Sivumäärä: 176
Tartuin Löytyn esseeteokseen velvollisuudentuntoisena, mutta myös hiukan uteliaana. Olen lukenut Helsingin yliopistossa pääaineenani nimenomaan kotimaista kirjallisuutta – sillä nimellä olevaa oppiainetta. Tällä hetkellä, yli 10 vuotta myöhemmin, palasin yliopistolle ja luen nyt Jyväskylän yliopistossa pääaineenani kirjallisuutta. Löytyn teoksen myötä ymmärrän vielä paremmin miksi.
Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle ei ollut sitä mitä ihan alun perin odotin. Onneksi. Ajattelin esseiden olevan vanhan polven haikeaa uikutusta siitä, kuinka kotimainen kirjallisuus ei ole enää nykyään kunnollista ja kuinka ennen kaikki oli paremmin. Niin että heipat vain kotimaiselle kirjallisuudelle.
Not. Ei sinne päinkään.
Löytty pohtii esseissään kirjallisuuden, tässä tapauksessa siis suomalaisen kirjallisuuden, maantieteellisiä rajoja ja kuinka keinotekoisia ne lopulta ovat. Mitä järkeä on asettaa kirjallisuutta minkään maan rajojen sisäpuolelle? Kuinka suomalainen pitää olla voidakseen olla suomalainen kirjailija? Riittääkö kansalaisuus? Kirjoituskieli? Kirjojen aiheet? Ja mitä väliä sillä lopulta on?
Löytty nostaa esiin etenkin Hassan Blasimin, mutta osansa pohdinnoista saavat muutkin kirjailijat ja heidän teoksensa, kuten vaikkapa Edith Södergran ja Minna Canth. Esseissä nostettujen esimerkkien kautta Löytty maalaa kuvan siitä, kuinka suomalaisessa kirjallisuudessa on vähemmistöjä käsitelty. Tympeimmän kuvan sain Matti Pulkkisen romaanista Romaanihenkilön kuolema. Vaikka romaani ei ehkä olekaan kovin rasistinen, vaikka pinnalta katsoen sitä hyvin räikeästi onkin, niin ei se houkutellut yhtään.
Olli Löytty ei nosta itseään jalustalle. Oikeastaan päinvastoin. Hän kyseenalaistaa ja pyörittelee jatkuvasti omaa osaamistaan, omia tulkintojaan. Kokoelman loppupuolella hän toteaakin, että on helpottunut Ruskeat tytöt -kollektiivin esilletulosta. Että nyt ääneen pääsevät ne, joita asiat paljolti koskevat.
Teos pisti minut pyörittelemään myös omaa suhtautumistani kotimaiseen kirjallisuuteen, tuohon rakkaaseen pääaineeseen, jota alun perin muuten inhosin. Olisin aikanaan halunnut lukea yleistä kirjallisuustiedettä pääaineenani, sillä kotimainen kirjallisuushan oli tylsää ja pelkkää väinölinnaa ja veijomerta. Olin saanut kuitenkin päähäni jostakin ajatuksen, että yleisen kirjallisuustieteen puolella teokset on aina luettava alkuperäiskielellä. Englanti nyt vielä menisi, mutta saksa, ranska, venäjä... Ei prkl. Niinpä nöyrryin kotimaisen puolelle ja loppu on historiaa. Vai onko?
Tunnen kotimaisen kirjallisuuden kenttää mielestäni aika hyvin, ja etenkin spekulatiivisen fiktion osalta suorastaan erinomaisesti. Mutta mutta... Kun mennään Suomen rajojen ulkopuolelle, niin otteeni alkaa lipsua. Tiedän yhtä ja toista, mutta en voi puhua itsestäni enää asiantuntijana. Nykyisessä globaalissa maailmanmenossa tämä on järjetöntä. Jäin eilen pohtimaan, mistä tämä kohdallani johtuu?
Tunnustan heti, että arastelen lukea englanniksi. Se on hidasta ja vaivalloista, vaikka selviänkin siitä. Niin... Näin itsekseenhän se taito siitä kasvaa, vai mitä... Mutta tämä ei taida ollakaan juurisyy. Kyse on siitä, että en halua luopua oman osaamiseni tuomasta varmuudesta. Kotimaisen kenttä pysyy pienuutensa vuoksi kontrollissani. Se on hallittavissa oleva laatikko. Mutta kun sen laatikon seinät avaa, niin otteeni laatikosta lipeää. Laatikko on vähän kuin taakka ja turva yhtä aikaa. Uskaltaisikohan sitä kurkkia enemmänkin laatikon ulkopuolelle?
Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle sattui käsiini hyvään aikaan ja on hyvä rohkaisu eteenpäin. Suosittelen esseeteosta kaikille, joita kiinnostaa pohtia kirjallisuuden keinotekoisia rajoja. Siinä missä genre on hyvä renki, mutta huono isäntä, ei kirjallisuuden kotimaa ole näinä päivinä edes hyvä renki.
Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle muualla Blogistaniassa:
Kirjavinkit
Vetus et Nova
Kirjat kertovat
Kommentit
Lähetä kommentti