä.

VI Byronilainen sankari
Synkän sankarin taustat. Lordi Byronin runojen vaikutus.

VII Haamut ja demooniset olennot
Haamujen ja demonien analysointia ja selityksiä. Historiallista taustaa.

VIII Sukurutsaus ja romanttinen erotiikka
Pohdintaa siitä, miksi sukurutsaus on joissakin aihepiirin teoksissa keskeisessä osassa. Tässä luvussa näkyy häivähdys biografisesta kirjallisuudentutkimuksesta, mistä Railo tosin haluaa suurimmaksi osaksi sanoutua irti.

IX Nuori sankari ja sankaritar sekä muita henkilökuvia
"Hyviksien" analysointia. Muita keskeisiä henkilötyyppejä ovat kamarineidot ja hovimestarit.

X Muita aiheita
Kauhuromantiikkaa seuranneita suuntauksia (mm. tieteiskirjallisuus Shelleyn Frankensteinin myötä ja dekkarit). Muita kauhuromanttisessa kirjassa näkyvien teemojen esittelyä; eksotismi, melankolisuus. Narratologian pohdintaa.

XI Jännitys ja kauhu
Jännityksen tunteen luomisen taustoja ja pohdintaa. Suggestion luomisen tutkintaa.

Oli jännittivää huomata niitä tuttuja hahmotyyppejä. Täältäkö ne ovatkin kotoisin? Siksikö Kotiopettajattaren romaanin herra Rochester oli niin vietävän houkutteleva? Tuo synkkä, salaperäinen, tumma hahmo on suoraan näiden synkkien kauhuromanttisten linnanherrojen perillinen! Tästäkö se tumman pahan pojan idea on lähtöisin?

Hupia piisasi myös tutkimuksen kielessä. Aiemmin mainitussa luvussa ollut demooni ei ole kirjoitusvirhe, vaan kuulunee samaan vanhahtavaan kielikastiin indiaanin kanssa. Tutkija oli myös tavallaan enemmän läsnä lukijalle. "En enää tahdo rasittaa lukijaa näillä listauksilla...", "Siirtykäämme seuraavaan aiheeseen..." jne. olivat ihan tyypillisiä sanamuotoja. Tavallaan kovin virkistäviäkin, kun nykyisessä tutkimuskirjallisuudessa tutkija pyrkii huolella häivyttämään itsensä jonnekin taustalle (ainakin siis kirjallisuudentutkimuksessa).

Kirjaa on saatavilla ihan normaaliin tapaan lainaksi ainakin pk-seudun kirjastoissa. Mutta käsitelkää sitä varoen! Ainakin tämä ensipainos oli hyvinkin hauras ja vähän kärsineen oloinenkin jo.

Franz Kafka: Nälkätaiteilija (1914-1924)

Suomennos: Aarno Peromies, Kristiina Kivivuori, Eeva-Liisa Manner
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 236
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: lahja


Eräässä Kafkan pikku novellissa esiintyy omituinen elollinen laite, Odradek, josta sanotaan: "...kokonaisuus näyttää tosin mielettömältä, mutta omassa lajissaan täydelliseltä." Samantapainen tunne saattaa vallata myös Kafkan novellien lukijat. Niissä kiinnittää huomiota kummallisen aiheen erinomainen elävöittäminen ja kerronnan varma johdattelu. Vaikka Kafkan kertomukset liikkuvat usein mahdottoman alueella, on tapausten kehittely johdonmukaista ja ympäristön kuvaus realistista. Kafkan kertomatapaa sinänsä voi parhaiten tutkia hänen elinaikanaan ilmestyneistä novelleista. Ne ovat poikkeuksellisen hallittua työtä, kiinteästi kirjoitettuja ja tyystin epätotunnaisesti sommiteltuja.

Oma arvio:
Minun piti yhtä kurssia varten lukea Kafkan Muodonmuutos -novelli, mutta kun hyllyssäni kökötti kokonainen novellikokoelma, niin päätin samalla lukaista sen kokonaan. Nälkätaiteilija sisältää seuraavat novellit:
Tuomio
Muodonmuutos
Hiilisangolla ratsastaja
Selonteko akatemialle
Rangaistussiirtolassa
Kun Kiinan muuria rakennettiin
Metsästäjä Gracchus
Nälkätaiteilija
Maalaislääkäri

Tunnustan heti alkuunsa, ettei Kafka aukea minulle ihan kokonaan. Jotkut novellit, esimerkiksi Kun Kiinan muuria rakennettiin, menevät yli hilseen kovaa ja korkealta. Niissä ei mielestäni ole mitään vikaa, mutta en vain tajua jutun pointtia. Minun on kuitenkin helppo ymmärtää, miksi Kafka on niin arvostettu. Tunnelmanluojana hän on mestarillinen! Ja novellissa tiheän tunnelman rakentaminen ei onnistu ihan joka pojalta (eikä tytöltäkään).

Vaikuttavin oli Muodonmuutos. Kun Gregor Samsa aamulla herätessään huomaa muuttuneensa jonkinlaiseksi kuoriaiseksi, imaisee Kafka välittömästi lukijan mukaansa tuohon pieneen huoneeseen. Novelli on tapahtumarikas eikä anna hetkeksikään armoa lukijalle. Muodonmuutos pitää otteessaan loppuun saakka. Sain kyllä mahdollisesti ylimääräistä tunnelmantiheyttäjää valitsemalla lukunurkaksi maakilpikonnamme terraarion läheisyyden. Kun Tikru sieltä tuijotteli, niin väistämättä kävi mielessä, että kukakohan sekin parka oikeasti on...

Toisella tapaa vaikuttava oli Rangaistussiirtolassa. En ole mitään niin kuvottavaa, pelottavaa ja ahdistavaa lukenut aikoihin. Tämän rinnalla Stephen Kinginkin teokset tuntuvat lähinnä viattomalta lastenkirjallisuudelta. Tietyllä tapaa tästä tuli mieleen Maarit Verrosen Pimeästä maasta, vaikka se ei olekaan mikään kauhuteos. Tunnelma oli kuitenkin samantyylinen.

Pidin myös novelleista Tuomio, Maalaislääkäri ja Hiilisangolla ratsastaja (joka on julkaistu postuumisti). En ihan täysin tajunnut mistä kummassakin oli kysymys, mutta ne olivat silti mielestäni taidokkaita. Itse asiassa Tuomio on hyvinkin selkeä novelli, mutta silti se jäi kutkuttavalla tavalla avoimeksi. Hiilisangolla ratsastajassa avoimeksi jäi vain se, että kuka tai mikä oli se hiilisangolla ratsastaja. Ehkä omatunto? Maalaislääkäri taas kolkutteli niitä kauhuelementtejä. Kafkasta olisi tullut taatusti ihan mahtava kauhukirjailija! Tässäkin novellissa osa hahmoista jäi avoimiksi; keitä tai mitä ne olivat?

Selonteko akatemialle oli suorastaan hupaisa. Tarina kertoo apinasta, joka on kasvatettu ihmiseksi. Ei liene sattumaa, että ensimmäiseksi apinalle opetetaan piipun polttaminen ja ryyppääminen. Ihmisyyden ja eläimellisyyden vastakkainasettelu on kiinnostava ja Kafka tuntuu novellissa pohtivan sitä, että onko niillä loppujen lopuksi mitään eroa.

Kuten sanottua, tunnelman luojana Kafka on suvereeni mestari. Ei ihan äkkiseltään tule kovin montaa samanlaista lahjakkuutta mieleen. Vaikka kaikkia juttuja ja koukkuja en ymmärtänytkään, en koe itseäni kumminkaan petetyksi. Nälkätaitelija -novellikokoelman alussa on Kai Laitisen esipuhe, joka jonkin verran valaisee joidenkin novellien taustoja. Se helpottaa - tai sitten ei.

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut (1842)

Mertvyje Duši
Suomennos: Juhani Konkka
Käännösvuosi: 1970
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 344 (pokkari)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos


Hyvin pukeutunut ja miellyttävästi käyttäytyvä Pavel Ivanovitš Tšitšikov kiertää vaunuillaan maaseutua yllättävässä tarkoituksessa. Hän haluaa ostaa "kuolleita sieluja", maaorjia, joita ei heidän kuoltuaan ole poistettu valtion rekisteristä. Hän tapaa aatelisia maanomistajia, korkeita viranomaisia, majatalonpitäjiä, vähäisiä kirjureita, kuskeja, talonpoikia. Tšitšikov tekee ällistyneiden mutta ahneiden maanomistajien kanssa molempia osapuolia suuresti tyydyttäviä kauppoja, ja hänestä tulee pian seudun tavoitelluin vieras ja liehakoitu merkkihenkilö. Mutta yhtä nopeasti tilanne sitten muuttuu.


Nikolai Gogol (1809-1852) on Venäjän kirjallisuuden suuri humoristi ja kriittisen realismin perustaja. Kuolleissa sieluissa yhdistyy psykologinen ja realistinen romaani, terävä satiiri ja fantasia, herkulliset yleisinhimilliset yksityiskohdat ja 1800-luvun venäläisen yhteiskunnan armoton todellisuus. Kirjailijan vastustamaton huumori ja säkenöivä älyllisyys antavat tapahtumille mielikuvitukselliset ulottuvuudet.

Oma arvio:
Innostuin kovasti Gogolista luettuani Muotokuva -novellin. Siinähän oli hiukan Poe-henkistä kauhunväristystä, joten Kuolleet sielut kuulosti samalta. Tartuin tähän siis melko isoin odotuksin.

Ja sain hieman pettyä. Kuolleet sielut -romaanilla ei ole mitään tekemistä kauhun tai Poemaisuuden kanssa. Tšitšikovin toiminnalle on hyvin maallinen selitys, vaikkakin vinkeä ja Gogolin mukaan tyypillisen venäläinen. En siis sano selitystä huonoksi, vaikka petyinkin siihen.

Kuolleet sielut on tosiaan huumorikirja. Terävä satiiri, mutta toisaalta kaikella rakkaudella. Gogol, joka kertojan ominaisuudessa tuo itsensä hyvin vahvasti esiin, ei nosta itseään sen yläpuolelle. Hän suomii, ilkeilee, osoittaa sormella - ja rakastaa - kaikkia tasaisesti. Sen parempi ei ole virkamies kuin maaorjakaan, ylhäisö kuin talonpoikakaan. Ei mies eikä nainen. Lapsista Gogol ei juuri puhu.

Välillä tuntui suorastaan siltä, että Gogolin pääajatuksena onkin vain kritisointi ja venäläisyyden arvostelu (hyvässä ja pahassa) itse tarinan jäädessä vähemmälle huomiolle. Ehkäpä tästä syystä myös Tšitšikov jää etäiseksi hahmoksi, vaikka häntä ja hänen toimiaan kuvaillaan paljon. Tšitšikovin menneisyys avautuu lukijalle vasta aivan viime sivuilla ja hieman yllättäen häntä pidetään konnana, mitä hän ei mielestäni täysin ollut.

Gogolin huumori perustuu paljolti tyypittelyyn ja kärjistämiseen. Tässä pieni ote teoksen alkupäästä:

Miehet olivat täällä niinkuin muuallakin kahdenlaisia: toiset laihoja, aina naisten ympärillä hyöriviä; muutamat heistä sellaisia, että oli vaikeaa erottaa heitä pietarilaisista, heillä kun oli tavattoman harkitusti ja hyvällä maulla kammatut poskiparrat tai sievän näköiset, sileiksi ajetut soikeat kasvot, ja nämä herrat istuutuivat naisten viereen yhtä huolettomasti, puhuivat yhtä hyvin ranskaa ja naurattivat aivan samoin kuin tehtiin Pietarissa.

Tyypitteltyjä ovat myös juonen kannalta oleelliset sivuhenkilöt; Manilov, Nozdrev, Korobotška, Pljuškin... Manilov on slaavilaisen tunteellisuuden perikuva. Nozdrev taas valehteleva ja pelihullu juoppo, joka on aina vaikeuksissa. Korobotška on hiukan höpsähtänyt, mutta ovela leskirouva, joka pelästyy kuolleiden sielujen myymisestä valtavasti. Pljuškin taas lienee ollut Roope Ankan esikuva. Hän vie piheyden ihan uskomattomiin sfääreihin.

En tiedä, olisinko saanut tästä teoksesta enemmän irti, jos olisin tuntenut venäläistä kulttuuria paremmin. Ehkä lukukokemustani varjosti pettymys Muotokuvan antamien ennakko-odotusten suhteen. Joka tapauksessa en oikein innostunut Kuolleista sieluista.

Stephen King -kuulumisia Tammelta!

Tukikohdan lukemisen jälkeen pohdiskelin, että milloin Kingin uudempia suomennetaan ja tulisiko Tukikohta ja SE ilmestymään Tammen pokkarina. Pistin siis kyselyä Tammelle!

Hei!

Tiedustelisin, että koska Stephen Kingin Under the Dome suomennetaan? Entä Full
Dark, No Stars?
Odottavan aika on toki pitkä, mutta silti tuntuu siltä, että meillä Suomessa Stephen
Kingin suomennokset tulevat kovin, kovin hitaasti.

Olen ilahtuneena huomannut, että Tammi on nyt julkaissut Kingin vanhoja kirjoja
uudestaan pokkareina. Kiitos siitä! Tiedustelenkin, että kuuluko SE (IT)
pokkarijulkaisusuunnitelmiin? Siitä todella kaivataan uutta painosta!
Entä Tukikohta? Sen suomennos (vuodelta 1990) on varsin tökerö eikä sitä ole
ylipäätään helposti saatavilla esim. divareista.

 Ja Tammelta vastattiin varsin pian. Pari päivää kysymyksen lähettämisen jälkeen vastattiin, että kysymys on huomioitu ja asiakasneuvoja kysyy vastausta toimitukselta. Kivasti tehty. En siis turhaan hätiköisi. Lopullinen vastaus tulikin muutama päivä sen jälkeen.

Hei,

kiitos viestistä ja mielenkiinnosta kirjoja kohtaan. 
Under the Dome tulee syksyllä 2011 ja Full Dark, No Stars syksyllä 2012.
SE ja Tukikohta tulevat mahdollisesti pokkareina myöhemmin, mutta tarkkaa ajankohtaa
ei ole päätetty. 

Ystävällisin terveisin
Kustannusosakeyhtiö Tammi

 Joten vielä joutuu hiukan odottelemaan!

Kirjastokulttuurin murros

Piipahdin tänään pitkästä aikaa kirjastossa. Lähikirjastossani, joka on kaupunginkirjasto. Tajusin, etten ole varmaan kymmeneen vuoteen käynyt kaupunginkirjastossa. Minulla oli kotoa poismuuttaessani kausi, etten paljoa lukenut. Sitten taas ostin kirjoja, kävin yliopiston kirjastossa ja olin pari vuotta kirjakaupassa töissä (jossa on omat etunsa - ja haittansa - näin kirjahamsterille).

Nyt kun olen taas päätoiminen opiskelija, niin jo kustannussyistä käännyn ensisijaisesti kirjastoon
Ohjeistin 6-vuotiasta poikaanikin etukäteen kirjaston säännöistä; ollaan mahdollisimman hiljaa, äitikin laittaa kännykän äänettömälle, puhua saa hissukseen ja käyttäydytään asiallisesti ja rauhallisesti.
Ja tänään, tavallisena maanantai-iltapäivänä, kiertelin lähikirjastossani suu auki.

Kirjastoa on joskus kuvattu kansakunnan olohuoneeksi ja nyt se todella oli sitä. Sekoitus nuorisotaloa, kahvilaa ja olohuonetta. Avointa tilaa oli paljon. Paljon tietokoneita. Pari jättikokoista valkokangasta, joista toisella pyöri joku jalkapallo-ottelu. Paljon isoon ääneen hölöttäviä nuorisolaumoja. Jonkinlainen hippaleikkikin näytti olevan menossa. Pelihuoneen ovella kävi kova kuhina. Kaverukset Facebookkailivat keskenään viereisillä koneilla sille ääneen naureskellen.
Poikani katsoi minua kulmat kurtussa. Sinä huijasit!


Löytyi sieltä sitten niitä kirjojakin. En minä sillä. Sain varaamani kirjat ja poikakin löysi itselleen mieleistä.
Olen kuitenkin yhä hämmentynyt. Olen kaiketi ollut ihan pumpulissa tämän asian suhteen ja tunnen itseni vanhaksi tiukkapipotädiksi, vaikken ole varma ovatko perusteluni ihan kestävät vai olenko vain kehityksen kärryiltä pudonnut kirjastopuritaani.

On tietysti iloinen asia, että nuorilla on edes joku paikka missä olla ja viihtyä. Nuorisotaloja on lakkautettu kiivasta tahtia enkä ole siitä lainkaan hyvilläni. Ehkä kuitenkin mieluummin kirjastossa kuin kaduilla...

Kirjastonkin tietysti pitää kulkea kehityksen mukana. Vai pitääkö? Onko kirjaston tarkoituksena olla olohuone vaiko tiedonvälityksen mekka? Sulkevatko nämä muka pois toisensa? Onko kirjastovirkailija enemmän nuoriso-ohjaaja kuin kirjastovirkailija?


Jäin pohtimaan, että mikä minua oikein ärsytti. Saanhan minä kotona olla hiljaisuudessa, jos sitä kaipaan. Eikä tuo meteli häirinnyt kirjojen etsimistä. En jäänyt tosin kirjastoon opiskelemaan vaan kävin vain hakemassa lainaan muutamia kirjoja ja viihdyin alle puoli tuntia. Joten senkö takia muka kaikkien muiden pitäisi olla hiljaa?
Ehkä ajatukseni taustalla on vain muutoksen äkillisyys omalla kohdallani. Lisäksi mietin sitä, että miksei edes yksi julkinen (ja uskonnoton) taho voisi olla hiljaisuuden ja rauhan paikka. Kaupoissa ja kaduilla on jatkuvasti meteliä, joten miksi edes kirjasto ei voisi olla hiljainen paikka? Mitä palvelee se jalkapallo-ottelu? Tai ne tietokoneet, joita tiedonhaun sijaan käytetäänkin Facebookkailuun ja muuhun päättömään surffailuun? Tai pelihuone, jossa on konsolit sun muut?


Mitä te muut ajattelette? Millainen teidän kirjastonne on? Eksyinkö nyt vain ihan outoon kirjastoon, joka on poikkeus lajissaan?

Honoré de Balzac: Ukko Goriot (1835)

Le père Goriot
Suomennos: Eino Voionmaa
Käännösvuosi: 1927
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: n. 300
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: kirjasto

Jälleen sen verran vanha painos käsittelyssä, ettei tällä ole takakansitekstiä. Ukko Goriot kertoo muutamasta täysihoitola Maison Vauquerin asukkaasta. Ennen kaikkea ukko Goriotista, hänen tyttäristään Anastasiesta ja Delphinestä, nuoresta ylioppilaasta Eugène de Rastignacista ja salaperäisestä herra Vautrinista. Lisäksi taustalla vaikuttaa täyshoitolan emäntä, leskirouva Vauquer, jonka tyly ja pihi asenne heijastelee koko tarinaan. Henkilöitä on lukuisia muitakin, mutta tässä ne juonen kannalta keskeisimmät.

Kukin henkilö on tavallaan hyvin karikatyyppinen. Nuori Eugène on kirkasotsainen opiskelijapoika, joka viattomuuttaan ajautuu Pariisin paheellisiin ylhäisöpiireihin. Ukko Goriot on suorastaan typeryyteen saakka naiivi isä, joka ei voi kieltää hemmotelluilta aatelistyttäriltään mitään. Ja Anastasie ja Delphine ovat juuri oivallisia karikatyyrejä nuorista aatelisrouvista, jotka elävät rikasta elämää ja joiden avioelämä on tylsää, mutta sitä varten he tarvitsevat rakastajia. Salaperäisestä Vautrinista huokuu häijyys ja älykkyys enkä lukijana ollut kovinkaan yllättynyt hänen paljastuvista taustoistaan. Jotkut henkilöt jäivät kovin irralliksi ja tuntuivat jopa tarpeettomilta. Sama tarina olisi voitu kertoa syvemmin, jos de Balzac olisi kunnolla keskittynyt keskushahmoihinsa.

De Balzaciahan pidetään ranskalaisen realismin lipunkantajana ja tietynlaisena kantaisänä. Ukko Goriot ei kuitenkaan ihan vakuuttanut (vaikkapa Zolaan verrattuna). Realismin piirteet ovat kuitenkin selkeästi nähtävissä. Kuvailu on yksityiskohtaista, mutta kaikki käännetään jollakin tapaa negatiiviseksi. Ihmiset ovat häijyjä, typeriä, naiiveja, itserakkaita, pihejä ja välinpitämättömiä muita kohtaan. De Balzacin maailma on yhtä ruma kuin sen ihmiset.
Ja kirja päättyy tietysti tärkeän henkilön dramaattiseen kuolemaan. Koko tarina tietysti maalaa ihmiskunnan rumuutta.

Kunnon realistisuus tästä kuitenkin puuttui. Puhuin aikaisemmin henkilöiden karikatyyrisyydestä. En tiedä onko se ollut tarkoituksellista vai onko se vain minun, 2000-luvun lukijan, näkökulmaa. Mielestäni de Balzac liioitteli ollakseen kunnon realisti. Realismissakin on kuitenkin häivähdys kauneutta (vaikka sitten tuhoutuvaa sellaista), mutta Ukko Goriotissa sitä ei juurikaan ollut.

En juurikaan nauttinut tämän kirjan lukemisesta. Teknisesti ottaenkin se oli kovin raskas. Lähes 300 sivuisessa kirjassa oli vain kaksi lukua, joten luvuttomuus ei antanut rytmiä ja hengähdystaukoa tekstille. Fokalisointi vaihteli kesken kappalejaon ja tuntui varsin poukkoilevalta muutenkin. En usko, että ainakaan kovin pian tarttuisin de Balzacin teoksiin uudestaan. Ellei joku erityisen vakuuttavin perustein suosittele.

Morren poistettavat

LibraryThing on kerrassaan oivallinen järjestelmä niille, jotka keräävät kirjoja ja joilla on niitä niin paljon, ettei tahdo muistaakaan että mitä kaikkea hyllystä löytyy.
Mutta joskus kirjahamsterinkin on raivattava tilaa hyllyynsä ja silloin tietyt kirjat joutuvat etsimään uuden kodin.

Morren ja hänen puolisonsa Turren kirjastoon (Murmelit) pääsee kurkkaamaan Linkit -sarakkeen alla olevasta LibraryThing -linkistä. Sieltä taas löytyy luokitus Poistettavat. Niistä kirjoista saa esittää tarjouksia, jos joku kiinnostaa ja mieluiten sähköpostitse (morre(a)laiskiainen.org). Kirjat voi noutaa sopimuksen mukaan joko Espoosta tai Helsingin keskustasta. Pistän postikustinkin töihin, mutta tällöin postikulut jäävät vastaanottajan murheeksi.
Listaa kannattaa kurkata silloin tällöin, sillä tämäkin kirjahamsteri tekee ajoittain hutiostoksia ja lista on elävää sorttia. Kaikki kirjat ovat hyväkuntoisia, joskaan eivät välttämättä uudenveroisia. Mitään kiskurihintoja en harrasta, joten tarjoamista ei kannata pelätä. Hinnoittelu menee divariperiaatteella, pääsääntöisesti alle 10e. Tarjoa ja anna kirjaparalle hyvä koti!

Lisäys vielä jälkikäteen. LibraryThingissämme on myös Toivelista! Jos sinulla on hinku päästä jostakin kirjastasi eroon ja se löytyy tuolta toivelistaltamme, niin tarjoa sitä meille!

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (2010)

Kustantamo: Atena
Sivumäärä: n. 370
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

"Elämän elokuvalliset mahdollisuudet tulevat lähemmäksi ihmistä niissä maagisissa paikoissa, joita tässä kirjassa esitellään."
Kerttu Kara: Maaginen kaupunkiopas


Kustantaja Olli Suomisen elämän kulissit ovat kohdallaan; on perhe, omakotitalo harjun kupeessa, luottamustoimia ja kustantamo, joka menestyy vähintäänkin kohtuullisesti. Sitten kuvaan ilmestyy lapsuuden ihastus Kerttu Kara, joka on kirjoittanut maailmanmenestyskirjan, Elokuvallisen elämänoppaan. Kaikkien yllätykseksi Kara haluaa kirjoittaa seuraavaksi oppaan Jyväskylästä - ja erityisesti kaupungin salakäytävistä.
Lapsuusmuistot, unet ja elokuvat vieraannuttavat Olli Suomisen keski-ikäisen miehen arjesta, kunnes tapahtuu jotain, mikä muuttaa elämän pelottavan kiinnostavaksi. Pakon edessä kustantaja Suominen joutuu heittäytymään elokuvallisen elämäntavan pyörteisiin. Mutta kuka kirjoittaa käsikirjoitusta ja mikä on elokuvan lajityyppi?
Harjukaupungin salakäytävät imee mukaansa kummalliseen mutta monella tapaa tuttuun tarinaan, joka tihentyy pelottavaksi romaaniksi rakkaudesta, luopumisen vaikeudesta ja menneisyyden virheistä. Kun harjukaupungin salakäytäviin uskaltautuu, ei ikinä tiedä, minne päätyy. Tämä pätee myös lukijaan, sillä romaanista on painettu kaksi versiota. Niissä on erilaiset loppuratkaisut, eikä etukäteen voi tietää kumpaan on tarttunut.

Oma arvio:
Huhhuh.
*Morre vetää vielä kerran henkeä*

Noniin. Ihan ensimmäiseksi ajattelin, että kirjoittaisin blogiini tästä vain, etten osaa sanoa mitään. *Morre on sanaton.* Mutta se tuntui epäreilulta ja toisaalta myös luovuttamiselta. Kyllähän minun pitäisi osata sanoa tästä edes jotakin. Joten pahoittelen jo etukäteen mahdollista hajanaisuutta, ristiriitaisuuksia tai muita päättömyksiä. Ne, jotka ovat tämän jo lukeneet, ymmärtävät kyllä.

Harjukaupungin salakäytävät on ollut blogeissa jopa pienimuotoinen villitys. Tästä ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin: Susa, Booksy, Lumiomena ja Salla ja Sanna ja ja ja... Moniko muu? Ostin tämän joululahjaksi Jyväskylästä kotoisin olevalle miehelleni, eikä minun ollut aikomus lukea tätä. Mutta pakkohan minun oli! Ahmaisin tämän yhdessä illassa (eilen) enkä ole ehkä ihan vielä toipunut.

Ennen kaikkea olen iloinen, että luin tämän. Melkoisen vavahduttava lukukokemus ja alleviivaan sanaa kokemus. Harjukaupungin salakäytävät sai nimenomaan lukijan kokemaan. Pelkoa, vihaa, tylsyyttäkin, halua, himoa, yllättyneisyyttä ja hämmennystä, utuisuutta ja sitä, mitä tarkoittaa olla ihan pihalla. Harvaa kirjaa olen nimenomaan kokenut näin vahvasti. Tätä kirjaa ei voi kuvata sanoilla 'hyvä', 'erinomainen' tai 'huono'. Ainoa mieleentuleva sana on maaginen.

Takakansi selostaa tarinasta oleellisen enkä oikein voi avata sitä yhtään enempää, sillä se pilaisi lukukokemuksen. Jääskeläisellä on tässä kirjassa samanlainen taito kuin Hannu Raittilalla; juuri kun luulet tietäväsi missä mennään, niin matto nykäistään jalkojesi alta ja olet taas rähmälläsi. Silti tarina pakottaa lukemaan lisää. No mitä nyt sitten tapahtuu?

Kirja on myös hyvin elokuvahenkinen. Niin sisällöltään, teemaltaan kuin rakenteellisestikin. Tästä voinee saada enemmän irti, jos tuntisi elokuvia enemmän. Minä olen siinä suhteessa onneton tapaus. Mutta voisin kuvitella tämän olevan kirjallisuus- ja elokuvatutkijan märkä uni.

Tunnustan, etten ihan aluksi nauttinut tämän lukemisesta. Helmasyntini on uskottavuuteen takertuminen. Olen ääripäälukija ehkä siinä mielessä, että kirjan täytyy olla joko täysin uskottava (siksi pidän realismista niin paljon) tai täysin fantasiaa (miekka & magia, niissäkin tosin henkilöiden pitää käyttäytyä uskottavasti). Tämä kirja ei ole kumpaakaan. Aluksi minua häiritsivät esimerkiksi sateenvarjokaupat. Onko sellaisia muka? Ja jos on, niin miten muka keskisuomalaisessa pikkukaupungissa olisi niitä muka kolme? Ja voiko ihan oikeasti joku Kerttu Kara tehdä maailmanmenestyskirjan, niin että jopa vaatekaupat alkavat myydä sopivia vaatteita?
Lopulta kun pääsin tällaisesta pakkomielteestä eroon, niin Harjukaupungin salakäytävät aukeni minulle sen täydellä voimalla. Siinä mielessä tämä oli myös hyvin opettavainen kirja minulle.

Yritä tässä nyt sitten palata johonkin realismia edustavaan kirjallisuuteen... Tämä teos vaatisi hiukan toipumisaikaa, mutta juuri nyt minulla ei ole aikaa sellaiseen. Ei tästä muuta voi loppukaneetiksi sanoa, kuin että yksi vaikuttavimmista kirjoista, mitä olen lukenut.

Anton Tšehov: Nainen ja sylikoira (1896-1899)

Suomennos: Ulla-Liisa Heino
Käännösvuosi: 1961
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 206 (pokkari)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto


Anton Tsehov (1860-1904) antoi uuden suunnan koko maailmankirjallisuuden novellitaiteelle. Jo hänen aikalaisensa ymmärsivät, tukivat ja kannustivat häntä. Vuosien mittaan hänen teostensa suosio on vain kasvanut, ja ne ovat tänään yhtä klassisia kuin tuoreita ja eläviäkin.
Kirjan novellit ovat Tsehovin keskeisimpiä ja rakastetuimpia. Elämäni (1896), Nainen ja sylikoira (1899) sekä Rotkossa (1899) ovat suomennettu vuonna 1961.

Oma arvio:
Takakannen diipadaapa ei juurikaan näitä novelleja esittele, joten se jäänee minun tehtäväkseni. Käynpä siis läpi novellin kerrallaan. Pahoittelen Tsehoviin ja muihin mahdollisiin nimiin s:n kohdalle puuttuvan ylämerkin puuttumista. En jaksa pohdiskella miten sen saisi kätevästi näpytettyä mukaan.

Elämäni (1896)
Elämäni on mielestäni enemmän pienoisromaani kuin novelli. Sen tapahtumat ajoittuvat useammalle vuodelle, mutta nimestään huolimatta se ei kata päähenkilö Mihailin koko elämää.
Elämäni pohdiskelee ihmisen asemaa yhteiskunnassa ja sen muuttamista. Tulisiko kunkin pysyä lestissään ja säädyssään? Mihail on pikkukaupungin arkkitehdin poika ja kuuluu aatelissääntöön. Tarinan alkaessa hän saa jälleen potkut työpaikastaan, jossa ei viihdy. Hän haikailee köyhälistön pariin, jossa saisi tehdä ruumiillista työtä. Isä ja sisar eivät tätä tahdo hyväksyä ja Mihailin pantua tuumasta toimeen, myös muut säätyläiset kääntävät hänelle selkänsä.
Selänkäännöstään huolimatta Mihail on kaupungin kiinnostavin henkilö ja hänestä puhutaan jatkuvasti. Tohtori Blagovo väittelee hänen ratkaisustaan. Mihailin katsantokannan mukaan kaikkien pitäisi tehdä ruumiillista työtä. Näin ollen ketään ei riistettäisi ja jokainen tulisi omillaan toimeen. Eräänlaista kommunismia siis. Tohtori Blagovo taas pitää moista järjettömänä. Jos kaikki tekisivät ruumiillista työtä, ei kehitys kehittyisi, koska kenelläkään ei olisi aikaa mm. tutkimustyöhön. Mihail taas ei pidä moista edes tarpeellisena.
Tämä osa oli Elämäni -novellin parasta antia, ja on kiinnostava ja ajankohtainen kysymys vieläkin. Tsehov ei anna vastauksia eikä päästä kumpaakaan väittelijää "voitolle", vaan perustelee asioita kummankin suulla hyvin. Mihail on ehkä aavistuksen naiivi henkilö, mutta se ei syö häntä liialti.
Mihailin tarina jatkuu vielä sivistyksen parissa ja hän päätyy naimisiinkin, mutta liitto ei ole kovin auvoinen. Mihaililla on kuitenkin sinnikäs ihailijatar, mutta hänen ratkaisunsa on pysyä säädyssään ja olla tahraamatta mainettaan. Ehkä Tsehovissa asuu pieni romantikko?

Nainen ja sylikoira (1899)
Tämän novellin vuoksi päädyin lukemaan koko pienoisen kokoelman. Tästä oli puhetta yhdellä kirjallisuuskurssilla, jossa tuotiin esiin myös Tsehovin novelleja kuvaamaan kehitetty käsite 'viipale elämää'. Edellä ollut Elämäni -novelli ei ollut tyyppiesimerkki, mutta Nainen ja sylikoira (sekä Rotkossa johon tulen kohta) on todellakin viipale elämää. Se viipale, jossa nimenomaan tapahtuu jokin ratkaiseva käänne.
Tsehovissa tosiaan taitaa asua pieni romantikko. Nainen ja sylikoira kertoo Gurovin ja Annan salasuhteesta. Suhde on salainen, sillä molemmat ovat tahoillaan naimisissa epätyydyttävissä avioliitoissa. Gurov on jo keski-ikään ehtinyt moskovalainen naistenmies, joka ei ensikertaa ole pettämisasialla. Anna taas on nuori, varsin tuore vaimo ja jollakin tapaa hyvin viaton. Avioliitto lakeijan kanssa ei vastannutkaan odotuksia ja unelmia (yltiöpäisiä sellaisia?), vaan onkin hyvin arkinen ja ikävystyttävä. Jostakin syystä Annan kotikaupunki merkitään vain 'S' -kirjaimella.
Anna ja Gurov kohtaavat Jaltalla, missä kumpikin ovat yksinäisellä lomalla. Annan mukana oleva villakoira toimii heitä yhdistävänä linkkinä ja josta Gurov-naistenmies saa tekosyyn lähestyä Annaa. Gurov kuitenkin rakastuu aidosti.
Tulkitsin tämän tietynlaisena moraalitarinana, jossa paha (avioliiton pettäminen) saa jonkinlaisen palkkansa. Novellin aikana Anna ja Gurov eivät jää kiinni, mutta ovat onnettomia joutuessaan salaamaan suhteensa. Tsehov jättää lopun osin avoimeksi.

Rotkossa (1899)
Rotkossa on näistä kolmesta synkin tarina. Se kertoo nimettömässä kylässä asuvasta kauppiasukko Grigorista, hänen puodistaan, kahdesta miniästään ja pojistaan. Stepan on kuuroksi jäänyt ja hiukan yksinkertaiselta vaikuttava Grigorin nuorempi poika. Hänen vaimonsa, Aksinja, sen sijaan on minijöistä parhain! Reipas, ahkera ja kaunis. Vanhempi poika Anisim ei tahdo oikeastaan naimisiin lainkaan, mutta päätyy sitten naimaan koko seudun kauneimman nuoren naisen, Lipan. Lipa on arka ja hiljainen tyttö, mutta ukko Grigor on silti häneen tyytyväinen.
Asiat kuitenkin alkavat mennä karmealla tavalla pieleen kun Anisim jää kiinni väärennetyn rahan levittämisestä ja tuomitaan useaksi vuodeksi pakkotyöhön Siperiaan. Grigor on onneton lempipoikansa kohtalosta, mutta onneksi Lipa synnytti hänelle pojanpojan, jonka omistukseen Grigor siirtääkin heti ison palan maata. Mutta silloin Aksinja suuttuu...
Rotkossa -novelli on nimeään myöten täynnä tulkinnallisuutta. Jokaisen henkilön elämä on tietyllä tapaa rotkossa, joka ei ole kovin lohdullinen paikka. Sieltä ei ole poispääsyäkään näkyvissä. Eniten tässä novellissa ahdisti Lipan kohtalo. Muut ehkä tuntuivat osansa ansainneelta, mutta viaton Lipa saa tuta elämänsä rotkon kaikkein koviten.

On selvää, että Tsehov on todellakin ehta klassikkokirjailija. Nämäkin novellit ovat yhä ajankohtaisia perimmäisiltä kysymyksiltään ja merkityksiltään. Ihmiskunta ei juuri ole reilun sadan vuoden aikana muuttunut, vaikka sivistystä on tullut roimasti lisää. Olikohan Mihail sittenkin oikeassa?