Stephen King: Liseyn tarina (2006)

Lisey's Story
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Käännösvuosi: 2008
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 543
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

Liseyn tarina on rakkauskertomus, joka alkaa kun toinen päähenkilöistä on jo kuollut ja kuopattu.
Lisey ja kauhukirjailija Scott Landon ehtivät olla naimisissa 25 vuotta. Julkisuudessa Lisey oli miltei näkymätön hahmo, mutta kulissien takana hän oli mielenterveytensä kanssa kamppailevan miehensä tärkein tukija. Landonien suhde oli hyvin läheinen mutta myös vaikea, välillä jopa pelottava. Scott oli lapsuutensa kokemusten kiduttama mies.
Jo ennen avioitumistaan Lisey sai selville, että Scott kävi paikassa nimeltä Lumokuu. Päivisin Lumokuu tarjosi lepoa ja lohtua mielelle, mutta öisin se muuttui kauhujen maailmaksi. Lumokuusta tuli osa heidän suhdettaan, paikka, josta he löysivät sanoja tunteilleen ja kokemuksilleen.
Nyt Scottin kuolemasta on kulunut kaksi vuotta. Lisey alkaa vihdoin tutkia miehensä papereita ja saa peräänsä julkaisemattomista kirjoituksista kiinnostuneet tutkijat sekä psykopaattisen fanin. Selvitäkseen hengissä Liseyn on käytävä vielä kerran Lumokuussa ja kohdattava niin miehensä kuin omatkin demoninsa.

Oma arvio:

Liseyn tarina on tietyllä tavalla kaunein Kingin kirja, jonka olen lukenut. Se ei ole paras (parasta nyt on muutenkin vaikea valita), mutta kaunein kyllä. King ei yleensä ole mikään rakkauden tulkitsija, ja siksi hän onnistuikin yllättämään minut täydellisesti kuvatessaan Liseyn ja Scottin suhdetta kauniisti ja herkästi, ja ennen kaikkea vailla imelyyksiä. Liekö hän ammentanut paljon omasta avioliitostaan, joka sekin on jo varsin pitkäikäinen.

Liseyn ja Scottin suhde on siis tarinan kantavin voima. Erityisesti Scottin tavat puhutella Liseytä, ovat aivan ihania; lilli Lisey, babyluv. Minua miellytti myös perinteisen nais- ja mieskuvan romuttaminen, joka taatusti on ollut jonkinlainen näpäytys etenkin amerikkalaisille. Lisey onkin se suhteen vahvempi osapuoli, pelastava prinssi. Scottin machokuva on ulkokuorta.

Totuttuun tapaan King sisällyttää romaaniinsa niin paljon arkisia elementtejä, että kauhusta tulee oikeasti kauhua. Psykopaattinen fani vaikuttaa harmittoman lupsakalta mieheltä ja osin hänestä tulikin mieleen Salainen ikkuna -tarinan John Shoother. Arkisuus näkyy ihmisten tavallisuudessa (huolimatta siitä, että Scott Landon on miljonääri), puhetyylissä, kokemuksissa ja koko miljöön luomisessa. Siinä missä muut kauhukirjailijat yrittävät saada miljöön väkisin synkeääkin synkeämmäksi, King luo tavallisen amerikkalaisen pikkukaupungin.

Takakansitekstissä ei mainittu kirjan kolmatta tärkeää hahmoa, Amandaa. Amanda on Liseyn isosisko, jolla on myös mielenterveysongelmia. Hän on eräänlainen Scottin feminiininen vastine viimeistä piirtoa myöten. Se luo tarinaan miellyttävästi yhden sisäkkäisen tarinan lisää, ja sitoo monia asioita yhteen.

Lumokuukin on lopulta hyvin arkinen paikka. Lapsen salainen mielikuvitusmaailma, jossa on sekä iloisia että pelottavia asioita. Jossa ammennetaan mielikuvituksen loputtomasta lähteestä vonkaleita; tarinoita.

Jälleen King onnistuu tekemään yliluonnollista luonnollista - vaiko luonnollisesta yliluonnollista?

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (2009)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 205
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos


"Mikään logiikka ei kiellä maailmaa ilman merkityksiä." Anarkistisen uteliaasti, yksityistä ja yleistä tyylitajulla sekoittaen Kari Enqvist tutkii tässä teoksessa kuoleman, ihmisyyden ja uskonnon ydintä. Ihminen halajaa "jotain suurempaa". Sellaiseen Enqvist ei usko, muttei kuitenkaan jätä meitä tyhjän päälle. Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat kehottaa arvostamaan sitä mitä varmasti - ja vielä - on.

Oma arvio:

Kirjan tyylilaji oli minulle uusi tuttavuus, enkä oikein tiedä mitä nimitystä tästä käyttäisi. Ehkä 'debatti' osuisi lähimmäksi? Kyseessä ei ole siis kaunokirjallinen, fiktiivinen tarina, eikä kuitenkaan mikään tietokirja. Muistuttanee lähinnä filosofista, hitusen julistavansävyistä pohdintaa.

Hämmentävintä - ja samalla kiinnostavinta - oli Enqvistin omat kokemukset. Hän puhuu paljon vanhemmistaan, erityisesti äitinsä Alzheimerin taudista. Hän pohtii ihmisen minuuden rakentumista ja muuttumista elämän varrella. Hän pitää parin vuosikymmenen takaista itseään tyystin vieraana persoonana nykytilaan nähden. Ajatus on ensin tyrmistyttävä, mutta kun ajattelen samaa omalla kohdallani... Kyllä. Melkoinen muutos on tapahtunut vaikkapa jo viimeisen kymmenen vuoden aikana. Jos tapaisin 19-vuotiaan Morren, en ehkä tuntisi itseäni (paitsi ulkonäöllisesti). Joitakin samoja piirteitä on toki säilynyt, mutta niitä vastaavia piirteitä on tuhansilla muillakin. Enqvistin äidin kohdalla muutos on toki rajumpi Alzheimerin myötä. Fiksusta naisesta on tullut ilman alushousuja, takamus paljaana pihalla kulkeva siivousfriikki. Enqvist pohtii sitäkin, paljastuiko Alzheimerin myötä äidin piilossa olleet piirteet, vai olivatko uudet piirteet ihan tyystin uusia. Vastauksia hän ei jaa.

Kiinnostavin osuus oli uskonnon pohdiskelu. Enqvist tunnetaan tiukkana ateistina ja luonnollisesti minun on ateistina helppo samaistua hänen hämmästelyynsä uskonnoista. Tulkitsin, että Enqvist ei varsinaisesti kritisoi uskoa. Hänen puolestaan kuka hyvänsä saa uskoa mihin hyvänsä. Jos usko tekee ihmisen onnelliseksi, niin mikäpä siinä! Hänen (ja edelleen myös minun) kritiikkinsä kohdistuu uskontoihin ja niitä ylläpitäviin instituutioihin; Suomessa siis kirkkoon (tässä yhteydessä etenkin ev.lut. kirkkoon). Hän hämmästelee, kuinka uskonto voi vaikuttaa niin paljon myös uskonnottomiin. (Jaan tämän käsityksen ja pidänkin viime kädessä uskontoa politiikkana; järjestelmänä, jolla halutaan hallita muita.)

Islamiinkin viitataan, mutta Enqvist puhuu pääasiassa kristinuskosta, koska se on hänelle tutumpi - kuten varmasti suomalaisille noin yleensä. Enqvist vertaakin uskoa virukseen:

Analogia virukseen on uskonnon kohdalla erityisen osuva, sillä usko tarttuu pyytämättä ja ilman harkintaa. Fysiologisen viruksen sijasta uskonto tosin on psykologisen todellisuuden virus, tai oikeastaan kimppu viruksia, meemejä.

Hän tietää, että vertaus koetaan uskovien keskuudessa loukkaavaksi, vaikkei se sellaiseksi ole tarkoitettu. Siitä huolimatta hän vertaa uskontoa myös Microsoftiin ja sen kaupalliseen voimaan tietokonemaailmassa (tätäkin on hiton helppo ymmärtää Linux-käyttäjänä), sekä skitsofreniaan. Skitsofrenia-vertaus on raju (hän puhuukin siinä yhteydessä lähinnä fundamentaliseista ja muista voimakkaista herätysliikkeistä), mutta ymmärrettävä. Kun ihminen sanoo, että hän kuulee Jumalan äänen, häntä pidetään hartaana uskovaisena ja suorastaan pyhänä ihmisenä, jota tulee kunnioittaa. Kun tämä ihminen sitten sanoo, että Jumalan ääni käski iskeä kirveen toisen päähän, on hänet leimattu välittömästi hulluksi. Missä on siis Jumalan ääniä kuulevan ja hullun ero?

Mutta jos uskomme Jumalaan, mistä tiedämme, ettei Hän silloin tällöin, omien käsittämättömien tarkoitusperiensä (Morre huom.: 'Tutkimattomat ovat Herran tiet -kortti, jonka uskovat tapaavat viskata kiusallisten kysymysten edessä) edistämiseksi, edellytä myös lähimmäisen tappamista? Ehkä Herra koettelee kuten koetteli Raamatussa Aabrahamia, jota Jumala vaati murhaamaan poikansa Iisakin.

Enqvist viittaa jonkin verran Richard Dawnkinsiin (Jumalharha), Daniel Dennettiin (Lumous murtuu) ja Pascal Boyeriin (Ja ihminen loi jumalat). Aluksi tulkitsin Enqvistin liian kiihkoilevaksi (kuten esim. Dawnkins) vaikka jaankin saman elämänkatsomuksen. Kuitenkin hänen perustelunsa ja ennen kaikkea humoristinen itseironiansa pehmentää vaikutelmaa paljon. Hän tietää ärsyttävänsä ja tekee sitä ehkä juuri siksi. Parhaiten tämä tulee ilmi, kun Enqvist pohtii ihmisen himoa löytää "jotakin suurta" avaruudesta, yliluonnollisuudesta ja ties mistä.

Voin lämpimästi suositella Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat -teosta kenelle hyvänsä uskontoon katsomatta. Kysyn myös suosituksia vastakkaista näkökulmaa käsittelevästä kirjasta. Pikaselauksella katsoin töissä Timo Eskolan Ateismin sietämätön keveys -kirjaa, mutta se oli jotenkin niin sekavaa, kiihkoilevaa kukkua ettei se juurikaan kiinnostanut.

Bernard Cornwell: Viimeinen kuningaskunta (2004)

The Last Kingdom
Suomennos: Outi Huovinen
Käännösvuosi: 2007
Kustantamo: Bazar
Sivumäärä: 413 (pokkari)
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos


Kun englantilaispoika Uhtred jää orvoksi 10-vuotiaana, tanskalaiset ottavat hänet hoiviinsa ja opettavat viikinkien tavoille. Uhtredin kohtalo kietoutuu yhteen kuningas Alfredin kanssa. Alfred hallitsee Wessexiä, ainoaa jäljellä olevaa englantilaista kuningaskuntaa, joka on kestänyt tanskalaisten hyökkäykset.
Uhtredin kasvuvuosia leimaavat kristinuskon ja pakanuuden kilpailu sekä englantilaisten ja tanskalaisten välinen valtataistelu. Uhtred ei tiedä kummalle puolelle kuuluu, kunnes väkivaltainen tapahtumasarja vie hänet englantilaisten puolelle. Kun Uhtredin vaimo ja poika katoavat tanskalaisten maihinnousun aiheuttamassa sekasorrossa, hänen on kohdattava yksi tanskalaisten mahtavimmista sotapäälliköistä.

Oma arvio:

800-luku, urhoolliset sotasankarit, mahtavat viikingit ja poliittiset juonittelut. Morre ei muuta kaipaa. Paitsi ehkä muovitukset kirjaan niihin kohtauksiin, joissa viikinkisotureita kuvaillaan. Tuulessa villinä liehuvat vaaleat hiukset, jäänsiniset silmät, lihaksikkaat käsivarret, joita koristavat lukuiset käsirenkaat merkkinä urhoollisista suorituksista, matala ääni... Tukehdun kuolaani. Työkaverini kuvaili tätä kirjaa miesten hömpäksi (hyväksi sellaiseksi kylläkin), mutta kyllä tämä tältä osin kelpaa naisillekin.

Kirjallisilta ansioiltaan tämä tosiaan ei ole mikään Nobel-palkinnon tavoittelija, ja tuskin se on ollut kirjailijan tavoitekaan. Tämä on kevyttä viihdettä. Ennalta-arvattavaa, paikoin kliseistä ja nopeatempoista. Erittäin viihdyttävää ja oivallista historiallista kuvausta. Nippelitiedolla ei leikitä ja romantiikka on karsittu minimiin. Cornwell panostaa todellisuuden tuntuun ja toisinaan jopa mässäilee raakuudella.

Uhtredin tarina on riipaiseva vastoinkäymisineen, mutta hänellä on voitonhetkiäkin. Pidin Uhtredista. Hän ei ole mikään nöyrä ja kiltti jaloutta tihkuva sankari. Tässä vaiheessa sarjaa hän on nuori, röyhkeä, itsepäinen nulikka. Hänen kasvatti-isänsä Ragnar oli varsinainen suosikkini jo pelkästään mielikuvan perusteella (ensimmäisen kappaleen viikinkikuvaus), mutta sen lisäksi hän oli hyvin todentuntuinen hahmo kaikkine piirteineen. Viimeinen kuningaskunta -kirjan kliseisyydet näkyvätkin lähinnä juonikuvauksissa, ei henkilöhahmoissa.

Kirjan takakansi kertoo, että kyseessä on trilogia, mutta se ei pidä paikkaansa. Mitä ilmeisemmin neljättä osaa käännetään parhaillaan ja alkuperäiskielinen viides osa on juuri ilmestynyt. Jatkoa siis piisaa myös tässä blogissa.

The Saxon Stories -sarjan muut osat:
2. Kalpea ratsastaja
3. Pohjoisen valtiaat
4. Miekkojen laulu
5. (vielä suomentamaton)

Thor Heyerdahl: Aku-aku (1957)

Aku-aku Påskeöyas hemmelighet
Suomennos: Oiva Talvitie
Käännösvuosi: 1957
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 387
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Norjalainen tutkimusretkeilijä, joka lähti tutkimaan Pääsiäissaarta. Erittäin kiinnostava opus sekä Pääsiäissaaren kulttuurista että tuon aikaisesta tutkimustyylistä ja suhtautumisesta tutkittavaan kohteeseen.
Oli mielenkiintoista huomata, kuinka Heyerdahl suhtautui hyvin kunnioittavasti toiseen kulttuuriin ja ympäristöön, mutta kuitenkin jollakin tapaa nousi niiden yläpuolelle. Hän piti Pääsiäissaaren alkuasukkaita milloin lapsellisina, milloin typerinä. Toisinaan ylimielinen suhtautuminen jopa ärsytti. En tosin tiedä, olisiko tämän päivän tutkimusetiikka hyväksynyt tutkijaltaan paikallisen taikauskon valheellista omaksumista vain siksi, että päästäisiin haluttujen asioiden lähteille...

Kari Hotakainen: Syntisäkki (1995)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 237
Pisteet: 3/5

Takakansitekstiä ei tässä juurikaan ollut. Omituisin Hotakaisen kirja, minkä olen lukenut. En vieläkään tiedä pidinkö tästä vai en. Kolkko-Joosepin tarina pimeästä pirtistä tanssilavojen tähdeksi Jumalan ja Saatanan välikappaleena; tarina lupasi paljon hyvää, mutta toteutus oli hitusen liian outo minun makuuni - jopa Hotakaiseksi. Sana sillä miehellä on kumminkin hallussaan pistämättömästi.

Hotakainen ruotii Kolkko-Joosepin kautta musiikkia ja etenkin musiikkibisnestä. Sivuosan saa uskonto, etenkin Kolkko-Joosepin äidin kautta. Syntisäkki oli tosiaan melkoista kolinaa. En edes tiedä mitä sanoa!

Lamberg M. & Laitinen A. & Niiranen S.: Keskiajan avain (2009)

Kustantamo: SKS
Sivumäärä: 571
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: lahja


Keskiajantutkimuksen käsikirja johdattelee lukijansa tutkijan todellisuuteen, lähteiden moninaisuuteen ja keskiajan eurooppalaisen kulttuurin tutkimusnäkymiin. 28 suomalaisen asiantuntijan perusteellinen kokonaisesitys tuo esiin keskiajantutkimuksen monimuotoisuuden ja monitieteisyyden: esittävät aihepiirit kattavat lukuisia kirjallisen, aineellisen ja henkisen kulttuurin ilmiöitä kirjallisuudesta vaakunakuviin.
Kirjassa on myös havainnolliset peruskieliopit useimmista Euroopassa keskiajalla käytetyistä valtakielistä, joiden hallinta on välttämätöntä alkuperäislähteiden ymmärtämiseksi. Teos toimii oivana yliopistollisena metodioppaana.

Oma arvio:

Joulupukki oli kuullut toiveeni ja sain tämän ikiomaksi. Erittäin kattava ja hyvä perusteos keskiajan tutkimuksesta. Painottaisin kohtaa 'tutkimuksesta', sillä varsinaisesti itse keskiajasta tämä teos ei kerro juurikaan paitsi muutamien tutkimusesimerkkien kautta hyvin lyhyesti. Tämä on kirja, jonka lähdeluettelo on hyvin kiinnostava ja hyödyllinen, kun hakee tietoaa jostakin tietystä aiheesta keskiajan tiimoilta.

Kirjan artikkelit ovat erittäin hyvin kirjoitettuja, ja jopa kaltaiseni keskiajantutkimuksen maallikko sai niistä selvää. Kielioppiosuuksiin en juurikaan perehtynyt. Tämä on minulle vain sivutoiminen harrastus, ei opiskelutyö.