Ursula K. Le Guin: Maameren tarinat 1–4 (1968–1990 / 1976–1992)

Suomennos: Kristiina Rikman
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 874
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Maameren tarinat 1–4 sisältää kirjat:
Maameren velho (A Wizard of Earthsea)
Atuanin holvihaudat (The Tombs of Atuan)
Kaukaisin ranta (The Farthest Shore)
Tehanu (Tehanu)

Maameren tarinoita olen joskus yläasteikäisenä lukenut 90-luvun puolivälissä. Muistan, että pidin niistä jo silloin paljon, mutta oikeastaan hämmästyksekseni en juurikaan muistanut tarinan yksityiskohtia. Olikin siis korkea aika ottaa nämä uusintalukuun.

Ursula K. Le Guin on modernin fantasiakirjallisuuden The Grand Old Lady. Olen Morren maailmassa arvioinut aiemmin novellikokoelman Pimeälipas, joka oli loistava. Tämä ei paljoa kalpene sen rinnalla.

Maameren tarinat 1–4 kertoo ennen kaikkea velho Varpushaukan (tosinimeltään Ged) tarinaa. Arkkimaagiksikin kohoava Ged joutuu kohtaamaan monenlaisia haasteita Maameren maailmassa; pimeyttä, toivottomuutta, lohikäärmeitä ja hurjia matkoja. En lähde tässä nyt oikeastaan mihinkään juoniselostuksiin. Oudolla tavalla en näe näitä tarinoita lainkaan juonivetoisina, vaikka koko ajan kuitenkin tapahtuu.
Le Guinilla on jännittävä tapa kertoa tapahtumia rauhallisen verkkaisesti, pienieleisesti, mutta kuitenkin kyseessä on isoja asioita. (Vähän samanlainen tyyli tuntuu olevan Patrick Rothfussilla, jonka teos Tuulen nimi on minulla nyt kesken.)

Kuten niin monissa fantasiatarinoissa, niin tässäkään en niinkään ollut kiinnostunut päähenkilöstä. Sivuhenkilöt olivat paljon kiinnostavampia! Suosikkini oli Tenar, joka tulee tarinoihin mukaan kirjassa Atuanin holvihaudat. Tenar on upea naishahmo. Ei millään tavalla täydellinen sankaritar, vaan monipuolinen, inhimillinen ja kaikin puolin aidon oloinen henkilö.

Maameren tarinoissa oikeastaan hahmojen sukupuoli jää hienosti todella sivuseikaksi. Le Guin tarkentaa katseensa ihmisyyteen, luonteeseen, hahmon ominaisuuksiin jne. Romantiikkakin on todellakin nimenomaan ihmisten välistä eikä korostetusti naisen ja miehen rakkautta. Ihastuttava piirre. Kyse ei ole sukupuolen häivyttämisestä, vaan yksinkertaisesti mokoman asian sivuun laittamista silloin kun sillä ei ole mitään merkitystä.
Näen tätä vastaavaa piirrettä enimmäkseen juurikin spekulatiivisessa fiktiossa. Ja jotenkin se sama fiilis välittyy (ainakin täällä Suomessa) myös fanikunnan käytöksessä. Missään muissa tilaisuuksissa en tunne oloani niin sukupuolettomaksi (hyvällä tavalla) kuin ollessani tekemisissä spefiharrastajien kanssa.

Etenkin Tehanussa kuitenkin sukupuolisuuteen otetaan vahvasti kantaa. Maameren maailmassa miehet ovat velhoja, arvostettuja taikuuden hallitsijoita. Naiset ovat noitia, vähän säälittäviä taikuuden parissa tuhertelevia puoskareita. Tehanussa nämä asetelmat haastetaan. Näistä neljästä kirjasta Tehanu oli minusta rankin ja kantaaottavin.

On erikseen kehuttava kirjan suomentajaa Kristiina Rikmania. Hän on onnistunut tavoittamaan suomennokseen ihastuttavan vanhakantaisen tyylin. En ole lukenut Le Guinia alkuperäiskielellä, mutta jotenkin minulla on sellainen tunne, että tässä päästiin todella lähelle sitä. Rikmanin kieli on kerrassaan moitteetonta, hyvin huoliteltua ja sujuvaa lukea.

Maameren tarinat jatkuu näiden neljän jälkeen vielä yhdellä romaanilla (Toinen tuuli / The Other Wind) ja yhdellä novellikokoelmalla (Kertomuksia Maamereltä / Tales from Earthsea). Ne täytyisi saada omaan kirjahyllyyn myös.
Lisäksi olisi mukava nähdä Hayao Miyazakin piirroselokuva Maameren tarinat.

Suosittelen tätä lämpimästi ihan kaikille fantasiakirjallisuuden ystäville!