Rudyard Kipling: Viidakkokirja (1894 / 1898 ja 1909)

The Jungle Book
Suomennos: Helmi Krohn
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 493
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

En ole koskaan pitänyt Disneyn Viidakkokirja -elokuvasta. Sere Khanissa on jotakin viehättävää, mutta siihen elokuvan viihdyttävyys omalta osalta jääkin. Mowgli on raivostuttava kakara.
Otin kuitenkin oikean Viidakkokirjan 10 Klassikkoa -haasteeseeni, sillä halusin antaa alkuperäisteokselle mahdollisuuden. Disney kun nyt on aina vähän... noh... Disney.

Tuossa otsikossa ylhäälllä on kaksi suomennosvuotta, sillä tämä on suomennettu kahteen eri niteeseen, jotka ilmestyivät siis 1898 ja 1909. Ihan alunperin Kipling kirjoitti näitä lyhyitä tarinoita, joista Viidakkokirja koostuu, aikakausilehtiin. Vuonna 1894 ne julkaistiin sitten yhtenä niteenä. Viidakkokirja ei siis ollutkaan pelkästään tarinaa Mowglista, vaan tässä oli enimmäkseen ihan muita eläinaiheisia kertomuksia.
Olisin kaivannut tähän sisällysluetteloa ja Mowgli-tarinoiden niputtamista. Nyt ne oli siroteltu miten sattuu, myös ajallisesti. Tosin en tiedä, onko tällä ratkaisulla pyritty kunnioittamaan alkuperäistä asua ja järjestystä.

Pistemäärästä voitte huomata, että ei se alkuperäinen Viidakkokirjakaan säväyttänyt. Koitin kovasti ymmärtää ja suhteuttaa tätä aikaansa, satumuotoonsa ja kirjoittajaansa (Intiassa asunut britti). Mutta kun ei, niin ei. Minusta tämä oli aikansa elänyt, väsähtänyt moraalisaarnoihin ja opetuksiin nojautuvaa tarinointia (sikäli siis ihan ymmärrettävää, saduthan ovat usein sellaisia). Hiton tylsä ja Mowgli oli ehkä vielä raivostuttavampi kakara kuin Disney-elokuvassa. Luin tätä reilun kuukauden.

Olen vähän allerginen kaikenlaisille opettavaisille tarinoille, joissa se opetus tulee jollakin tapaa alleviivatusti esiin. Tiedän, että lapsille suunnatuissa tarinoissa se on enemmän sääntö kuin poikkeus, ja tässä kohdin täytyy taas ottaa ilmestymisaika huomioon. Kirskuttelin silti hampaitani, kun paha saa palkkansa niin mustavalkoisesti.

Tarinoista löytyi kuitenkin yksi suosikki. Rikki-tikki-tavi kertoo samannimisestä sivettikissasta, joka ärhäkkäästi puolustaa erästä taloa inhoilta kobrakäärmeiltä. Tarina oli hauska ja Rikki-tikki-tavi (nimi tulee hänen sotahuudostaan rikk-tikk-tikki-tikki-tshk!) on veikeä ja ovela kaveri. Googlailu kertoikin, että tämä on Viidakkokirjan toiseksi tunnetuin tarina.

Viidakkokirja on muuten jälleen yksi esimerkki siitä, etten oikein tule nobelistien kanssa juttuun. Saa nähdä, saisinko koskaan tartutuksi Kiplingin johonkin muuhun kirjaan.
Varsinaiseksi lastenkirjaksi en tätä oikein osaa suositella, vaikka sellaiseksi tämä on alunperin tarkoitettu. 2000-luvun suomalaislapselle tarinat voivat olla vähän haastavia ja vanhahtava kieli tuonee omat kompurointinsa.

Viidakkokirja kuului myös Lukudiplomi-haasteeseen. Olen nyt lukenut kirjan ja tehtävätarjottimelta valitsin päähenkilön (siis Mowglin) monologin kirjoittamisen. Se on tässä:

Hah! Kaksijalkaiset ovat typeriä. Tuhlata hyvää metsästysaikaa kuivien lehtien kääntelyyn ja koittaa ottaa selkoa Mowglista, viidakon valtiaasta, Seeonee-heimon jäsenestä. Kukaan ihminen ei tunne Mowglia, pikku sammakkoa, kuten hänen susiveljensä. Viidakko on täynnä tarinoita, jos viitsii kuunnella. Viidakon lait on tunnettava, jos haluaa selvitä sen kanssa. Siihen tarvitsee hyvän opettajan. Sellaisen kärsivällisen kuin Baloo ja viisaan kuin Bagheera. Mowgli voisi opettaa ihmistä, mutta ihminen ei halua. Ihminen uhkaa punaisella kukalla ja sulkee silmänsä. Ihminen ei kunnioita luontoa ja minä vastaan siihen Mowglin mestaruussanoilla ja sotahuudolla. Minäkään en kunnioita ihmistä.

--

P.S. Postauksien alalaitaan on nyt ilmestynyt kiinnostava ja ei-kiinnostava -ruudut. Käykäähän klikkailemassa. Koitan sitten saada tolkkua, että millaiset kirjat ja postaukset saavat suosiota ja epäsuosiota.