Sarja: Murhabotin päiväkirjat #1
Suomennos: Mika Kivimäki
Kustantamo: Hertta
Sivumäärä: 191
Paljon odotettu ja hehkutettu Murhabotin päiväkirjat -sarja on viimein nähnyt päivänvalon Suomessakin Hertta-kustannuksen ansiosta. Ensimmäinen osa, Hälytystila, esittelee meille introvertin androidin, joka kutsuu itseään Murhabotiksi. Hän (vai se?) tekee mitä toimeksiantaja kulloinkin käskee, vaikka sitten murhaa.
Tällä kertaa Murhabotti on kuitenkin suojelutehtävissä tarkoituksenaan suojella vieraalle planeetalle lähtenyttä tutkimusmatkailijaryhmää. Murhabotti ei viihdy ihmisten parissa ja mieluummin kuluttaa aikaa katsomalla satoja tunteja Paratiisikuut-saippuasarjaa omassa eriössään. Viime toimeksiannon jälkeen Murhabotti onnistui hakkeroimaan systeeminsä niin, että hän voi sivuuttaa saamansa käskyt ja hallita itse itseään. Se vie Murhabotin vaikeiden tilanteiden eteen – asioista saa / täytyy päättää itse.
Tulkitsin Murhabotin jonkinlaisena neurotyypillisyyden allegoriana. Hän ei oikein ymmärrä ihmisten käyttäytymismekanismeja, ne kun jonkin verran kuitenkin poikkeavat saippuasarjasta. Hän haluaa olla yksin ja välttelee katsekontakteja, jotka kokee kiusallisiksi. Murhabotti ei oikeastaan koe täysin kuuluvansa robottien joukkoon, mutta ei ihmistenkään joukkoon. Hän ei kuitenkaan ole täysin vailla tunteita; Murhabotin päätöksiä ohjaa kuitenkin halu ja kunnia pitää huolta vastuullaan olevista ihmisistä.
On väärin pitää rakennettua olentoa puoliksi bottina, puoliksi ihmisenä. Se kuulostaa siltä kuin nämä puoliskot olisivat erillisiä, ikään kuin bottipuolisko haluaisi noudattaa käskyjä ja tehdä työnsä kunnolla ja ihmispuolisko haluaisi suojella itseään ja hankkiutua helvettiin tästä paikasta. Se oli kaukana todellisuudesta, jossa olin pahuksen hämmentynyt kokonainen olento vailla aavistustakaan mitä halusin tehdä. Mitä pitäisi tehdä. Mitä oli tarpeen tehdä.
Hälytystila ei ollut minun makuuni, mutta se ei ole kirjan itsensä syy. Robottiscifi ei juurikaan uppoa minuun. Tässä oli liikaa teknistä sanastoa, vaikka oikeasti sitä ei ollutkaan paljoa – toleranssini on vain kovin ohut. Menin myös ihmishenkilöissä jatkuvasti sekaisin, sillä en saanut heistä mitään irti henkilöinä, pelkät nimet vain. En päässyt oikein selvyyteen siitä, miksi minun pitäisi kiinnostua koko porukasta.
Teos oli kuitenkin tutustumisen arvoinen, helppoa ja nopeaa luettavaa. Erityistä kiitosta on annettava kauniista kannesta ja erittäin miellyttävästä taitosta. Tätä kirjaa piteli käsissään fyysisenä kappaleena todella mielellään ja laadun tuntu oli kirjaimellisesti käsin kosketeltavissa. Se ei ole mikään itsestäänselvyys tänä päivänä.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Hälytystilan vähemmän yllättävästi kohtaan 21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta.
Kommentit
Lähetä kommentti