Charlaine Harris: Veri kielellä (2012 / 2013)

Deadlocked
Suomennos: Sari Kumpulainen
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 368
Pisteet: 2/5

Jo Veren muistin kohdalla valittelin näemmä tasonotkahdusta. Ja kyllä se vain näyttää jatkuvan. Tämähän venyy ja vanuu kuin mauton HubbaBubba-purkka. Turnausväsymystä on rankasti ilmassa.

12. osa Veri kielellä on tympein näistä osista. Ei seksiä, ei huumoria ja Eric todella pahasti sivuosassa niin paperisena hahmona, että oikein kiukuttaa.
Juonessakaan ei hurraamista. Joku yrittää lyödä kiilaa Ericin ja Sookien väliin, ja samalla keijusotkuja selvitellään. Sopassa mukana kaikki ylikset.

Tässä osassa oli aika selkeä osoitus siitä, kenet Sookie lopulta kumppanikseen valitsee. Sitä, mitä pahoin pelkäsinkin, ja olin siihenkin vähän pettynyt. Valinta osoitetaan melkoisen siirappisella tavalla, ja kun siinä vaiheessa olin jo kovin tympiintynyt koko kirjaan, niin loppuratkaisu tuntui entistä huonommalta.

Kyllähän tämän edelleen luki. Ja luen seuraavankin, Sydänverellä, joka on sarjan viimeinen osa. Teksti on sujuvaa, kiitos suomentajan.

Pahoittelen tällaista hävyttömän huonoa tynkäpostausta, mutta nyt ei jotensakin irtoa enempää. (Luvalla sanoen koko blogini on viime aikoina ollut vähän hunningolla. Koitan parantaa tapani.)

The Southern Vampire Mysteries:
Veren voima
Verenjanoa Dallasissa
Kylmäveristen klubi
Veren imussa
Verta sakeampaa
Veren perintö
Pahan veren valtakunta
Veren sitomat
Pedon veri
Samaa verta
Veren muisti
Veri kielellä
Sydänverellä

Charles Dickens: Kolea talo (1852–1853 / 2006)

The Bleak House
Suomennos: Kersti Juva
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 934
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

Kesä sitten vierähti tämän klassikon parissa. Charles Dickensin tuotantoon on pitänyt perehtyä pitkään ja huolimatta siitä, ettei Kolea talo vakuuttanut, luen varmasti vielä jotain muutakin.
Koska kyseessä on tunnettu klassikko, en arastele juonipaljastusten suhteen. Jos et ole tätä teosta lukenut ja haluat yllättyä, niin paree lopettaa tämän postauksen lukeminen heti tähän.

Kolea talo on hieno aikalaiskuvaus. Tarina sijoittuu 1800-luvun Lontooseen. Päähenkilönä on orpo Esther, joka päätyy asumaan John Jarndycen luo tämän suojelukseen. Samassa talossa, Bleak Housessa, asuvat myös serkukset Ada ja Richard. Tarinan kehyksenä kulkee kuuluisa oikeustaistelu Jarndycen suvun omaisuudesta, josta on käräjöity jo vuosikymmeniä. Samalla tutustutaan aatelispariskuntaan, sir ja lady Dedlockiin, joista jälkimmäisellä on sydämellään synkkä salaisuus.
Kolea talo on kirjoitettu ajalleen tyypillisenä jatkokertomuksena (kuten esim. Anna Kareninakin) ja se pääsi kyllä puuduttamaan, vaikka en tätä mitenkään putkeen ahminutkaan. Tarina rönsyää ihan liikaa joka suuntaan, vatuloidaan olemattomia ja turhia juttuja, ja koko jutussa maistuu venyttämisen maku. Tätä olisi voinut hyvin tiivistää muutaman sadan sivun verran, niin hieno tarina olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa.

Eniten tässä ihastutti Dickensin terävä ja humoristinen kuvailu, joka välittyy hienosti Kersti Juvan käännöksessä. Käännöstä on pakko kehua vielä muutenkin erikseen. Kieli on todella sujuvaa ja Juva tavoittaa hienosti erilaiset puhetyylitkin. Hän ei ole tyytynyt pelkkään murreratkaisuun, vaan luo oman sekoituksensa murteita hyväksikäyttäen. Esimerkiksi William Guppyn puhekielestä välittyy hauskasti se, millainen tyyppi todella on.

"Ei! Hitto, Tony", sanoo tuo herrasmies [Guppy, Morre huom.], "sinun pitäisi vähän katsoa, ettet loukkaa miähen tunteita, jonka sydämeen on kaiverrettu vaille vastakaikua jäävä haavekuva ja jonka hellimpiä tunteita soittelevat kiälet eivät voi hyvin. Sinä, Tony, omistat kaiken, mikä hurmaa silmää ja houkuttaa makua. Sinulle ei ole luanteenomaista – kukaties sinun onneksesi (voisinpa sanoa samaa) – liihottaa yhden ainokaisen kukan ympärillä. Koko puutarha on sinulle avoin ja sinun ilmavat siipesi kuljettavat sinua siällä. Siitä hualimatta, Tony, minulle ei tulisi miäleenkään haavoittaa edes sinun tunteitasi syyttä!"
(s. 481–482)

Näytteestä huomaa myös Dickensin rönsyilevän kielen. Paikoitellen se oli ilkikurisella tavalla hauskaa, mutta pidemmän päälle hiton raskasta. On kuitenkin vaikeaa olla arvostamatta sitä, sillä Dickens osaa todella sivaltaa ja uskoisin, että sivallukset ovat olleet osuvia.

Henkilögalleria jäi minulle yllättävän etäiseksi. Estheriä arvostin eniten, vaikka välillä minusta tuntuikin, että hän on niitä turhankin täydellisiä sankarittaria. Esther on taatusti kilttien ja nöyrien tyttöjen esiäiti, jopa siinä määrin, että näin 2000-lukulaista turhautti.
Mutta lopussa oleva Estheriä koskeva ratkaisu sai minut todella pahalle tuulelle ja kirskuttelemaan hampaitani. En ole muissa tätä aikaa kuvaavissa (tai aikalais-) kirjoissa vastaavaa menettelyä huomannut, joten en tiedä kuinka sopiva ja realistinen käänne on.
Esther muuttaa siis nuorena naisena John Jarndycen suojelukseen. Mies on jo itse iäkkäämpi poikamies. Kiltti, asiallinen ja mukavan persoonallinen tyyli. Estheriä ihailevat kaikki, muutama mies ihastuukin. Esther itsekin antaa hyvin, hyvin salaa itselleen luvan ihastua Allaniin, vaatimattomaan haavuriin. Esther kuitenkin sairastuu ja sairaus jättää karmaisevat jäljet hänen kasvoihinsa. Hiukan lannistunut Esther luopuu ihastuksestaan ja valmistautuu jäämään lähinnä taloudenhoitajaksi Bleak Houseen.
John Jarndyce päättää kuitenkin kosia Estheriä ja suunnilleen riemusta ja syvästä kiitollisuudesta itkien Esther suostuu rakkaan suojelijansa vaimoksi (heidän suhteensa on koko ajan hyvin isä-tytär -tyylinen). Pienimuotoisia häitä ryhdytään valmistelemaan. Avuksi pyydetään Allanin äitikin, sillä kyseessä on perhetuttu. Samassa yhteydessä John on ostanut uuden talonkin, jota Esther pääsee laittamaan heidän yhteiseksi kodikseen.
Juuri muuton ja häiden kynnyksellä John järkkääkin suojatilleen yllätyksen: Esther pääseekin Allanin vaimoksi! Tadaa! ARGH! Minusta tuo kuulosti niin ärsyttävältä ja järkyttävältä ihmiskaupalta, että oksetti. Esther on tietysti jälleen onnesta soikeana ja täynnä syvää rakkautta suojelijaansa ja ihastustaan kohtaan. Siksi Allanin äitikin oli auttamassa, jotta pääsisi näkemään millaisen miniän saisi.
Jotenkin tämä kuvio ihmetytti todella paljon. Dickens noin muuten on hyvin yhteiskuntakriittinen ja tasa-arvoinen, mutta sitten tehdään tällainen ihmeellinen käänne, josta (ainakin nykylukijan mielestä) on romantiikka kaukana.

Näinpä siis arvosanaksi tälle klassikkoteokselle jäi kaksi pistettä. Niin pahasti tuohon loppuun petyin. Ymmärrän silti hyvin miksi tämä on klassikko, mutta kovin hyvin tämä ei mielestäni ole aikaa kestänyt; liian venytetty ja rönsyilevä, loppuratkaisu ärsyttävä (myös lady Dedlockin kohtalo oli vähän laiskanpuoleinen ratkaisu). Pisteet hyvästä suomennoksesta ja terävästä kuvailusta.

Irene Cao: Sinun katseesi (2013 / 2014)

Io ti guardo
Suomennos: Leena Taavitsainen-Petäjä
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 245 (e-kirja)
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

En koskaan saanut sitten kuitenkaan luettua sitä Fifty Shades of Grey -sarjaa. Selasin sitä ja totesin, etten ikinä. En ihan oikeasti jaksa. Paksuja pumaskoja täynnä soopaa.

Se sarja kumminkin synnytti jonkinlaisen eroottisten kirjojen ilmiön. Näitä piisaa kuin sieniä sateella ja monella isolla kustantamolla on tarjota suomalaisille lukijoille jotakin.
Odottelen kyllä uteliaana, että koska saataisiin ihan ehtaa kotimaista erotiikkaa? Elokuvissa kotimainen erotiikka tuntuu olevan lähinnä inhorealistista hetekan narisuttamista ja ylinäyteltyjä orgasmeja. Josko kirjallisuudessa onnistuttaisiin paremmin?

Oli miten oli, päätin kumminkin tutustua Irene Caon Sinun katseesi -viihdytykseen. Kesä on oivallista aikaa tällaiselle hutulle. Lisäksi minua kiinnosti tässä Venetsia miljöönä ja tietynlainen taidekonteksti, vaikka osasinkin odottaa siitä hyvin löyhää ja nimellistä. Luonnollisesti tämäkin on trilogia, mutta sanon jo nyt, etten tule jatko-osia lukemaan. Kiitti, mutta tämä riitti.

Tarina kertoo siis Elenasta, joka on ammatiltaan entisöijä. Hän työskentelee freskon parissa erään kreivin kartanossa ja on hyvin omistautunut työlleen. Elenalla on kaksi ystävää; Gaia, joka on bilehile ja pr-ammattilainen, ja Filippo, joka on valokuvaaja ja enemmän jalat maassa -tyyppi.
Kreivin kartanoon saapuu huippukokki Leonardo. Tumma, jumalaisen komea ja salaperäinen mies. Huomaatteko, kuinka yllättävä käänne tarinassa! Eikä siinä vielä kaikki! Leonardo on varsinainen naistenmies. Haluton sitoutumaan ja rakastumaan.
Filippo saa kutsun lähteä Roomaan töihin. Juuri ennen sitä Elena ja Filippo tajuavat ystävyytensä muuttuneen rakkaudeksi. Onneksi on sähköposti ja Skype, joten kaukosuhdekin toimii. Eikä Roomaan nyt niin pitkä matka ole.
Vaan Filippon lähdettyä Leonardo on iskenyt silmänsä vaatimattoman näköiseen Elenaan. Elenaa ei vähempää voisi kiinnostaa mikään pelimies, vaan hänen suurempana huolenaan on löytää freskoon oikea granaattiomenan sävy. Leonardolla on siihen (kokki kun on) ratkaisu... Ja näin syntyy Elenan ja Leonardon välille sopimus. Siinä on kaksi ehdotonta sääntöä: 1. Elenan on toteltava Leonardoa kyselemättä, 2. Älä rakastu.

Loppua ei ole kovin vaikea arvata. Tiesin toki, ettei tämän lajityypin kirjoista sovi odottaa mitään erityisen omaperäistä juonta, mutta pääsi tämä silti vähän yllättämään. Tietysti kun asiaa näin pohdiskelee, niin eihän tavallisissa historiallisissa romanttisissa romaaneissakaan juoni ole tämän kummempi. Verratkaapa vaikka äsken bloggaamaani Kaari Utrion kirjaan Oppinut neiti. Mies ja nainen rakastuvat ensin inhottuaan toisiaan. Historiallisissa romaaneissa tosin juonen lisäksi panostetaan miljööseen ja ajankuvaan. Ne ovat ainakin minulle niitä tärkeitä juttuja. Sinun katseesi taas panostaa lähinnä erotiikkaan. Taide jää tosiaan melko sivuun ja Hannu Raittilakin kuvaa Venetsiaa yksityiskohtaisemmin romaanissaan Canal Grande.

Erotiikka itsessään on tässä ihan onnistunutta. Olisin tosin nauttinut enemmän, jos henkilöiden syvyyttä olisi lisätty, jolla olisi saanut tunnettakin mukaan. Elenasta saa ihan hyvän henkilökuvan, mutta Leonardo jää turhankin salaperäiseksi ja Filippo taas on ihan onneton tapaus. Joka tapauksessa erotiikka ei herättänyt myötähäpeää, vaan kutkutti mukavasti.
Tässä erotiikassa on panostettu enemmän aisteihin, eikä tämä ole bdsm-henkistä. Ideana on, että Leonardo "vapauttaa" Elenan kaikenlaisesta jäykkyydestä ja estoista, ja opettaa hänelle muitakin aisteja kuin katsomisen (ja sitäkin Elena käyttää lähinnä työssään, mistään tirkistelykuviostakaan ei ole kyse).

Kielessä ei niin ihmeellisyyksiä. On sujuvaa ja minun kielikorvaani myös hyvä suomennos. Joskin kirjan nimi, Sinun katseesi, aiheutti ihmettelyä. Kun ei tässä ole kenenkään katseesta oikein kyse. Facebookissa sain hiukan apua (en osaa itse italiaa) ja kirjaimellisempi suomennos olisi jotakin "Katson sinua" tai "Seuraan sinua", jotka kumpikin sopisivat nimeksi paremmin. Sitähän Ekena tekee; seuraa, tottelee ja katsoo Leonardoa.

Pukeutumiskuvaukset ovat lähinnä koomisia. En tiedä johtuuko se kulttuurierosta vaiko mistä. Tässä yksi, jossa kuvataan kartanon omistajakreiviä.

Brandolini hymyilee mielissään. Hän on neljäkymmentävuotias, mutta näyttää joitakin vuosia ikäistään vanhemmalta. Hänen sukunimensä on ikivanha – hän on yhden tunnetuimpiin kuuluvan venetsialaisen aatelissuvun jälkeläinen – ja hän on itsekin kuin tuulahdus menneisyydestä. Hän on langanlaiha, hänellä on läpikuultava iho, hänen kasvonsa ovat uurteiset ja ilmeeltään hermostuneet, hiukset ovat tuhkanvaaleat. Hän pukeutuukin vanhojen herrojen tapaan. Tai pikemmin, hän luo vaatteillaan omalaatuisen, hivenen retrohenkisen vaikutelman. Tänään hänellä on esimerkiksi yllään Levikset ja vaaleansininen, lyhythihainen paita. Näyttää melkein siltä kuin hän purjehtisi paidan sisällä, niin hento ja hoikka hän on.

Minä siis odotin lähinnä jotain silinterihattua ja pukua. Ehkä Levikset ovat tosiaan out, mutta silti... Ja paidan sisällä purjehtiminen on sangen omintakeinen ilmaus.

Lienen horissut jo tarpeeksi, joten tiivistetäänpä kertauksen vuoksi. Kaksi pistettä. En tiedä, onko tämä genrensä edustajana hyvä, huono vaiko mitä, mutta ei tämä minulle toiminut. Liian löysä ja ennalta-arvattava juoni, kulttuuria ja miljöötä vain nimien ripottelun verran, liian ohuet henkilöhahmot. Plussaa ihan kelvollisesta erotiikasta, joka pysyy hyvän maun erotiikassa lipsahtamatta pornoksi.
Toimii hyvin, hyvin aivottomana viihteenä. Ja kyllähän tämän loppuun luki, mutta jatko-osien kanssa en vaivaudu.

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

Kaari Utrio: Oppinut neiti (2012)

Kustantamo: Amanita
Sivumäärä: 298 (e-kirja)
Pisteet: 3½
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Olen viime vuosina suhtautunut melkoisen nihkeästi näihin Kaari Utrion uusiin "eepokkikomedioihin". Niitä koskevia avautumisia voi lukea aiemmista arvioistani, joten en turhaan ryhdy toistelemaan niitä tässä.

Oppinut neiti sai kuitenkin aikanaan kiittäviä arvioita, joten päätin sitten kumminkin kokeilla. Ja tarvitsin näihin lämpimiin kesäpäiviin jotakin mukavan kevyttä luettavaa. Ja vallan oikein; Oppinut neiti toimi tähän tarkoitukseen oikein hyvin!

1830-luvulle sijoittuvan tarinan Sofia Malm on se oppinut neiti. Hän on opiskellut arvostetussa Smolnan naisopistossa ja on valmistautunut elämään itsenäisenä naisena. Hän toimii opettajattarena ja seuraneitinä korkea-arvoisissa perheissä, ja onkin varsin tyytyväinen elämäänsä.
Sattumalta hän kohtaa Silvan kartanon paronin, komean Christian Hackfeltin, joka ei paljoa kotonaan viihdy. Kopeaa miestä ei aateliton nainen kiinnosta ja Sofiaa ärsyttää miehen ylimielinen suhtautuminen lähes kaikkeen. Mutta mitä tapahtuu, kun he kohtaavat Sofian kotimaaperällä, arvaamattomilla tuntureilla Lapin sydämessä... No. Sen voi arvata itse kukin!

Pidin Sofia Malmista todella paljon. Hän oli virkistävän erilainen sankaritar, ja paikoin hänestä tulikin mieleen Henrietta kirjasta Rakas Henrietta, joka on yksi ehdoton suosikkini Utriolta. Sofia on vaatimaton, paikkansa tietävä, mutta ei mikään reppana. Hän on sanavalmis, mutta ei röyhkeä. Hän ei ole kaunotar, vaan enemmin aika tavallisen näköinen nainen – rakastuneen silmin toki suloinen (niinhän me kaikki!). Sofia on sankaritar, johon on käsittämättömän helppo samastua.

Christian Hackfelt jäi turhankin etäiseksi ja aika stereotypiseksi rikkaaksi poikarukaksi. Ylpeän kuoren alla sykkii kultainen sydän – kas kummaa. Olisin kaivannut tähän tyyppiin vähän särmää. Vähän samahan pätee Austenin Mr. Darcyyn, mutta Darcyssa onkin juuri sitä särmää.

Sivuhenkilöistä kiinnostavin olikin ruustinna Anna Pihlman. Hän on Hackfeltin äidin ystävätär, ja tarinan pahis ja varsinainen rautarouva. Sitkeästi ja ovelasti hän työntää kapuloita rattaisiin ja pyrkii ohjaamaan asioiden kulkua haluamaansa suuntaan. Hänen vaikuttimensa tuodaan hyvin esiin, eikä hän tällöin jää niin mustavalkoiseksi tyypiksi, kun voisi tämäntyyppisissä viihderomaaneissa olettaa.

Kiitän siis paikoittain hyviä henkilöhahmoja ja onnistuneita näkökulmavaihtoja. Tarina oli tietysti aika tyypillinen, mutta oikein viihdyttävä ja sujuvasti etenevä ajoittaisia sisustusinfodumppeja lukuunottamatta.

Pyyhkeitä sisustusähkyn lisäksi annan tietynlaisesta toisteisuudesta ja rautalangan vääntämisestä. Alkuun meinasin uuvahtaa jatkuvaan Sofia Malmin vaatimattomuuden korostamiseen. Kyllä se tulisi selväksi vähemmälläkin ja näkyy onnistuneesti myös Sofian käytöksessä. Romaanin lopussa jäi kiireen maku suuhun. Kilpakosijatar Isabellan päätyminen toiseen mieheen tuli vähän puskista ja oli epäuskottava. Sofian ja Christianin kohtaaminen kievarissa oli söpöä, mutta tarina jäi ikään kuin kesken.
Ja edelleenkään en löydä näistä mitään komediaa, mutta se on jo osaltani vanha virsi se.

Kokonaisuudessaan kumminkin oikein sopiva opus rentoon kesäpäivään! Jos ette usko, niin lukekaa ainakin nämä bloggariarviot: Sallan lukupäiväkirja, Sinisen linnan kirjasto ja Saran kirjat.

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa