Tuire Kaimio: Koirien käyttäytyminen (2007)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 384
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Hauvavauva kuume jatkuu. Sitä on hyvä lääkitä alan kirjallisuudella (otan vastaan suosituksia!). Pennun kasvatuksen jälkeen oli vuorossa Koirien käyttäytyminen.

Koirien käyttäytyminen on painavaa asiaa – ihan kirjaimellisestikin teos on paksumpi ja rutkasti painavampi kuin Pennun kasvatus. Teksti on myös huomattavasti informatiivisempaa ja siten tavallaan raskaampaa. Tässä asioita ei niin väännetä rautalangasta, mutta ei toki tarvitse olla mikään eläinguru ymmärtääkseen Kaimion tekstiä.

Teoksessa on kuusi osiota: Itsekseen kesyyntynyt, Synnynnäisesti koira, Sosiaalinen käyttäytyminen, Lisääntyminen ja pentujen kehitys, Ongelmakäytöstä?, ja Oppiminen.

Jokainen osio oli tietysti kiinnostava. Jouduin paljon korjaamaan käsityksiäni, joten sikäli tämä oli erittäin hyödyllinen lukukokemus. Olen esimerkiksi pitänyt koiran ja suden yhteyttä kiinteämpänä kuin se onkaan. Tottakai olen ymmärtänyt, että kyse on eri lajeista, mutta sitä paljonko eroa on ja miksi en ole aiemmin näin syvällisesti lukenut. Koiran polveutuminen sudesta ei ylipäätään ole niin suoraviivaista, kun olen ajatellut.

Myös laumahierarkian osalta tuli opittua uutta. Koirilla ei olekaan (välttämättä) tiukkaa arvojärjestystä keskenään. Vanhempi koira ei automaattisesti ole pomo, vaan se tekee joka osaa ja se ottaa, joka eniten haluaa. Eroja on myös eri rotujen välillä.

Eräs hassu tässä oli. Kaimio puhuu tässäkin etenkin paimenkoirille tyypillisestä jahtaamisesta. Jahdataan autoja, lenkkeilijöitä – ja helikoptereita. Pennun kasvatuksessakin Kaimio puhui helikoptereiden jahtaamisesta. En kiistä, etteikö koira voisi jahdata helikopteria, mutta ehkä tämä ei ole se ongelmista tavallisin? Pisti hymyilyttämään.

Ainoa kritiikkini koskee lähinnä osioiden loppuja. Ne loppuivat jotenkin aina kuin seinään. Olisin kaivannut aina jonkinlaista lopetuskappaletta, jossa olisi jotain koottuja ajatuksia/päätelmiä osion aiheesta.
Olisin itseasiassa kaivannut myös juttua koiran inhimillistämisestä. Siihen viitataan vähän aina siellä täällä. Esimerkiksi kun koira näyttää katuvalta, niin se ei oikeasti kadu (koira ei osaa katua) vaan reagoi omistajansa  uhkaavaan (uhkaavaksi kokemaansa) kehonkieleen mielistelemällä. Koiria inhimillistetään kuitenkin varsin paljon ja toisinaan se saattaa aiheuttaa myös ongelmia. Olisi ollut kootusti hyvä lukea nimenomaan tästä aiheesta.

Erityisen hyödyllinen osio oli tuo Ongelmakäytöstä? Siinä puhutaan paljon erilaisista pulmatilanteista; vieraille koirille haukkumisesta, sohvan valtaamisesta, eroahdistuksesta... Kaimio ei anna kovin yksityiskohtaisia neuvoja miten toimia, mutta hän selittää hyvin miksi koira todennäköisesti toimii siten kun toimii. Ymmärtämällä lähtökohdat koiran käytökselle ollaan jo pitkällä ongelmanratkaisussa.

Rohkenen sanoa, että Koirien käyttäytyminen on kirja, joka kuuluisi jokaisen koiranomistajan lukemistoon. Se antaa paljon ajattelemisen aihetta ja ymmärrystä koiraa kohtaan.

Tuula T. Matintupa: Tuulen kalastajat (2002)

Kustantamo: Kustannus-Mäkelä
Sivumäärä: 208
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Löytöretkeily kotimaisen fantasian parissa jatkuu. Jälleen yksi Kuvastaja-palkittu fantasiaromaani, jonka löysin kirjaston "nuoret aikuiset" osastolta. Ei uskoisi (kamalan) kansikuvan perusteella?

Tuulen kalastajat kertoo nuoresta Holkesta ja vanhemmasta Turjourista, jotka lähtevät hakemaan apua Valkohiippojen Viisailta, kun eddojen valtakunnan hallitsija Vo Mur Seuraava törttöili. Vo Mur nimittäin nai väkisin Orandalehdon neidon, joka kaikkien järkytykseksi synnytti vieläpä tyttölapsen.

Kuten niin monessa pettymykseksi osoittautuneessa kirjassa tässäkin idea on sinänsä hyvä, mutta toteutus ontui harvinaisen pahasti minun makuuni.

Ensinnäkin tässä on valtavasti henkilöitä lyhyehköön tarinaansa nähden. Niistä olisi voinut karsia 2/3 kevyesti pois ilman että tarina itsessään olisi lainkaan kärsinyt. Nyt iso henkilögalleria teki muutoinkin poukkoilevasta tarinasta sekavan. Mihinkään henkilöön en oikeastaan kiintynyt eikä heidän kohtalonsa kiinnostanut lainkaan. Ja esimerkiksi Holkin ja Nerbinin voimakas ystävystyminen tuli ihan puun takaa. Se selitettiin, mutta mikään henkilöiden käyttäytymisessä ei oikein viitannut ystävyyssuhteen syntymiseen. Rehellisesti sanoen luin kirjan loppuun vain siksi, että se oli niin lyhyt, ja teksti oli nopealukuista ja sujuvaa.

Tuulen kalastajista ei oikein tiennyt minkä ikäisille se oli suunnattu. Piikoja piestään leipälapiolla, Holk oli ymmärtääkseni noin 16-vuotias ja vihjailu seksuaalisesta kanssakäymisestä on aika voimakasta. Toisaalta nimistö, kansikuva ja tarina sinänsä voisi olla suunnattu 7-vuotiaille ja sitä vanhemmille. Toisaalta juoni poliittisine kiemuroineen ja ylipäätään sekavuuksineen vaatii harjaantuneemman lukijan. Minä aikuisena en taas saanut oikein mitään irti.

Juoni oli perusperiaatteiltaan hyvä. Eddojen maailma vaikutti ihan kiinnostavalta ja maailma on rakennettu hyvin. Lopussa mukaan tulevat louhikäärmeet oli vähän persoonaton antikliimaksi, joka ei tuntunut palvelevan tarinaa mitenkään.

Tunnen itseni vähän pöljäksi. En selvästikään ole saanut kirjasta irti sitä jujua. Kannattaa lukaista Kirjavinkeistä Mikon juttu Tuulen kalastajista. En ymmärtänyt edes kirjan nimeä!

Miina Supinen: Säde (2013)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 328
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Miksi, oi miksi en ole aiemmin tajunnut tarttua Miina Supiseen? Siis tarkoitan kirjoihin, Supisen itsensä voinee jättää rauhaan – tai halata varovasti.

Joka tapauksessa Säde onnistui lyömään ällikällä. Tarina kertoo siis Säde-nimisestä nuoresta naisesta. Hän on arkeologian opiskelija, mutta toivoton tunari. Säde on avoliitossa Antin kanssa, jonka on tuntenut päiväkoti-ikäisestä saakka. Säteen ja Antin suhde on avoin ja niinpä Säde bylsii välillä myös Vicin, kreikkalaisen arkeologin kanssa, jolla on kova naistenmiehen maine.
Vic on saanut ystävältään Voulalta kutsun tulla Suomeen suorittamaan kaivauksia Kahdeksaisen alueelle. Voula johtaa kulttia, joka palvoo suomalaisia muinaisjumalia. Kaivauksia tehdään hiukan luvatta ja muuten kultin kanssa on omat ongelmansa. Mutta ongelmana on myös rakastuminen, joka sotkee kuvioita...

Odotin sellaista hyvin keskivertoa kolmiodraamatarinaa. Jotain sellaista ehkä vähän opettavaistakin, johon on ujutettu salaa pikku moraalisaarna pettämisestä. Mukaan olisi sitten roiskautettu vähän uskontopohdintaa syvyyttä esittämään. Ja koska Supisen jutut ovat kuulemma hauskoja, niin mukana voisi olla rippunen huumoriakin. Odotin siis periaatteessa ihan hyvää, viihteellistä romaania, joka ei ehkä olisi ihan minun makuuni, mutta jota halusin kokeilla.
Mutta odotukseni ylittyivät kyllä täysin. Säde on suorastaan erinomainen romaani, jonka parissa viihdyin loistavasti. En tiedä lasketaanko tämä viihteeksi vai ei, mutta minä kyllä nimenomaan viihdyin.

Kuvion kolmiodraama ei ole niin kaavamainen kuin voisi odottaa. Tässä oli ensimmäinen mukava yllätys. Säteen, Antin ja Vicin suhde on vinkeä.
Pidin Säteestä paljon. Hän oli jotenkin hyvin persoonallinen tapaus. En osaa sanoa millaiseksi voidaan stereotypioida arkeologityttö (halusin itse pienenä arkeologiksi Jurassic Parkin nähtyäni – tajuamatta, että siinä oli paleontologeja...), mutta Säde oli jotakin ihan muuta. Hauskan hajamielinen, jännä tyyppi.
Antti pääsi yllättämään. Pelejä koodaava nörtti ei sinänsä tarjonnut yllätyksiä, mutta Antin taustalta paljastuu muutakin, joka selittää paljon asioita.
Vic on tarinan kertoja. Hän itseasiassa kertoo heti alkuun olevansa kuollut, joten lukija jää hyvin koukkuun. Mitä ihmettä tapahtui? Tässä kohdin minulla oli jo omat arvaukseni, jotka kyllä menivät huti. Vic ruotii säästelemättä myös itseään. Ja kyllä hän aika sikamaiselta tyypiltä vaikuttaakin, mutta hyvin onnistunut henkilöhahmo.

Kaiken tämän kukkuraksi Säde oli oikeasti hauska. Nautin kovasti Supisen rennonletkeästä kielenkäytöstä, jossa huumori ei maistu väkisin väännetyltä, vaan iskee tavallaan salakavalasti. Uskontopohdintaakin tehdään hyvällä maulla. Paljon kevyemmin kuin Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa -romaanissa (jossa pääpaino onkin lähinnä kuolemakäsityksessä), mutta samalla tavalla mihinkään kantaa sen kummemmin ottamatta ja vastauksia tarjoamatta.

Säde ei ollut vaikuttava tai elämyksellinen, mutta se on erinomainen ja viihtyisä romaani. Tässä vaiheessa vuotta uskallan sanoa, että yksi tämän vuoden parhaimpia kotimaisia. Siksikin harmittaa hiukan se, että tähän oli jäänyt silmiinpistävän paljon painovirheitä ja huolimattomuuksia. Ne latistavat aina vähän lukutunnelmaa, jos niitä on runsaasti. Toivon sydämestäni, että kustantamoissa herättäisiin oikoluennan tärkeyteen kaiken kiireen keskelläkin...

Säde on myös luettu ainakin näissä kirjablogeissa:
Luetut, lukemattomat
Lumiomena
Kirjasfääri
Kulttuuri kukoistaa
Kaiken voi lukea!
Pisara

Hannu Raittila: Terminaali (2013)

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 454
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Hannu Raittilan Terminaali oli tässä perheessä yksi syksyn odotetuimpia uutuuksia. Raittilan teokset kun kolahtavat meihin molempiin. Ja nyt kun Terminaali on Finlandia-ehdokaskin, niin pitihän siihen tarttua pikimmiten.

Terminaali kertoo kahden tytön ystävyydestä ja matkailusta lentokentiltä toisille. Laura ja Sara kuuluvat lentokenttähengaajien "heimoon" (onkohan tällaista olemassa oikeasti?), mutta leikille tulee karu loppu.
Terminaali kertoo myös Lauran vanhemmista. Johanin ja Pirjon suhteesta – toisiinsa ja lapseensa. Johan on merivartiostossa töissä, Pirjo taas Yle:n toimittaja.

Juttu on hyvin raittilamainen. Monimutkainen, syvä eikä niin helppo. Uusia näkökulmia tulee tarinaan koko ajan, kun palaset hiljalleen loksahtavat paikoilleen. Se on hyvän romaanin merkki. Mikään ei ole mustaa eikä valkoista.

Terminaalin henkilöt olivat loistavia. Pidin jokaisesta, ehkä eniten jäyhästä, muodollisesta ja jopa hiukan kylmästä Johanista. Johan onkin paljon tässä äänessä ja tulee paljastaneeksi itsestään paljon kuin huomaamattaan. Se on upeasti toteutettu Raittilalta. Miten saada sellainen jäyhä tyyppi kertomaan itsestään niin ettei ko. henkilö itsekään tajua sitä!

Laurakaan ei jäänyt etäiseksi huolimatta siitä, että hän oli vahvasti poissaoleva ja rakentui lähinnä hatarien päiväkirjamerkintöjen ja toisten muistelujen kautta. Monet henkilöllisyydetkään eivät vaikeuttaneet Laurasta luotavaa kuvaa, vaan kertoivat omaa kieltään. Laura jäi hieman salaperäiseksi, mutta se sopi tyyliin oikein hyvin.

Mutta. Mutta, mutta... Terminaali ei ollut mielestäni parasta Raittilaa. Paikoin tässä oli turhaa löysyyttä. Esimerkiksi lintumies Markku oli ihan tarpeeton tyyppi muuten niin tiiviissä henkilögalleriassa. Loppua kohden teos muistutti lähinnä Clive Cusslerin juttuja eikä Raittilaa. Olen kyllä tykännyt Cusslerinkin jutuista, mutta tässä yhteydessä se ei ole kehu. Toimintaa ja ryminää oli liikaa ja koko romaanin uskottavuus kärsi. Minun makuuni tämä oli myös hiukkasen liian venytetty juttu.

Tämäkään ehdokas ei siis kuulu kärkiveikkauksiini Finlandia-kisassa. Terminaali on silti lukemisen arvoinen teos, jos Raittilan romaaneista pitää. Se on globaali ja kunnianhimoinen, mutta silti se näkee pienenkin ihmisen vaikutuksen suuressa maailmassa.

Myös Kirjakaapin kummitus on lukenut Terminaalin.

Virpi Saarinen: Jäälinnun sulka (2005)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 206
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: kirjasto

Toivioretket kotimaisen fantasian pariin jatkuvat. Tavoitteenani on tutustua mahdollisimman monen kotimaisen spefikirjailijan tuotantoon. Pääpainotukseni on aikuisille suunnattussa kirjallisuudessa, mutta kuten Viides tuuli -romaanin kohdalla totesin, niin Suomessa kaikki fantasia halutaan herkästi laittaa nuortenkirjallisuuden piiriin.

Jäälinnun sulka tarttui mukaani Salon pääkirjaston 'Nuoret aikuiset' -osastolta ja innokkaasti siihen tartuinkin.
Jäin ehkä hiukan tämän kategorian vangiksi, sillä Jäälinnun sulka ei minusta ole YA-genreä lainkaan. Ja näin ollen pettymys varjosti lukemistani, vaikka ei se suinkaan ollut ainoa syy, miksi tämä ei vakuuttanut.

Jäälinnun sulka etenee kahdessa aikatasossa. Muinaissuomalaisessa ajassa on nuori nainen Laia, joka koittaa selviytyä heimossaan maamonsa kuoleman jälkeen ja kohtaa Juran, pojan vieraasta heimosta.
Nykyajassa on taas kömpelö Aura, joka vie uuden ystävänsä Jurin mystiselle Valaisten rannalle, jota ei näy edes kartassa.

YA-genreen (young adults) liitetään usein vahva romantiikka, seksi ja väkivaltakin. Tässä oli ehkä hienoinen aavistus ihastumista, ei seksiä eikä juuri väkivaltaakaan. Voisin suositella Jäälinnun sulkaa helpostikin noin 10-vuotiaille ja sitä vanhemmille, kun normisti ajattelisin YA-genren olevan vähintään 15-vuotiaiden juttua. Olin siis ehdottomasti liian vanha tämän kirjan teemoille.

Muinaissuomalainen miljöö ja ylipäätään miljöökuvaus on Saarisen vahvuus. Se oli kaunista ja uskottavaa. Ei niin (inho)realistista kuin esimerkiksi Samuli Antilan Kirveenkantajissa (joka toki onkin aikuisille suunnattu), mutta käytännön toimia hyvin kuvaavaa.
Sen sijaan Laia henkilönä tuntui kovasti nykymaailmaan sijoittuvalta. Jollakin tapaa hänen ajatuksensa ja toiveensa, sekä usko itseensä tuntui epäuskottavalta. Maamonsa kuoleman jälkeen Laia päättää selviytyä yksinelävänä naisena, vaikka se onkin kyseisen ajan heimokulttuurissa epätavallista. Laialla ei ole oikein mitään edellytyksiäkään. Hän ei osaa tehdä pyydyksiä, selviää heikosti kasvienkin kanssa eikä minkäänlainen ompelukaan tahdo sujua. Tässä on iso ristiriita.

Nykyajassa olevat Aura ja Juri eivät niinkään toimineet hekään. Jos en olisi ollut tietoinen kirjan ilmestymisvuodesta, olisin arvellut tämän ilmestyneen 30 vuotta sitten. Jotakin hyvin 80-lukulaista tässä oli ja kaksikko muistuttikin lähinnä oman lapsuuteni kavereita. Kohottelin kulmiani Jurin hämmästelylle siitä, että "likka" voisi olla kiinnostunut luonnosta ja retkeilystä. Ei kai se 2000-luvulla niin ihmeellistä ole, että poika voisi ihmetellä tytön luontokiinnostusta?

Oletin, että näiden parien (Aura/Juri + Laia/Jura) tarinat olisivat jotenkin koskettaneet toisiaan enemmän. Olihan niillä yhteneväisyytensä, mutta tasapainossa ne eivät olleet. Aura ja Juri jäivät ihan kehyksiksi, jotka olisi voitu poistaa koko romaanista sen mitenkään siitä kärsimättä. Laian ja Juran tarina oli paljon kiinnostavampi ja tietyllä tapaa uskottavampi.

Jäälinnun sulka ei ole huono, mutta ei sillä minun silmissäni ollut erityisiä ansioitakaan. Olin tietysti myös tyystin väärää kohderyhmää. Tämä sopii parhaiten koululaisikäisille lapsille ja nuorille.

Päivi Honkapää: Viides tuuli (2007)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 220 (e-kirja)
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Suomen Tolkien-seura Kontu ry tapaa jakaa vuosittain Kuvastaja-palkinnon parhaalle suomalaiselle fantasiakirjalle. Yksi palkituista oli aikanaan Päivi Honkapään Viides tuuli, jonka sain nyt viimein luetuksi. Lukeminen itsessään ei siis ollut pitkä tai vaivalloinen prosessi, mutta ei vain ole tullut tartutuksi tähän aiemmin.

Viides tuuli kertoo Sawanasta, nuoresta naisesta, jolla on aivan erityinen taito. Sawana lähtee etsimään mystistä haltiakaupunkia ja aarretta Jarren, mestarivarkaan, kanssa. Matkalla Sawana löytää kuitenkin ihan jotain muuta...

Kieltämättä juoni kuulostaa kliseiseltä; haltioita ja mestarivarkaita... Niin nähty! Pistemäärästäkin huomaa, etten ollut erityisen vaikuttunut. Siltikin ymmärrän oikein hyvin, miksi tämä on Kuvastajansa totisesti ansainnut.
Viides tuuli on Honkapään Tuulitrilogian ensimmäinen osa.

Viides tuuli on kaikkea muuta kuin kliseinen. Haltiat ovat jotakin ihan toista kuin mihin on totuttu. Oikeastaan niistä ei saanut vielä tässä osassa kunnolla tolkkuakaan. Jarre, mestarivaras ei juurikaan varastele eikä ole hassunhauska supliikkimieskään.
En myöskään tituleeraisi tätä nuortenkirjaksi vaikka kustantaja niin tämän luokittelee. Tässä ei ole mitään, mitä nuorikin ei voisi lukea, mutta tämä sopii ihan yhtä hyvin aikuisellekin. Sawanan tarkkaa ikää ei kerrota, mutta vaikutelmaksi jää aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori nainen. Uskon vahvasti siihen, että tämä on luokiteltu nuortenkirjallisuuteen, koska tämä on fantasiaa.

Viides tuuli on ennen kaikkea matkantekoa ja itsensä löytämistä. Pidin Sawanasta ja lisäpointsit sille, ettei hän ole orpo. Hän lähtee, koska hän haluaa lähteä Jarren kanssa. Kyseessä ei ole mikään pakollinen romantiikkakuviokaan. Romantiikkaa tämä ei itseasiassa sisällä lainkaan.

Teoksen pulma oli kohdallani se, että tämä jäi aika etäiseksi. Tunnelma on jollakin tapaa lakoninen ja haikea, mutta kaunis. Vaikka pidinkin Sawanasta ja muista henkilöistä, jäivät he kaikki aika etäisiksi. Mitään samaistumispintaa en kokenut. Seurasin tarinaa lasin läpi; näkyvyys oli kirkas, mutta kosketus heikko. Ripaus huumoriakaan ei olisi ollut pahitteeksi. Tämä on totinen, muttei toisaalta ryppyotsainen.

Nautin Honkapään käyttämästä kielestä. Lauseissa oli kaunista syvyyttä, mutta se ei tuntunut itsetarkoitukselliselta.

Setiä kuunnellessa en voinut kateuden kuohahdukselle mitään. Hän oli nähnyt niin paljon matkoillaan, mutta silti hänen äänessään ei ollut ripaustakaan ylpeyttä. Ylpeyteen sortuvat ne jotka ovat nähneet juuri sen verran, että ymmärtävät kuinka vähän ovat nähneet. He kuvittelevat nähneensä tarpeeksi valoa ja pimeyttä ymmärtääkseen eron niiden välillä. Mutta todelliset matkaajat ovat nähneet harmaan.

Viides tuuli oli kuitenkin sen verran kiehtova, että luen varmasti trilogian loputkin osat. Ehkä saan kokonaisuudesta sitten paremman otteen?

Tuulitrilogia:
Viides tuuli
Meren alku
Taivaan paino

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

J.S. Meresmaa ja Markus Harju: Steampunk! – Höyryä ja helvetinkoneita (2013)

Heti alkuun taas muistutus siitä, että tämä ei ole arvostelu / arvio samaan tapaan kuin Morren maailmassa yleensä. Kyseessä on Osuuskumman julkaisu, ja olen mielestäni jäävi arvostelemaan niitä tarpeeksi puolueettomasti. Toisekseen tässä on mukana oma novellini Rafael, joten en osaa sitäkään vähään olla puolueeton. Eihän minulla ole ollut mitään tekemistä kokoelman muiden novellien kanssa edes oikoluvun vertaa, mutta ymmärrätte varmaan pointtini.

Luettuani ja kirjoitettuani Osuuskumman edellisestä steampunk-antologiasta (Steampunk! – Koneita ja korsetteja) en osannut villeimmissä kuvitelmissanikaan ajatella olevani seuraavan kokoelman yksi kirjoittajista. Enhän edes kunnolla tiennyt mitä steampunk, höyrypunk, oikein on! En tiedä tiedänkö vieläkään, mutta kyllä se maailma vei!

Höyryä ja helvetinkoneita on kunnianhimoisempi kuin edeltäjänsä. Novellit ovat vaativampia, hiotumpia ja arvaamattomampia. Miljööt ovat monipuolisia Euroopan kaupungeista Lapin perukoille. Löytyy romantiikkaa, jännitystä ja tiukkoja tilanteita.

Steampunk! – Höyryä ja helvetinkoneita sisältää novellit:
Jussi Katajala: Sierra Nevadan salaisuus
Taru Luojola: Missä paikkasi, tiedätkö sen?
J.S. Meresmaa: Alexandre
Magdalena Hai: Siivekäs mies Isaac
Shimo Suntila: Valkean naisen palvelija
Jani Kangas: Varjo Angelinrovan yllä
Markus Harju: Rautainen aika
Hanna Morre: Rafael
Anne Leinonen: Falachustin talossa
Tero Niemi: Lorelein laulu

En oikein osaa päättää suosikkiani. Pidin monesta novellista paljon. Shimo Suntilan cthulhuhenkinen Valkoisen naisen palvelija jäi kutkuttamaan mukavasti. Pidin kahden naispäähenkilön keskinäisestä suhteesta kovasti. Lady America oli loistava tyyppi! Tähän maailmaan sijoittuva romaani olisi kiva! (Kyllä. Tämä oli vinkki kirjailijalle.)

Viimeksi moitin Jani Kankaan novellia keskeneräisyydestä. Nyt ei ollut mitään huomautettavaa. Varjo Angelinrovan yllä oli vahvatunnelmainen kertomus samoista maailmoista kuin Kankaan edellisessäkin kokoelmassa ollut Kapina tunturilla. Tämä oli tasapainoisempi ja aidosti jännittävämpi.

Magdalena Hain Siivekäs mies Isaac oli haikean kaunis, hyvin surullinen tarina. Samoihin tunnelmiin päättyy Tero Niemen Lorelein laulu. Oli mukava huomata, että tällaiset hidastempoiset, viipyilevätkin tarinat sopivat kokoelmaan hienosti.

Sierra Nevadan salaisuus ottaa kantaa naisen asemaan kaiken muun toimintarytinän ohessa. Jussi Katajalan käsialaa oleva novelli on siis todellakin punk! Punkia on myös miljöö. Ei olla Euroopan pääkaupungeissa, joihin steampunk yleensä mielletään kuuluvaksi, vaan Ameriikan mailla.

J.S. Meresmaan Alexandre on jälleen edellisen kokoelman novelliin liittyvä. Alexandre on ikään kuin itsenäinen jatko-osa Augustinelle, mutta toimii hyvin vaikkei olisi lukenut edellistä novellia. Tästäkin vaihtoehtohistoriallisesta Pariisista olisi mukava lukea enemmänkin. Meresmaan lapsinäkökulma tarinoihin on uskottavan tuntuinen.

Rautainen aika esittää myös vahvan naishahmon ja muistuttaa hyvin siitä, millä se tie Helvettiin olikaan kivetty... Tämä on yksi parhaita Markus Harjulta lukemiani novelleja. Mahtipontinen, tunteikas, mutta samaan aikaan hienostuneen eleetön.

Missä paikkasi, tiedätkö sen? kysyy Taru Luojolan novelli, joka sijoittuu Ruotsiin ja puhuu luokkayhteiskunnasta. Asemaansa on vaikea muuttaa eikä siihen taida edes kapinat auttaa. Päähenkilöiden suhde oli tässä novellissa myös mielenkiintoinen.

Falachustin talossa on upea. Minulla tuppaa aivot nyrjähtämään sijoiltaan, kun ryhdytään leikkimään ajan ja aikakäsityksien kanssa, mutta onneksi Leinosen Annen kanssa on mukava muutella aikojakin. Siinä oli samanlainen hieman haikea tunnelma kuin Hain ja Niemen novelleissa, mutta pohjavire oli valoisampi. Entä jos voisikin elää ilman aikaa?

Novellini on siis erittäin upeassa seurassa! Jos siis yhtään steampunk aihepiirinä kiinnostaa, niin kyllähän tämä on pakkohankinta. Kaupallisena tiedotteena on tietysti sanottava, että sen voi ostaa Osuuskumman holvikaupasta *klik* tai Elisa Kirjan kautta *klik2*.

Rob Zombie: Salemin kirous (2013 / 2013)

The Lords of Salem
Suomennos: Einari Aaltonen
Kustantamo: Like
Sivumäärä: 371
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Rob Zombie on minulle tuttu lähinnä musiikkona. En mikään suuren luokan fanityttö ole, mutta Hellbilly Deluxe -albumi kököttää levyhyllyssäni ja kyllä se aina toisinaan soikin. Niinpä kauhukirjallisuudesta, noituudesta ja Rob Zombiesta innostuneena tartuin Salemin kiroukseen.

En odottanut maailmanluokan kirjallisuutta, mutta enpä kyllä näin surkeaakaan lopputulosta. Kirjoittajakaveriksi tähän on merkitty B. K. Evenson (Brian Evenson), palkittu kirjailija, sanoo sisäsivu. Jaa-a. Tähän se ei kyllä auttanut.

Salemin kirous kertoo noitaoikeudenkäynnin kostosta. 1600-luvun lopulla tuomitut naiset palaavat Salemin kylään kostamaan tuomionsa. Tapahtumien keskiössä on Heidi; ex-narkkari (Miksi kirjallisuuden rock/metalli/gootti -tytöt ovat aina joko narkkareita tai insestistä kärsineitä? Tuli mieleen Joe Hillin Sydämen muotoinen rasia tässä kohdin.) ja nykyisin kuivilla oleva radio-dj. Tapahtuu pari murhaa, sekoamisia, näkyjä, unia... Siis kaikenlaisia kliseitä. Verta lentää oikein huolella.

Ehkä suomentajakin on kyllästynyt 'veri'-sanan viljelyyn, sillä vaihtelun vuoksi puhutaan joskus hurmeesta. Se ei kyllä sovi kokonaiskieleen ollenkaan, vaan tökkäsi silmään pahemman kerran. Romaanin kieli on hyvin puhekielimäistä ja vitukasta. Se olisi ehkä toiminut paremmin, jos kerronta olisi ollut minämuotoista. Nyt kertoja oli kaikkitietävä, mutta näkökulmahenkilöt vaihtelivat.

Tarinan idea on minusta hyvä, mutta kun se toteutus tökkii pahemman kerran. Tässä on tosiaan paljon kauhukirjallisuuden kliseitä; unia, pimeitä huoneita, verta, vanha viisas mies, kolme pahiseukkoa ja suolenpätkiä, näkyjä... Noitarituaalit olivat koomisia takaperin luettuine Isä meidän -rukouksineen. Puhdasta saatananpalvontaa siis, joka tosin oli sotkettu satanismiin. En tiedä onko moka suomentajan vai onko se ollut alkuperäisessäkin tekstissä. Satanismi (satanism) on eri asia kuin saatananpalvonta (devil worship). Englannin kielessä ero on tosin häilyvämpi.

Salemin kirous enemmän siis tympi kuin pelotti. Mitään jännittämistä tässä ei ollut. Teoksen rakenne ja kerronta on hyvin elokuvamaista ja ilmeisesti Zombien elokuvaan tämä pohjautuukin. Kuvailu tuntuu paikoin olevan napattu suoraan elokuvakäsiksestä (huomatkaa myös hän-viljely...):

Peto keskeytti hetkeksi ja tarkasteli kädenjälkeään peilistä. Sitten se hymyili. Varovaisesti se puhkaisi saksien kärjillä reiät poikkiviivan molemmin puolin. Maisien rinta oli nyt verestä liukas, mutta hurmehunnusta huolimatta symboli näkyi, sen ääriviivat olivat tummat ja erottuvat. Hän katsoi, kuinka hänen suunsa mutristui ja vääntyi jälleen hymyyn.
"Kuulut nyt Herroille", peto kuiskasi hänen äänellään, hänen suullaan hänen kuvajaiselleen. Tai ehkä kuvajainen kuiskasi hänelle.
"Maisie, missä olet?" hän kuuli Jarretin huikkaavan toisesta huoneesta. "Tuletko sinä sieltä vai et?"
Hän kuuli pedon sisällään höristävän korviaan. Se oli unohtanut Jarretin, mutta nyt kun sitä oli muistutettu, se huomasi olevansa nälkäinen. Se nuolaisi hänen huuliaan.
"Olen tulossa, kulta", hän huikkasi takaisin. Tai peto hänen sisällään huikkasi.
Mutta hänen äänessään oli jotain kummallista, peto käytti sitä oudolla tavalla. Se oli liian matala ja jotenkin vääränlainen. Jarret huomasi sen.
"Oletko kunnossa?" mies kysyi. Mutta Maisie ei vastannut. Sen sijaan hän näpsäytti saksien terät yhteen, tarttui tiukasti niiden kädensijaan ja palasi makuuhuoneeseen.
(s. 171)

Hohhohoijaa. Ei liene vaikea arvata mitä seuraavaksi tapahtuu. Salemin kirous ei yllätä, mutta loppuratkaisusta on kyllä vähän annettava plussaa.
Tämä voinee siis toimia leffana paremmin kuin kirjana. Tosin mikäli IMDB:n pisteytykseen on uskominen, ei leffakaan häävi ole.

Nopeastihan Salemin kirous tuli luettua, mutta kesken olisi jäänyt, jos ei olisi ollut arvostelukappale. Ei vaan olisi jaksanut. En oikein osaa edes suositella tätä kenellekään. Ehkä kauhukirja-ahmatille, joka ei millään keksi mitään luettavaa ja kirjastossakin on tarjolla vain harlekiiniromaaneja? Hmm... Ehkä siltikin ottaisin vaikka tirsat sellaisessa tilanteessa.

Tuire Kaimio: Pennun kasvatus (2002)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 272
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Monelle varmasti Tuire Kaimio on tuttu nimi. Liekö Suomen kuuluisin eläinkouluttaja? Nimen luotettavuudesta vakuuttuneena tartuin tähän opukseen divarissa. Ja en minä tätä ihan ilman syytä lue. Perheenlisäystä on vielä tulossa, mutta siitä lisää vielä myöhemmin.

On ehkä jokseenkin koomista, että en ole lukenut ainuttakaan lastenkasvatusopasta. En oikein usko sellaisiin. En sano, että ne ovat pahasta tai ettäkö niitä ei saisi lukea. Mutta jotenkin suhtaudun niihin nihkeämmin. Ja ainakin näin yhden lapsen perusteella uskallan sanoa, että hyvin menee, vaikkei opuksiin ole aikaansa laittanut.
Ei koirankasvatusoppaatkaan ole mitään autuaaksi tekeviä, mutta koen ne omalla kohdallani silti tarpeellisempina – ja kiinnostavimpina. Olen siis viimeiset kymmenen vuotta ollut koiraton, mutta sitä ennen koirat ovat kuuluneet vahvasti elämääni lapsesta saakka. Joten aivan kuutamolla en ole ollut alunperinkään, mutta silti sain tästä irti paljon.

Pennun kasvatus on hyvin rautalankainen, selkeä ja täysin aloittelijallekin sopiva opus. Se jakautuu viiteen eri osa-alueeseen: Pentua odotellessa, Pentu asettuu taloksi, Myöhäinen leimautumisvaihe 8-12 viikkoa, Koiran lapsuusikä 3-6 kuukautta ja Murrosikä.
Osa-alueet ovat selkeät, mutta niiden sisältö on kovin epätasainen. Jakotapa on hieman ongelmallinen. Esim. tervehtimisharjoitus ei ole kokonaisuudessaan missään, vaan jakautuu eri ikävaiheisiin sopivaksi. Se tekee lukemisesta vähän sekavaa ja varovasti kiistän myös ikäjaksottamisen sopivuuden koirakohtaisesti.
Jotkut kappaleet olisivat sopineet paremmin kirjan alkuun. Esimerkiksi "Koiran lapsuusikä" osa-alueessa on kappale "Miten koira oppii?". Sisältö on hyvin mielenkiintoinen, mutta se olisi ollut hyvä lukea ihan aluksi.

Opetus ja harjoituksia koskevat ohjeet ovat hyvin selkeät. En tietenkään ole samanlainen asiantuntija kuin Kaimio, mutta ne tuntuivat myös kovin pitkiltä ja hitailta. Omien koirieni kanssa aiemmin en ole noin pitkän kaavan mukaan opetellut esim. yksinoloa, eikä silti sen kanssa ole ollut pulmia. Pennun kasvatus -teoksessa yksinoloharjoitus koostuu yhdeksästä kohdasta. Aloitetaan siitä, että laitetaan pentu aitaukseen/portin taa hetkeksi, otetaan pois. Sitten taas pidemmäksi hetkeksi ja otetaan pois. Sitten seuraavissa harjoituksissa ollaan pennun näkösällä esim. kirjaa lukien tai muuta rauhallista tehden. Sitten seuraavaksi taas voidaan tehdä jo jotain askareita. Kun nämä hoituu, niin hiljalleen käydään poissa pennun näköpiiristä jne. Sitten harjoitellaan ulkovaatteiden + kenkien pukemista pennun nähden. Ensin vain puetaan, sitten riisutaan. Sitten puetaan, pidetään hetki, riisutaan. Sitten käydään ulkona ihan pikaisesti jne.
Olen itse vain tylysti aloittanut suoraan pennun jättämisestä yksin. Aluksi ihan muutamia sekunteja, sitten minuutteja, puoli tuntia, pari tuntia jne. En sano, että oma tapani on ainoa oikea. Eikä sano Kaimiokaan. Mielestäni Kaimion ohje on siinä mielessä omaa tapaani parempi, että a) se sopii herkälle ja arallekin pennulle hyvin, ja b) sillä ei taatusti onnistu pilaamaan koiraa. Ylipäätään Kaimion ohjeet ovat sellaisia pomminvarmoja ohjeita epävarmalle koiranomistajalle. Ja hyvä niin. Varjopuolena on se, että se saa pennunkasvattamisen kuulostamaan ehkä tarpeettomankin hankalalta.

Erityisen vahvoilla Kaimio on selittäessään koirien käyttäytymisjuttuja yleisemminkin. Todella kiinnostavaa ja avartavaa! Minulla onkin lukuohjelmassa pian Kaimion toinen koira-aiheinen teos Koirien käyttäytyminen, jossa asiaan perehdytään laajemmin.
Toinen vahvuus on harjoitusleikit. Niistä sai paljon kivoja ideoita, mitä touhuta pennun kanssa. Esim. Jäljestysleikki ja Avaimet hukassa? -harjoitukset voivat joskus tulla ihan todelliseen tarpeeseen!

Pienoisesta kritiikistäni huolimatta suosittelen tätä lämpimästi uusille pennunomistajille. Pidempään koirien kanssa touhunneille tämä voi olla turhankin perusasiaa, mutta toisaalta ainakin harjoitukset kannattaa lukea ihan inspiraatioksi.

Blogistanian parhaat kirjat 2013

Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2013 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa.

Kategoriat ovat:
Blogistanian Finlandia
Blogistanian Globalia

Blogistanian Kuopus

Blogistanian Tieto

Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa tiistaina 28.1.2014 klo 10.

Blogistanian Finlandia 2013

Blogistanian Finlandia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. 

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Katja Ketun Kätilö ja Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja.

Blogistanian Globalia 2013

Blogistanian Globalia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Sarah Watersin Vieras kartanossa ja Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi. Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjasfääri.

Blogistanian Kuopus 2013

Blogistanian Kuopus on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Kilpailu järjestetään toista kertaa. Aiemmin on palkittu Annukka Salaman Käärmeenlumooja. Blogistanian Kuopusta emännöi Les! Lue!

Blogistanian Tieto 2013

Blogistanian Tieto 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita tietokirjoja. Kilpailu koskee kotimaisia vuonna 2013 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2013 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Kilpailu järjestetään ensimmäistä kertaa. Blogistanian Tietoa emännöi Luetut, lukemattomat.

Osallistumisohjeet

Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä kirjat ja kirjoittanut niistä omaan blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Osallistuja julkaisee listan blogissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10 ja käy linkittämässä listansa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikenttään. Ääntenkeräyspostaukset julkaistaan kussakin emäntäblogissa viikkoa ennen itse äänestystä (20.1.2014). Halutessaan bloggaaja voi ajastaa listan julkaistavaksi etukäteen. Ajastaminen riippuu blogialustan asetuksista. Myöhästyneitä listoja ei huomioida eikä listaa saa julkaista etukäteen. Etukäteen ajastetusta listasta voi ilmoittaa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikentässä etukäteen sitten, kun lista on ajastettu julkaistavaksi.

Bloggaaja voi muodostaa listan kaikkiin kategorioihin tai yhteen tai useampaan kategoriaan. Ääntenlaskennan sujumisen vuoksi äänestäjän tulee jättää kommentti jokaisen äänestämänsä kategorian emäntäblogiin. 

Pisteytys

Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan kirjan listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen. Ääntenlaskennan vuoksi on tärkeää, että pisteet merkitään kirjakohtaisesti. Pelkkä listaus yhdestä kolmeen ei riitä, koska listan paremmuusjärjestyksen voi tulkita olevan nouseva tai laskeva.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Kilpailujen voittaja on kirja, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.

Järjestelyt

Kilpailu on kirjabloggaajien vapaaehtoisvoimin järjestämä epäkaupallinen äänestys. Palkintona jaetaan kunniakirja ja voittajakirjailijalle järjestetään kukitus mahdollisuuksien mukaan. 

Tämän vuoden emäntäblogit on arvottu. Kilpailun järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden kilpailuemännyydestä kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon.

Kathryn Stockett: Piiat (2009 / 2010)

The Help
Suomennos: Laura Beck
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 611 (pokkari)
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Piiat on romaani, jolla oli aivan loistavat mahdollisuudet epäonnistua minun silmissäni. Vaikka aikanaan ostinkin tämän kioskilta kaikkien kehujen jälkeen, kaihdoin tämän lukemista silti. Tämän oli pakko olla huono kuitenkin. Teoksen piirteet ja aiheet suorastaan huutavat sitä! Karut naiskohtalot, bestseller ja sitten vielä filmatisoitukin. Ja olevinana hauskakin. Eijeijei... (Ja miksi pirussa menin tämän ostamaan?)

Romaani kertoo 1960-luvun Amerikasta ja mustien asemasta. Teos on vahvasti naisnäkökulmainen. Se kertoo mustien naisten kotiapulaisena olosta valkoisten rouvien kodeissa. Piiat kertoo valkoisesta Skeeter-nimisestä naisesta, jonka perheen kotiapulainen on kadonnut sillä aikaa kun Skeeter on ollut opiskelemassa. Constantinen kohtaloa selvitellessään Skeeter ryhtyy hurjaan hankkeeseen: hän kerää kotiapulaisten rehellisiä tarinoita ja aikoo julkaista ne.

So American -haasteeni on lojunut syyllistävänä blogini yläkulmassa ja nyt sain tartutuksi tähän. Luetaan nyt sitten, tuhisin. Suhtaudun hyvin epäluuloisesti tällaisiin naisten karuihin kohtaloihin. En siksi, että pitäisin niitä valheellisina tai arvottomina. Vaan siksi, että ne ovat usein hiton huonosti kirjoitettuja. Täynnä mustavalkoista vastakkainasettelua, ohuita henkilöhahmoja, sosiaalipornoa ja ylidramatisoitua kauhistelua. Samaan aikaan jotkut niistä ovat kuitenkin aivan hillittömässä suosiossa ja keräävät kiittäviä arvioita niin kriitikoilta kuin tavislukijoiltakin. Tuhat loistavaa aurinkoa on yksi megainhokeistani ja malliesimerkeistäni tällä saralla.

Piiat siis löi ällikällä. Skeeter, Aibileen ja Minny olivat aivan mahtavia persoonia – eikä ohuudesta ollut tietoakaan. Ylipäätään kaikissa romaanin henkilöissä ihastutti niiden monipuolisuus ja aitous. Jokaisesta löytyi niin hyvää kuin pahaakin, ja nekin asiat oli kuitenkin esitetty siten, ettei henkilöitä oikein voinut tuomita mistään. Jokainen teki sen, mitä persoonallisuus antoi odottaa, oli muuten vain tehtävä tai minkä hahmo vilpittömästi koki olevan oikein.
Tarina kulkee näiden kolmen hahmon kautta ansiokkaasti. Jokainen tuo hiukan eri näkökulmaa, mutta silti Piiat ei tarvo siinä asioiden moneen kertaan kertomisen suossa. Silti puoli pistettä rokottuu hienoisesta venyttämisestä, jonka koin paikka paikoin turhanaikaiseksi.

1960-luvulla Amerikassa rotuerottelu oli täydessä kukoistuksessaan. Martin Luther Kingillä on unelma ja Kennedy ammuttiin. Piiat-romaanin Hilly Holbrook, Naisyhdistyksen vaikutusvaltainen puheenjohtaja, keksii tärkeän aloitteen: mustille on saatava omat wc:t. Hän on vilpitön; ihan bakteerisyistä. Katsokaas kun mustilla on eri sairauksia kuin valkoisilla, ja koska mustat ovat vähän hömelömpiä eivätkä ymmärrä kunnolla hygienian päälle, niin... Ja tästä kaikki lähtee Jacksonin pienessä kaupungissa, Mississipissä.

Piiat kertoo ansiokkaasti hyvin monesta asiasta. Poliittisesta ilmapiiristä, mustien ja valkoisten väleistä, valkoisten naisten keskinäisestä asemataistelusta, salaisista ystävyyssuhteista, seurustelukulttuurista, keittiön kikkakuutosista, lastenkasvatuksesta... Piiat on hurjan monipuolinen romaani! Ja silti niin kevyt. Se on oikeasti hauska. Kaiken hauskuuden loppuhuipentuma on se, minkä Tosi Kamalan Asian Minny teki...
Hauskuudestaan ja keveydestään huolimatta se kantaa raskaan asiansa vakavasti. Se ei tee pilaa rotusorrosta eikä lyö vitsiksi koko juttua. Todellinen taidonnäyte!

Suosittelen lämpimästi tätä ihan kaikille. Kannustan erityisesti myös miehiä tarttumaan tähän, vaikka lähtökohdat eivät kuulostaisikaan houkuttelevilta. Naisnäkökulma on vahva, mutta siitä voi vaikka oppia jotakin uutta.

Piiat on luettu lukuisissa kirjablogeissa, ainakin näissä:
Sabinan knalli
Lukuisa
Luettua
Täällä toisen tähden alla
Kannesta kanteen
Amman lukuhetki
Kirjoihin kadonnut
Le Masque Rouge
Järjellä ja tunteella
Oota, mä luen tän eka loppuun
Kirjaston kummitus

Elina Rouhiainen: Kesytön (2012)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 272 (e-kirja)
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Olin kuuntelemassa Elina Rouhiaista männä kesän Finnconissa, jossa puhuttiin siitä miten yliluonnolliset olennon istuvat suomalaiseen maisemaan. Siinä keskustelussa aukeni enemmän Susiraja-sarjan idea ja innostuin heti.

Kesytön on siis Rouhiaisen esikoisteos ja Susiraja-sarjan ensimmäinen osa. Se kertoo kuvataidelukiota käyvästä Raisasta, joka menettää äkillisesti äitinsä. Isäänsä hän ei ole koskaan tuntenutkaan. Orvoksi jäänyt Raisa muuttaa Hukkavaaraan, Kainuun korpeen, mystisesti esiinputkahtaneen enonsa luo. Hukkavaarassa tuntuu olevan jotakin omituista... Onneksi Raisa saa ystäväkseen Nikon, mutta sydämen vie ihana Mikael. Kesyttömän jatko-osa, Uhanalainen, ilmestyi tänä kesänä.

Fantasiakirjallisuudessa on jokin mieletön kaipuu orpoihin. Kesytön ei tee poikkeusta ja lähtee siis taistelemaan hyväksynnästäni altavastaajan asemasta. Orpokiintiöni on tässä lajityypissä varsin täynnä. Raisa on kuitenkin vähää vaille täysi-ikäinen, joten se helpottaa hiukan. Orvoudessa ei varsinaisesti ryvetä, oikeastaan Raisa suhtautuu äitinsä menetykseen aika kevyesti. Kyllä hän suree, kärsii unettomuudestakin ym., mutta niille oireille tulee muitakin selityksiä.

Raisa on varsin onnistunut hahmo, vaikka hienoinen täydellisyys vähän häiritsikin. Pistän sen lajityypin piikkiin. Kuitenkin Raisa on juuri sellainen teini, kun uskon (ja muistan) 17-vuotiaan lukiolaisen olevan. Alun itsensäviiltelykohtaus pisti vähän pyörittelemään silmiä, mutta sekin jäi sitten muiden hyvien kohtauksien varjoon. Lisäpisteitä Raisan erikoisuudesta, jota en halua avata tässä enempää juonipaljastusten välttämiseksi.

Mikael taas ei onnistunut. Mikael vaikuttaa juuri sellaiselta lukioikäisen tytön "aikuinen mies" -unelmalta. Mies, joka hemmottelee naistaan hotellisviiteillä, romanttisilla hirsihuvilailloilla ja spa-hoidoilla. Mikael on kuitenkin 18-vuotias abiturientti, ei kolmekymppinen rikas ja rakastunut liikemies. Mikaelin kaverit, Pekka ja Joni, sen sijaan vaikuttavat oikein tyypillisiltä ikäisiltään.

Motkotan myös kliseisyydestä. Asetelmaltaan tämä tuo mieleen Houkutuksen, mutta vampyyrit ovat vain korvattu ihmissusilla. Hiukan onneton lukiolaissankaritar, ihastuminen rikkaaseen poikaan, joka vähän kapinoi pahisisäänsä vastaan. Sankaritar kasvaakin äkkiä hyvin vahvaksi ja tietysti rakkauteenkin tulee asiaankuuluvia ryppyjä.
Kumminkin on sanottava, että Rouhiaisen tarina on silti paljon parempi kuin Houkutus. Molemmissa on vähän turhaa totisuutta (vrt. Charlaine Harris, jonka Sookie-sarjassa huumori kukkii runsaasti ja itselleenkin irvaillen), mutta Kesytön on uskottavampi. Ja plussaa se saa ehdottomasti Suomi-miljööstä.
Rouhiaisen teksti on sujuvaa ja vetävää. Muutamia kompurointeja näkyy (esim. dialogi on paikoin töksähtelevää), mutta se ei menoa haittaa.

Kesytön edustaa paranormaalia romantiikkaa – hyvässä ja pahassa. Se on kliseinen, mutta vetävä. En ihastunut varauksetta, mutta aion luultavasti lukea seuraavankin osan. Romaani on täyttä viihdettä. Se on nopealukuinen ja helposti sulateltava.
Eniten minua vieraannutti se, etten kokenut olevani ihan kohderyhmää. Ei jaksaisi teiniromantiikkaa, mutta paranormaalit elementit kiinnostavat.

Kesytön on luettu myös näissä kirjablogeissa:
Kirsin kirjanurkka
Kuvia ja sanoja
Mustemaailmani
Vinttikamarissa
Saran kirjat
Kirjaston kummitus

Susiraja -sarja:
Kesytön
Uhanalainen

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

Anne Leinonen ja Ismo Loivamaa (toim.): Ihmeen tuntua – näkökulmia lasten- ja nuorten fantasiakirjallisuuteen (2006)

Kustantamo: BTJ kirjastopalvelu
Sivumäärä: 224
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: ilmaiskappale (työkirja)

Ihmeen tuntua – näkökulmia lasten- ja nuorten fantasiakirjallisuuteen on erittäin kiinnostava artikkelikokoelma. Teos sisältää seuraavat jutut:

Vesa Sisättö: Fantasia ja fantasiakirjallisuus
Anne Leinonen: Fantasian taikamaailma
Sari Peltoniemi: Minun lohikäärmeeni. Kirjoittaja fantasian äärellä
Jukka Halme: Esilukijan näkemyksiä ja kokemuksia. Kustantamon lukijan näkökulma
Sini Neuvonen: Fantasiaa kirjastossa
Pasi Jääskeläinen: Komeron kautta toisaalle
Boris Hurtta: Sata vuotta pohjoista fantasiaa
Liisa Rantalaiho: Kaikenikäisille keskenkasvuisille. Fantasia Leena Krohnin lasten- ja nuortenkirjoissa
Maria Ihonen ja Markku Ihonen: Pohdintoja fantasiakirjallisuudesta ja kristinuskosta
Irma Hirsjärvi: Fantastisen lajityyppien ongelmia
Anne Leinonen: Fantasian harrastaminen Suomessa

Kuten jo otsikoista voi päätellä, monipuolisia näkökulmia on esillä. Erityisen ilahtunut olin Jukka Halmeen ja Sini Neuvosen artikkeleista. Kustantamon esilukijan ja kirjaston edustajan näkökulmat ovat sangen harvinaisia tällaisissa artikkelikokoelmissa, jossa keskitytään johonkin tiettyyn genreen.
Oli mukava lukea siitä, millaisia fantasiakäsikirjoituksia kustantamoille lähetetään ja vähän siitä, miksi Suomessa fantasiakirjallisuus niin herkästi leimataan lanu-kirjallisuudeksi. Se on se realistisen kerronnan "taakka"... Tilanteessa on toki nykyisin aistittavissa muutosta. Ollaan päästy young adult -ikäluokkaan asti!
Kirjastoissa ollaan hiukan helisemässä pitkien fantasiasarjojen kanssa ja määrärahojen niukentuessa, mutta Neuvonen puhuu myös kirjastojen erikoistumisen mahdollisuudesta tässäkin suhteessa. Kuulostaisi hyvältä! Onkohan mistään kirjastosta tullut nyttemmin erityisen fantasiapainotteinen?

Moni artikkeli puhuu myös rajanveto-ongelmasta; mikä on lasten-, mikä nuorten- ja mikä aikuistenkirjallisuutta. Se on pulmallista vaikkapa juuri kirjastossa ja nykyisin tullyt ya-ikäluokitus ei taatusti helpota yhtään. Fantasiakirjallisuus onkin siitä jännä genre, että sitä on tarjolla joka ikäluokkaan, ja monia teoksia on vaikea luokitella mihinkään yhteen ikäluokkaan. Tästä puhuu etenkin Liisa Rantalaiho Leena Krohnin teoksia käsitellessään.

Rantalaihon artikkeli on hyvä, mutta vähän turhan pitkä tähän kokoelmaan. Sillä on mittaa noin 40 sivua, joten se on ylivoimaisesti pisin artikkeleista. Koin vähän pulmalliseksi sen, että siinä keskityttiin vain yhden kirjailijan teoksiin, kun monia artikkelissa esitettyjä aiheita (esim. juuri tuo ikäjaottelukysymys) olisi voinut käsitellä laajemminkin.
Tosin nihkeyteni voi johtua siitä, etten vain nyt satu olemaan Leena Krohn -fani (kirjailijana toki arvostan häntä paljonkin).

Positiivisesti yllätti myös Maria Ihosen ja Markku Ihosen artikkeli fantasiasta ja kristinuskosta. Se valoitti mukavasti sitä, miksi jotkut uskonnolliset tahot kokevat fantasiakirjallisuuden uhaksi ja siksi tuomitsevat sen. Artikkeli on sävyltään sangen pehmeä ja neutraali – ei kiivas kannanotto mihinkään suuntaan. Siten se sopii kokoelmaan oikein hyvin ja kiihkomielisin lukijakin (suuntaan tai toiseen) saa taatusti pureskeltavaa.

Irma Hirsjärven artikkeli sai minut kirskuttelemaan hampaitani. Ei suinkaan siksi, että artikkelissa olisi jotakin vikaa. Ei ole. Hirsjärvi nostaa esiin pulmia fantasia- (ja scifi-) kirjailijaksi leimautumisesta ja sen tuomista ongelmista. Vuonna 2005 Finlandia Junior -kisassa koettiin kohu, koska finalisteista oli tietoisesti jätetty fantasiakirjallisuus pois.

Raadin mukaan finalisteja valittaessa pois oli jätetty tietokirjat, kirjasarjojen teokset sekä fantasia. [Pekka] Leinosen edellä siteerattu kommentti “potteriudesta” ["koska Potter tulee aina vastaan", perusteli Leinonen. Morre huom.] asettuu mielenkiintoiseen valoon, jos sama asia esitettäisiin hieman toisessa valossa. Entä jos niukkasanainen proosa pitäisi jättää Finlandia-kilpailun ulkopuolelle, koska “Hemingway tulee aina vastaan”.

Tämä tuntuu vieläkin ihan käsittämättömältä. Kohtahan taas julkistetaan FJ-ehdokkaat...

Kirjoittamisen opas Ihmeen tuntua ei ole, mutta fantasiakirjoittajalle (ja tietysti -lukijalle) tämä on varmasti teos, johon kannattaa ehdottomasti perehtyä!