Sivumäärä: 188
Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää! Hyvää mielenterveyspäivää! Nämä kaksi asiaa nivoutuvatkin hienosti yhteen Raisa Omaheimon ansiokkaassa esseetyyppisessä teoksessa Ratkaisuja läskeille. Julkaisusta ei ole kuin reilut pari viikkoa ja se on kerännyt lukuisia hyviä arvosteluja, Sunnuntai-Hesarin jutun, vierailun Arti Nybergin ohjelmassa ynnä muita lehtijuttuja. Sisältövaroitus tosin juttujen kommentointeihin, sillä siellä saa läskifobiabingon täyteen hyvin nopeasti.
Tämä postaus ei ole varmaankaan asiallisen subjektiivisen puolueeton. Tämä nimittäin koskee ja resonoi henkilökohtaisella tasolla niin kovaa, että lukiessa teki mieli kirkua, itkeä ja nauraa yhtä aikaa. Ratkaisuja läskeille puhuu suoraan ja kainostelematta läskifobiasta. Sitä, kun syömisiä kommentoidaan. Sitä, kun lihavia ihmisiä ei näy elokuvissa ja tv-sarjoissa muuten kuin lihavuutensa kautta ja/tai koomikkoina. Sitä, kun vaatekaupoissa koot loppuvat numeroon 46 ja muuttuu joko vaikeaksi tai näkymättömäksi asiakkaaksi. Sitä, kun lihavuuden perusteella ihmiseen liitetään koko joukko negatiivisia ominaisuuksia siltä silmäykseltä. Sitä, kun terveydenhuollosta ei saa apua edes flunssaan ennen kuin laihduttaa. Sitä, kun ammattitaito kyseenalaistetaan lihavuuden takia. Sitä, kun radikaalein teko, minkä lihava voi tehdä, on ottaa lisää. Sitä, kun... No. Ymmärsitte varmaan jo pointin.
Olen kokoa 44-48, riippuen vähän siitä sun tästä. Pääsen siis näissä asioissa vielä aika helpolla. Mutta esimerkiksi junassa en mielelläni laske käsinojaa alas, sillä en tahdo muuten mahtua kunnolla penkkiin. Suomalaisista todella, todella moni on minun kokoiseni tai minua isompi. Silti tilanne voi olla tämä. Vaatealan ammattilainen ja somevaikuttaja Outi Les Pyy on puhunut paljon vaateko'oista tämän tiimoilta. Että mikä perkele siinä on, että yli 46-kokoiset ihmiset eivät tahdo löytää sopivia (saati vastuullisesti valmistettuja) vaatteita. Edes kotimaasta. Ja aivan turhaksi käy viimeistään siinä kohdassa, kun haluaisi pukeutua muuhun kuin valtavaan mustaan telttaan.
Tätä on siis läskifobia. Ja tästä Omaheimo pauhaa läpi lyhyen kirjan. Pauhaaminen ei ole yhtään huono homma, sillä tässä maailmassa ei nätisti puhumalla saa ääntään kuuluville. Jos saisi, niin meillä olisi rauha koko planeetalla, ei hätää ilmaston kanssa ja mielenterveysasiatkin suorastaan täydellisellä tolalla.
Ennen kirjan lukemista luulin tietäväni läskifobiasta kaiken. Ehei... Ei sinne päinkään. Omaheimo läväyttää silmille anteeksipyytelemättä kaiken. Vaikka minä en henkilökohtaisesti ole kokenut kaikkea, mistä Omaheimo puhuu, niin tunnistan ilmiöt välittömästi. Olen vain sulkenut silmäni, halunnut unohtaa, työntänyt pois mielestä.
Omaheimo puhuu kehopositiivisuudesta. Termi, joka on varastettu ja pahoinpidelty. Sitä käytetään nyt niin diettien peiteniminä ("elämäntapamuutoksella kohti kehopositiivisuutta – vain kahdessassa viikossa hintaan 99 euroa!") kuin väitetysti lihavuuden ihannoimiseen. Bullshit! Kehopositiivisuudella ei ole mitään tekemistä lihavuuden ihannoimisen kanssa, mutta jos läski katsoo itseään hyväksyvästi peilistä, niin pakkohan sen niin on olla. Sitä on läskifobia.
Inhoan sanaa "voimauttava", mutta tähän se sopii. Olisin toivonut lukevani tämän 1990-luvun puolivälissä, kun aloin hiljalleen identifioitua lihavaksi. Olen ollut siinä main 11-15-vuotias. Katsoin taannoin vanhaa kuvaani vuodelta 1996, jossa olen 15-vuotias. Olen muiden ja sitten omasta mielestänikin armottoman lihava, leväperse. Olisipa se Morre saanut lukea Ratkaisuja läskeille. Kirja nimittäin ei ole hyvä pelkästään lihaville, vaan myös lihaviksi identifioituneille, lihavia kohtaaville, lihavia kommentoiville (myös somekommentit lasketaan) – ja loppujen lopuksi ihan kaikille. Pahoin pelkään, että ne, jotka tätä kirjaa eniten tarvitsisivat, eivät tätä uskalla lukea.
Usein lihavia syyllistetään nimenomaan siitä, kuinka he ovat taakaksi terveydenhuollolle. Että kuinka lihavuus on terveysriski ja plaaplaaplaa. Lihavuus ja terveysriskit eivät ole ihan niin yksiselitteinen asia, kuin moni tahtoo ymmärtää ja yksinkertaistaa. Meillä Suomessa(kin) lihavuutta suurempi kuluerä on mielenterveyden hoito. Ja yksi merkittävin syy sille on ihmisten läskifobia, rasismi, ahdasmielisyys, pätemisen tarve jne. Jos näihin asenteisiin saataisiin hoitoa, säästyisi monta euroa.
Lihavalle kerrotaan usein, että hän on lihava (No mutta ihanko totta! Hyvä kun sanoit! Enpä huomannut!). Mutta kukaan ei kysy miksi. Halutaan nähdä vain seuraus, ei syytä. Ja ei. Syy ei ole, että "syö enemmän kuin kuluttaa", vaan syy on vielä senkin takana. Se vain ei ole niin helposti esillä, vaan sitä varten pitäisi nähdä ihminen ihmisenä. Katsoa, kuulla, ymmärtää ja hyväksyä. Se on monelle vaikeaa.
Elämme vuotta 2022 ja uskallan sanoa Ratkaisuja läskeille olevan yksi tämän vuosikymmenen tärkeimmistä kirjoista.
Helmet-lukuhaasteessa 2022 sijoitan tämän kohtaan 26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin.
Omaheimo puhuu läskiaktivismista, ja se jos mikä on tarpeen tässä ajassa. Läskiaktivismirintamaan voi liittyä painosta huolimatta. Meillä kaikilla on oikeus kehorauhaan. Meillä on oikeus saada apua painostamme riippumatta. Meillä on oikeus näkyä ja kuulua. Meillä on oikeus olla.
Kommentit
Lähetä kommentti