Kathryn Stockett: Piiat (2009 / 2010)

The Help
Suomennos: Laura Beck
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 611 (pokkari)
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Piiat on romaani, jolla oli aivan loistavat mahdollisuudet epäonnistua minun silmissäni. Vaikka aikanaan ostinkin tämän kioskilta kaikkien kehujen jälkeen, kaihdoin tämän lukemista silti. Tämän oli pakko olla huono kuitenkin. Teoksen piirteet ja aiheet suorastaan huutavat sitä! Karut naiskohtalot, bestseller ja sitten vielä filmatisoitukin. Ja olevinana hauskakin. Eijeijei... (Ja miksi pirussa menin tämän ostamaan?)

Romaani kertoo 1960-luvun Amerikasta ja mustien asemasta. Teos on vahvasti naisnäkökulmainen. Se kertoo mustien naisten kotiapulaisena olosta valkoisten rouvien kodeissa. Piiat kertoo valkoisesta Skeeter-nimisestä naisesta, jonka perheen kotiapulainen on kadonnut sillä aikaa kun Skeeter on ollut opiskelemassa. Constantinen kohtaloa selvitellessään Skeeter ryhtyy hurjaan hankkeeseen: hän kerää kotiapulaisten rehellisiä tarinoita ja aikoo julkaista ne.

So American -haasteeni on lojunut syyllistävänä blogini yläkulmassa ja nyt sain tartutuksi tähän. Luetaan nyt sitten, tuhisin. Suhtaudun hyvin epäluuloisesti tällaisiin naisten karuihin kohtaloihin. En siksi, että pitäisin niitä valheellisina tai arvottomina. Vaan siksi, että ne ovat usein hiton huonosti kirjoitettuja. Täynnä mustavalkoista vastakkainasettelua, ohuita henkilöhahmoja, sosiaalipornoa ja ylidramatisoitua kauhistelua. Samaan aikaan jotkut niistä ovat kuitenkin aivan hillittömässä suosiossa ja keräävät kiittäviä arvioita niin kriitikoilta kuin tavislukijoiltakin. Tuhat loistavaa aurinkoa on yksi megainhokeistani ja malliesimerkeistäni tällä saralla.

Piiat siis löi ällikällä. Skeeter, Aibileen ja Minny olivat aivan mahtavia persoonia – eikä ohuudesta ollut tietoakaan. Ylipäätään kaikissa romaanin henkilöissä ihastutti niiden monipuolisuus ja aitous. Jokaisesta löytyi niin hyvää kuin pahaakin, ja nekin asiat oli kuitenkin esitetty siten, ettei henkilöitä oikein voinut tuomita mistään. Jokainen teki sen, mitä persoonallisuus antoi odottaa, oli muuten vain tehtävä tai minkä hahmo vilpittömästi koki olevan oikein.
Tarina kulkee näiden kolmen hahmon kautta ansiokkaasti. Jokainen tuo hiukan eri näkökulmaa, mutta silti Piiat ei tarvo siinä asioiden moneen kertaan kertomisen suossa. Silti puoli pistettä rokottuu hienoisesta venyttämisestä, jonka koin paikka paikoin turhanaikaiseksi.

1960-luvulla Amerikassa rotuerottelu oli täydessä kukoistuksessaan. Martin Luther Kingillä on unelma ja Kennedy ammuttiin. Piiat-romaanin Hilly Holbrook, Naisyhdistyksen vaikutusvaltainen puheenjohtaja, keksii tärkeän aloitteen: mustille on saatava omat wc:t. Hän on vilpitön; ihan bakteerisyistä. Katsokaas kun mustilla on eri sairauksia kuin valkoisilla, ja koska mustat ovat vähän hömelömpiä eivätkä ymmärrä kunnolla hygienian päälle, niin... Ja tästä kaikki lähtee Jacksonin pienessä kaupungissa, Mississipissä.

Piiat kertoo ansiokkaasti hyvin monesta asiasta. Poliittisesta ilmapiiristä, mustien ja valkoisten väleistä, valkoisten naisten keskinäisestä asemataistelusta, salaisista ystävyyssuhteista, seurustelukulttuurista, keittiön kikkakuutosista, lastenkasvatuksesta... Piiat on hurjan monipuolinen romaani! Ja silti niin kevyt. Se on oikeasti hauska. Kaiken hauskuuden loppuhuipentuma on se, minkä Tosi Kamalan Asian Minny teki...
Hauskuudestaan ja keveydestään huolimatta se kantaa raskaan asiansa vakavasti. Se ei tee pilaa rotusorrosta eikä lyö vitsiksi koko juttua. Todellinen taidonnäyte!

Suosittelen lämpimästi tätä ihan kaikille. Kannustan erityisesti myös miehiä tarttumaan tähän, vaikka lähtökohdat eivät kuulostaisikaan houkuttelevilta. Naisnäkökulma on vahva, mutta siitä voi vaikka oppia jotakin uutta.

Piiat on luettu lukuisissa kirjablogeissa, ainakin näissä:
Sabinan knalli
Lukuisa
Luettua
Täällä toisen tähden alla
Kannesta kanteen
Amman lukuhetki
Kirjoihin kadonnut
Le Masque Rouge
Järjellä ja tunteella
Oota, mä luen tän eka loppuun
Kirjaston kummitus