Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (2009)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 205
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos


"Mikään logiikka ei kiellä maailmaa ilman merkityksiä." Anarkistisen uteliaasti, yksityistä ja yleistä tyylitajulla sekoittaen Kari Enqvist tutkii tässä teoksessa kuoleman, ihmisyyden ja uskonnon ydintä. Ihminen halajaa "jotain suurempaa". Sellaiseen Enqvist ei usko, muttei kuitenkaan jätä meitä tyhjän päälle. Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat kehottaa arvostamaan sitä mitä varmasti - ja vielä - on.

Oma arvio:

Kirjan tyylilaji oli minulle uusi tuttavuus, enkä oikein tiedä mitä nimitystä tästä käyttäisi. Ehkä 'debatti' osuisi lähimmäksi? Kyseessä ei ole siis kaunokirjallinen, fiktiivinen tarina, eikä kuitenkaan mikään tietokirja. Muistuttanee lähinnä filosofista, hitusen julistavansävyistä pohdintaa.

Hämmentävintä - ja samalla kiinnostavinta - oli Enqvistin omat kokemukset. Hän puhuu paljon vanhemmistaan, erityisesti äitinsä Alzheimerin taudista. Hän pohtii ihmisen minuuden rakentumista ja muuttumista elämän varrella. Hän pitää parin vuosikymmenen takaista itseään tyystin vieraana persoonana nykytilaan nähden. Ajatus on ensin tyrmistyttävä, mutta kun ajattelen samaa omalla kohdallani... Kyllä. Melkoinen muutos on tapahtunut vaikkapa jo viimeisen kymmenen vuoden aikana. Jos tapaisin 19-vuotiaan Morren, en ehkä tuntisi itseäni (paitsi ulkonäöllisesti). Joitakin samoja piirteitä on toki säilynyt, mutta niitä vastaavia piirteitä on tuhansilla muillakin. Enqvistin äidin kohdalla muutos on toki rajumpi Alzheimerin myötä. Fiksusta naisesta on tullut ilman alushousuja, takamus paljaana pihalla kulkeva siivousfriikki. Enqvist pohtii sitäkin, paljastuiko Alzheimerin myötä äidin piilossa olleet piirteet, vai olivatko uudet piirteet ihan tyystin uusia. Vastauksia hän ei jaa.

Kiinnostavin osuus oli uskonnon pohdiskelu. Enqvist tunnetaan tiukkana ateistina ja luonnollisesti minun on ateistina helppo samaistua hänen hämmästelyynsä uskonnoista. Tulkitsin, että Enqvist ei varsinaisesti kritisoi uskoa. Hänen puolestaan kuka hyvänsä saa uskoa mihin hyvänsä. Jos usko tekee ihmisen onnelliseksi, niin mikäpä siinä! Hänen (ja edelleen myös minun) kritiikkinsä kohdistuu uskontoihin ja niitä ylläpitäviin instituutioihin; Suomessa siis kirkkoon (tässä yhteydessä etenkin ev.lut. kirkkoon). Hän hämmästelee, kuinka uskonto voi vaikuttaa niin paljon myös uskonnottomiin. (Jaan tämän käsityksen ja pidänkin viime kädessä uskontoa politiikkana; järjestelmänä, jolla halutaan hallita muita.)

Islamiinkin viitataan, mutta Enqvist puhuu pääasiassa kristinuskosta, koska se on hänelle tutumpi - kuten varmasti suomalaisille noin yleensä. Enqvist vertaakin uskoa virukseen:

Analogia virukseen on uskonnon kohdalla erityisen osuva, sillä usko tarttuu pyytämättä ja ilman harkintaa. Fysiologisen viruksen sijasta uskonto tosin on psykologisen todellisuuden virus, tai oikeastaan kimppu viruksia, meemejä.

Hän tietää, että vertaus koetaan uskovien keskuudessa loukkaavaksi, vaikkei se sellaiseksi ole tarkoitettu. Siitä huolimatta hän vertaa uskontoa myös Microsoftiin ja sen kaupalliseen voimaan tietokonemaailmassa (tätäkin on hiton helppo ymmärtää Linux-käyttäjänä), sekä skitsofreniaan. Skitsofrenia-vertaus on raju (hän puhuukin siinä yhteydessä lähinnä fundamentaliseista ja muista voimakkaista herätysliikkeistä), mutta ymmärrettävä. Kun ihminen sanoo, että hän kuulee Jumalan äänen, häntä pidetään hartaana uskovaisena ja suorastaan pyhänä ihmisenä, jota tulee kunnioittaa. Kun tämä ihminen sitten sanoo, että Jumalan ääni käski iskeä kirveen toisen päähän, on hänet leimattu välittömästi hulluksi. Missä on siis Jumalan ääniä kuulevan ja hullun ero?

Mutta jos uskomme Jumalaan, mistä tiedämme, ettei Hän silloin tällöin, omien käsittämättömien tarkoitusperiensä (Morre huom.: 'Tutkimattomat ovat Herran tiet -kortti, jonka uskovat tapaavat viskata kiusallisten kysymysten edessä) edistämiseksi, edellytä myös lähimmäisen tappamista? Ehkä Herra koettelee kuten koetteli Raamatussa Aabrahamia, jota Jumala vaati murhaamaan poikansa Iisakin.

Enqvist viittaa jonkin verran Richard Dawnkinsiin (Jumalharha), Daniel Dennettiin (Lumous murtuu) ja Pascal Boyeriin (Ja ihminen loi jumalat). Aluksi tulkitsin Enqvistin liian kiihkoilevaksi (kuten esim. Dawnkins) vaikka jaankin saman elämänkatsomuksen. Kuitenkin hänen perustelunsa ja ennen kaikkea humoristinen itseironiansa pehmentää vaikutelmaa paljon. Hän tietää ärsyttävänsä ja tekee sitä ehkä juuri siksi. Parhaiten tämä tulee ilmi, kun Enqvist pohtii ihmisen himoa löytää "jotakin suurta" avaruudesta, yliluonnollisuudesta ja ties mistä.

Voin lämpimästi suositella Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat -teosta kenelle hyvänsä uskontoon katsomatta. Kysyn myös suosituksia vastakkaista näkökulmaa käsittelevästä kirjasta. Pikaselauksella katsoin töissä Timo Eskolan Ateismin sietämätön keveys -kirjaa, mutta se oli jotenkin niin sekavaa, kiihkoilevaa kukkua ettei se juurikaan kiinnostanut.