Atonement
Suomennos: Juhani Lindholm
Käännösvuosi: 2002
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 541 (pokkari)
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: kirjasto
Oma arvio:
Olen innolla odottanut sopivaa tilaisuutta päästä Ian McEwanin teoksiin käsiksi. Onhan niitä kehuttu niin paljon ja on suorastaan hävettänyt, että on moinen aukko sivistyksessä. Olin oikein tyytyväinen nähdessäni tenttikirjallisuusvaihtoehdoissa Sovituksen. No nyt minulla on tilaisuus!
Olisin jättänyt kirjan kesken ellei tämä olisi kuulunut tenttilukemistoon. Viimeksi jätin kirjan kesken joskus keväällä 2008. Silloin jäi kesken Joel Lehtosen Putkinotko. Sekin kyllä kuului tenttikirjallisuuteen, mutta muitakin kirjoja oli niin paljon, että minun oli mahdollista selviytyä tentistä lukematta sitä. Nyt en uskaltanut tehdä samaa temppua ja niinpä minä osin harpoin tämän loppuun.
Kuulostaa ehkä nurinkuriselta, mutta en pidä Sovitusta huonona kirjana. Kirja on erinomainen, mutta minä olen sille täysin vääräntyyppinen lukija. Suurin ongelma oli liian hidas tempo.
Romaani on jaettu kolmeen osaan (+ epilogiin), joista ensimmäinen kattaa noin puolet kirjasta. Siinä eletään juuri takakansitekstin kuvaamia kesän 1935 tapahtumia, jotka keskittyvät oikeastaan yhteen iltapäivään, sitä seuraavaan kokonaiseen päivään ja hituseen sitä seuraavaa aamua. McEwan pitää jatkuvasti liiankin pitkitettyä jännitystä yllä tyylikeinoilla, jotka eivät ole näin runsaasti käytettynä minun makuuni. Hän puhuu lähes jokaisessa hervottoman pitkässä luvussa siitä, kuinka kohta on tapahtumassa milloin kenellekin jotakin, joka muuttaa henkilön koko elämän.
Jännitys on kuin kuminauha; sitä pitää venyttää sopivasti, sillä liiaksi venytettynä se katkeaa ja räpsäisee sormille. Kuminauhani oli Ian McEwanille liian lyhyt. Alun jännitys muuttui tympeydeksi; pääsisi jo asiaan!
'Vatuloimisen', kuten tätä liiallista kuvailua ja venyttämistä kutsun, McEwan käytti henkilöhahmojen syventämiseen. Ja olihan se vaivan arvoista. Yksikään hahmo ei jää ohueksi. Briony, Robbie, Cecilia, Lola, kaksoset, Paul Marshall ja Emily saavat kaikki kunnollisen pohjan, sielun. Briony, Robbie ja Cecilia ovat Sovituksen keskeisimmät henkilöt vaikka fokalisoijina ovat pääasiassa Briony ja Robbie.
En pitänyt oikein yhdestäkään henkilöstä. Briony oli lapsena ärsyttävän pikkuvanha tärkeilijä ja aikuisena lammasmaisen katuva, joka ei tuntunut käsittävän tekonsa vakavuutta. Robbie oli siedettävin. Alussa nuorimies, joka pursuaa intoa tulevaisuuden rakentamiseen ja lopussa katkera kohtalostaan. Cecilia oli aavistuksen verran liian itserakas ja päättämättömyydessään ja järjettömässä itsepäisyydessään turhan omituinen.
Jokainen henkilö oli kuitenkin uskottava. Henkilöiden motiivit ovat kaikki äärimmäisen hyvin perusteltuja ja rakennettuja. Minusta kirjailija onnistuu aina, jos henkilöhahmo saa aikaan lukijassa jotakin tuntemuksia.
Sovitus on hyvä ja hieno romaani. En missään nimessä lähde kiistämään Ian McEwanin ansioituneisuutta kirjailijana. Mutta minut väsytti ennen kaikkea tuo hitaus, jopa ajoittainen pysähtyneisyys. Viipyilevästä henkilökuvauksesta nauttivalle tämä on kirjallisuuden aatelia. Minä saattaisin pitää elokuvaversiosta, josta liiallinen hitaus on ehkäpä karsittu pois.