Elias Koskimies: Ihmepoika (2014)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 191
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Viime vuoden puolella tuntui jotenkin enemmän ilmestyvän näitä kirjoja, joissa viitataan paljonkin lähihistoriaan. Keskeytettyäni Tommi Liimatan Jeppiksen säikähdin hiukan ja annoin tämän odottaa.

Ihmepojalla ja Jeppiksellä on kahden asian verran yhteistä: molemmissa on nuori poika päähenkilönä ja molemmat sijoittuvat 1980-luvulle.
Vuosikymmen on minulle tärkeä. Synnyin vuonna 1981, joten villi nuoruus tuli sitten vasta 90-luvun puolella, mutta etenkin 80-luvun musiikki kolahtaa paljon. Isosiskon kautta muistan hiukan Kissin salamaässien tussailua ja Hanoi Rocksin huumaa. Nyttemmin minä taidan enemmän kuunnella kasariheviä kuin hän. Myös vuonna 2004 syntynyt poikani pitää kasarihevistä.
No mutta se minusta. Palataan Ihmepoikaan.

Elias Koskimiehen esikoisromaani Ihmepoika ei kerro kasarihevistä, mutta pojasta, joka haaveilee tähteydestä, New Yorkista ja fanittaa Madonnaa. Pohjanmaan lakeuksilla ei ole helppoa olla teini-ikäinen tolppakorkokenkiin pukeutuva poika. Ja kun perheessä isän sairastuminen synnyttää tragedian, ei se elämä siitä varsinaisesti helpotu.

Hämäännyin aluksi takakansitekstistä, jossa sanotaan, että "...kylässä, jossa edes nokkahuilua soittava helluntalaistyttö ei halua olla hänen ystävänsä.". Nimettömäksi jäävä minäkertoja ei kuitenkaan ole vailla ystäviä. Hänen paras kaverinsa on Sutu, jonka elämä on varsinaista teinidraamaa (ja jonka olemuksen Koskimies tavoittaa niiiiiiiin hyvin), ja muutenkin päähenkilö tuntuu olevan luokkansa tyttöjen luottoystävä.

Oikeastaan päähenkilön valoisuus paistaa teoksessa kautta linjan – tragediastakin huolimatta. Se on virkistävää. Päähenkilö on omalla tavallaan uhmakas, mutta ei varsinaisesti erilaisuuttaan angstaava. Hän on todella omalaatuinen persoona, jolla on juuri niin outo kerrontatyyli kuin sopii ollakin. Koskimies on päässyt hyvin päähenkilönsä nahkoihin ja osaa välittää sen lukijoilleenkin.

Lämpenin Ihmepojalle hitaasti. Arvostin hyvää ja aidonoloista aikalaiskuvausta koko ajan ja pidin päähenkilöstäkin. En kaikista kerronnallisista ratkaisuista saanut oikein otetta, mutta loppu oli vaikuttava. Se nosti kolmen pisteen kirjan neljään pisteeseen. Se oli odottamaton, kaunis, surullinen, haikea ja niin sopiva. Se jätti hyvän maun kielelle pitkäksi aikaa.

Ihmepoika sopii niille, jotka pitävät persoonallisista päähenkilöistä, erilaista nuorista, 1980-luvusta ja haikeista lopuista.

Ihmepoika on luettu hurjan monessa kirjablogissa. Tässä linkki muutamaan:
Kirjojen keskellä
Kirjasähkökäyrä
Ullan Luetut kirjat
Reader, why did I marry him?
Eniten minua kiinnostaa tie
Klassikkojen lumoissa
Kirjamuistikirja

Raportti: Morren maailman kirjoittajareissu Mathildedal, toukokuu 2015

Varoitus heti alkuun. Tämä on mainospostaus, mutta kirjoitettu täydestä sydämestä, ilolla ja vähän ylpeydelläkin.

Tänä viikonloppuna oli siis Morren maailman ihka ensimmäinen kirjoittajareissu. En ollut tätä ennen tällaista tehnyt, vaikka toki ryhmien ohjaamisesta ym. onkin kokemusta. Mutta että kokonainen viikonloppu...
Jännitti ihan pirskatisti! Murehdin vähän, että entä jos jokin meneekin pieleen ja rohkeat pioneeriasiakkaani eivät koe saavansakaan rahalleen vastinetta... Mutta rohkea rokan syö.

Reissupaikaksi valikoitui Salon alueella oleva pieni Mathildedalin kylä ja siellä oleva Mathildedalin Ruukkitehdas. Halusin paikan, joka olisi jollakin tapaa inspiroiva, tunnelmallinen ja jossa olisi hiven luksustakin. Ympäröivä luonto kansallispuistoineen ja merimaisema olivat siihen omiaan.

Halusin myös kirjoittajilleni täysihoidon. Niin, että ei tarvitse murehtia mistään. Voi keskittyä vain kirjoittamiseen. Niinpä pakettiin kuului monipuolinen aamiainen, herkullinen keittolounas salaatteineen ja illallinen ravintola Ruukin Krouvissa.

Aamiainen... Örp!

En voi sanoa itseäni järin kokeneeksi matkailijaksi, mutta monissa paikoissa olen kyllä ollut niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Enkä missään ole kohdannut sellaista palvelua, kun Mathildedalissa sain. Koko kirjoittajaryhmänikin oli todella tyytyväinen palveluun ja kuulinpa jonkun suunnittelevan vinkkaamista työkavereille, kokouspaikaksi, kesälomareissuun...

Ensinnäkin meidän tarpeemme kirjoittajina otettiin täydellisesti huomioon. Pidettiin huolta, että meillä on rauhallista työskentelytilaa, ja tarjolla jatkuvasti kahvia ja teetä. Emäntämme Krista Gustafssonin mottoja taitavat olla "Ihan kuinka teille sopii!" ja "Ihan kuinka haluatte!". Aamiainen ja lounas oli järjestetty niin, että kukin meni itselleen sopivaan aikaan. Oli otettu huomioon, että teemme luovaa työtä ja hyvää inspiraatiohetkeä on turha katkoa joustamattomalla aikatauluttamisella. Illallisaika sovittiin ryhmän kanssa yhdessä ja olihan se kiva mennäkin porukalla syömään.

Huoneet olivat sisustettu ihastuttavan vanhahtavaan tyyliin. Oli viileähköä (mutta joka huoneessa lisäpatteri, jos paleli liikaa), mutta se sopi ainakin minulle. Viileässä nukkuu hyvin, kun on lämmin peitto.

Pioneeriporukkani oli aivan mahtava! Osallistujia oli kuusi (reissuille otan korkeintaan 11 henkeä) + minä. Juttua piisasi viikonloppuna laidasta laitaan, tulimme keksineeksi muutaman uuden kirjallisuudenlajinkin. Tunnelma oli välitön, intiimi, jokaista osallistujaa kunnioittava.

Henkilökohtaisesti koin todella mahtavan fiiliksen lauantaina, kun olimme meille varatussa isossa tilassa kirjoittamassa. Kaikki olivat täysin keskittyneitä omaan työhönsä. Kuului vain tasainen näppäimistön rapina. Joku haki joskus kahvia/teetä.
Jos kirjoitan itse luovaa tekstiä kotona työpäivänä, niin saan kasaan noin 1000 sanaa. Se on verrattaen hyvä määrä minulle. Arvatkaapa paljon kirjoitin tuona lauantaina? Yli 2000 sanaa!! Ihan järjetöntä! Ja luonnollisestikin olin tarvittaessa apuna kurssin osallistujille. Sehän se minun ensisijainen tehtäväni oli. Mutta tuota hiljaisen, luovan keskittyneisyyden atmosfääriä on vaikea kuvata. Sen ovelaa tarttumista ja huikeaa ajanjuoksua. Olen vieläkin vain niin ällistynyt. Tästä kiitos kuuluu ehdottomasti koko köörille! KIITOS!

Tällä reissulla ei ollut mitään erityistä kohderyhmää. Kirjoittajia oli eri vaiheissa olevia, erilaisia tekstejä tekeviä. Joku oli jo julkaissut konkari, joku vasta aloitteleva, joku sillä välillä. Oli tietoa ja oli kaunoa. Eri lajityyppejä – ja tietysti ne meidän keksimämme lajityypit. Niistä kuullaan vielä!

Paikalliseen kyläpubiinkin eksyttiin. Tunnelmallinen paikka!

Teetin osallistujilla pari (vapaaehtoista) harjoitusta, johon kuului vähän kirjoittamista ja paljon naurua. Sen varsinaisen käsikirjoituksen / työsuunnitelman jokainen sai pitää omana tietonaan, onhan se oma työstettävä teksti aika henkilökohtainen asia (mahdolliseen julkaisuun saakka). Tätä kaikki itsestäänselvästi kunnioittivat.
Sain kiitosta vaivaannuttavien tutustuttamisleikkien poisjättämisestä. Totta puhuakseni inhoan niitä itsekin. Aluksi esittäydyttiinkin vapaamuotoisesti, painotus kirjoittamiseen liittyen.

Olen vieläkin näissä tunnelmissa, vaikka kotiuduttani ehdin tänään esimerkiksi pestä terassin huonekalut. Tämä hyvä mieli kantaa pitkälle työpäiviini ja ennen kaikkea seuraaviin kirjoittajareissuihin. Sillä tottahan näitä on tulossa lisää! Yksi ilmoittautui jo seuraavaan, toinen pahoitteli, ettei kaavailemani ajankohta sopinut.
Ilolla vien uuden porukan Mathildedaliin 9.–11. lokakuuta 2015. Tarkempia lisätietoja siitä myöhemmin, mutta alustavat kyselyt voi lähettää minulle hanna[miumau]morrenmaailma.fi

Ja muistutan vielä, että tulossahan on se Ranskan reissu! Varaukset sinne tulee tehdä viimeistään juhannukseen mennessä!

Kun viikonloppu alkaa reippailla käsitervehdyksillä ja päättyy lämpimiin halauksiin kaikkien kesken, tietää, että jotakin maagista tapahtui. Kiitos!

Milja Kaunisto: Piispansormus (2015)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 461
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Ja niin siinä sitten kävi, että Olavi Maununpoika -sarja päättyi tähän. En tiedä pitäisikö olla iloinen vai surullinen. Koska olen vähän ahnetta sorttia, päätän olla molempia.
Iloinen siksi, että trilogia oli tälle erinomainen mitta ja loppu oli tyylikäs ja koko sarjalle uskollinen yllätyksineen päivineen.
Surullinen siksi, että olisin halunnut lukea lisää. Vielä yhden osan. Ja ehkä sitten vielä yhden. Ja vielä... Vaikka järkeni ja kirjamakuni sanookin, että tämä on nyt oikein hyvä näin.

Olavi elelee leppoisasti rakkaansa Miraclen kanssa Servièresin linnassa. Päivät menevät mukavassa seitinohuessa ranskalaistyyppisessä päiväkännissä, illat villinä lakanoiden välissä. Onko Olavi nyt tyytyväinen? No eipä tietenkään. Särön tähän auvoisaan olotilaan tuo uhkaava tallimestari, jonka kanssa Miracle vaikuttaa olevan turhankin läheinen. Sitä paitsi Miracle vaikuttaa olevan muutenkin vähän tyytymätön Olaviin.
Rakkauteen tulee astetta dramaattisempi ryppy ja niin Olavi lähtee Pariisiin. Eihän hänellä edelleenkään ole varsinaista hätää. Hänellä on sormus, muistutus siitä, että hänellä on ylivalta piispa Pierre Cauchoniin. Vaan kuinka pitkälle ulottuu sormuskäden mahti?

Milja Kaunisto ei petä. Taas mennään tyrät rytkyen eikä Morre-parka tiedä mitä odottaa. Arvailun suhteen olen jo luovuttanut. En onnistu siinä tämän kirjailijan kohdalla lainkaan. Parempi vaan pitää toinen silmä kiinni ja toinen auki, ja koettaa pysyä mukana.

Rönsyilevän riettaan röyhkeä kieli kulkee vahvasti mukana tässäkin kirjassa. Minusta se on se seikka, joka nostaa Kauniston esiin persoonallisella tavalla historiallisten romaanien kirjoittajana. Kauniston kuvaamassa seksissäkin on jotain älyttömän herkullista, vaan ei härskiä. Lisää tällaista!

Tämän kirjan hahmoista pidin aivan erityisesti Jolanda Aragonialaisesta ja Olavin suhtautumisesta häneen. Tarinan kaari oli näiden kahden välillä vahvimmillaan Piispansormuksessa. Sen loppu hykerrytti ja pisti samalla ajattelemaan. Millä tavalla me itse kukin näemme toisemme? Anteeksi kryptisyyteni, mutta en voi avata tätä enempää, jotta yllätys säilyy.

Ehkä hiukan yllättäen on tällä kertaa vähän nipotettava kirjan painoasusta. Sivut olivat hämmentävän ohuet ja hyvässä lukuvalossa ohuus kostautui niin, että seuraavan sivun teksti kuulsi alta (en tosin tiedä, onko tämä mahdollisesti jokin arvostelukappalepainos?). Tämä ärsytti lukukokemusta jonkun verran. Sarjan edeltävissä osissa paperi on paksumpaa.

Piispansormus on hieno päätösosa Olavin ja Miraclen tarinalle. Loppu on kaunis, haikea ja surumielinen. Erityisen kiinnostavia olivat kirjailijan jälkisanat tarinan henkilöistä. En tiennytkään, että Miracle on ihan oikeasti olemassaollut henkilö! Huisaa!

Jos nyt siis etsit hyvää, omaleimaista ja rouheaa historiallista lukemista, niin tartu Olavi Maununpoika -sarjaan.

Nyt sitten vain jäämme jännäämään, mitä Milja Kaunistolta pukkaa seuraavaksi!

Olavi Maununpoika -sarja
Synnintekijä
Kalmantanssi
Piispansormus

--

Loppuun vielä innostunut mainostus. Morren maailman kirjoittajareissulla on mahdollista päästä Ranskaan tämän trilogian tapahtumamaisemiin Milja Kauniston johdolla! Lue lisää tästä blogistani, t:mi Morren maailman sivuilta ja Kon-Tiki Toursin sivuilta.