Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 174
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos
Takakansi:
Korpikirjailijan vuonna 1909 ilmestynyt mestariteos ensimmäisten eduskuntavaaliemme ajoilta, nälkämaan kansasta keskellä yhteiskunnallisen murroskauden hämmentäviä lupauksia.
Oma arvio:
Takakansiteksti ei tosiaan turhia turise. Briiffaan vielä hiukan lyhyesti: Topi ja Riika Romppainen asuvat perämetsikössä. Heillä on viisi lasta ja he ovat rutiköyhiä. Kerran kylällä käydessään Topi kuulee kummia. "Soli-sali-rattia" on se, joka voi hänet ja Riikankin pelastaa. Taivas on tulossa maan päälle.
"Soli-sali-rattia" on suomeksi sosiaalidemokratia. Ja kuten takakansiteksti sanoi, ensimmäistä eduskuntavaaliahan tässä puuhastellaan. Kianto kuvaa osuvasti sitä hämmennystä, mitä se aiheutti tavallisen kansan keskuudessa. Kukaan ei tiennyt oikein mistään mitään ja etenkin vanhemman väen keskuudessa naisille suotu äänioikeus aiheutti epäluuloja. Mitä siitäkin tulisi, jos akkaväki päästetään vaikuttamaan maan asioihin?
Musta tuntuu, että Punainen viiva sisälsi enemmän symboliikkaa kuin pystyin ymmärtämään. Asia jäi kutkuttamaan. Alussa ja lopussa kerrotaan suuresta karhusta, joka ensin menee talviunilleen ja keväällä sitten herää. Karhu näyttää voimansa raa'alla tavalla Romppaisen perheelle (eikä perhe pääse muutenkaan järin helpolla). Tulkitsin karhun symboloivan yläluokan voimaa. Karhu antaa kansan olla niin kauan kun kansa antaa karhun olla rauhassa ja ottaa osansa kansan omaisuudesta.
Punaista viivaa on sanottu inhorealistiseksi romaaniksi. Sitä se kyllä taitaa olla. Kuvaukset ovat likaisen ja ruman oloisia. Mielestäni kuitenkin taitavia. Esim. Riikan kuvaus oli mieleenpainuva:
Kielen kärjestä sihahteleva sielu. Mikä kielikuva!
Romaani on lyhyt ja varsin tiivis. Se keskittyy pääosin vain Topiin ja Riikaan. Heidän lapsensa, vaikka heidät nimetäänkin, jäävät hiukan varjoon. Se ei kuitenkaan ole heikkous, sillä lapsilla ei yksilöinä ole kummoistakaan funktiota. Lapsien tehtävä on korostaa köyhiä oloja ja saada tarinaan lisää surkeutta.
Kokonaisuudessaan Punainen viiva oli "ihan ok". Olen lukenut parempiakin realismin tyylisuuntaa edustavia teoksia. Tässä oli kuitenkin mieleenpainuvimmat kielikuvat ja loppu. Kirjan lukee siis mielellään, mutta mikään hyvän tuulen teos tämä ei ole. Sopii ankean sateiseen päivään.
Sivumäärä: 174
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos
Takakansi:
Korpikirjailijan vuonna 1909 ilmestynyt mestariteos ensimmäisten eduskuntavaaliemme ajoilta, nälkämaan kansasta keskellä yhteiskunnallisen murroskauden hämmentäviä lupauksia.
Oma arvio:
Takakansiteksti ei tosiaan turhia turise. Briiffaan vielä hiukan lyhyesti: Topi ja Riika Romppainen asuvat perämetsikössä. Heillä on viisi lasta ja he ovat rutiköyhiä. Kerran kylällä käydessään Topi kuulee kummia. "Soli-sali-rattia" on se, joka voi hänet ja Riikankin pelastaa. Taivas on tulossa maan päälle.
"Soli-sali-rattia" on suomeksi sosiaalidemokratia. Ja kuten takakansiteksti sanoi, ensimmäistä eduskuntavaaliahan tässä puuhastellaan. Kianto kuvaa osuvasti sitä hämmennystä, mitä se aiheutti tavallisen kansan keskuudessa. Kukaan ei tiennyt oikein mistään mitään ja etenkin vanhemman väen keskuudessa naisille suotu äänioikeus aiheutti epäluuloja. Mitä siitäkin tulisi, jos akkaväki päästetään vaikuttamaan maan asioihin?
Musta tuntuu, että Punainen viiva sisälsi enemmän symboliikkaa kuin pystyin ymmärtämään. Asia jäi kutkuttamaan. Alussa ja lopussa kerrotaan suuresta karhusta, joka ensin menee talviunilleen ja keväällä sitten herää. Karhu näyttää voimansa raa'alla tavalla Romppaisen perheelle (eikä perhe pääse muutenkaan järin helpolla). Tulkitsin karhun symboloivan yläluokan voimaa. Karhu antaa kansan olla niin kauan kun kansa antaa karhun olla rauhassa ja ottaa osansa kansan omaisuudesta.
Punaista viivaa on sanottu inhorealistiseksi romaaniksi. Sitä se kyllä taitaa olla. Kuvaukset ovat likaisen ja ruman oloisia. Mielestäni kuitenkin taitavia. Esim. Riikan kuvaus oli mieleenpainuva:
Akan näköiseksi oli jo Korpiloukon Riika muuttumassa yhä käykistyvine leukoineen ja laihtuvine poskipäineen. Ukosta alkoi Topikin jo käydä harvahkoine kulkkupartoineen, joita ei milloinkaan ajeltu. Akkaa oli silmäniskentä Riikalla, kun hän rukkiansa vihaisesti polki lapsiparven keskessä, akkaa enteili sielukin, joka sihahteli kielen kärjestä.
Kielen kärjestä sihahteleva sielu. Mikä kielikuva!
Romaani on lyhyt ja varsin tiivis. Se keskittyy pääosin vain Topiin ja Riikaan. Heidän lapsensa, vaikka heidät nimetäänkin, jäävät hiukan varjoon. Se ei kuitenkaan ole heikkous, sillä lapsilla ei yksilöinä ole kummoistakaan funktiota. Lapsien tehtävä on korostaa köyhiä oloja ja saada tarinaan lisää surkeutta.
Kokonaisuudessaan Punainen viiva oli "ihan ok". Olen lukenut parempiakin realismin tyylisuuntaa edustavia teoksia. Tässä oli kuitenkin mieleenpainuvimmat kielikuvat ja loppu. Kirjan lukee siis mielellään, mutta mikään hyvän tuulen teos tämä ei ole. Sopii ankean sateiseen päivään.
Kommentit
Lähetä kommentti