Äänikirja: 6 t 45 min
Lukija: Anniina Piiparinen
Tunnetusti en ole dekkarien ystävä. Olen hamassa muinaisuudessa lukenut yhden Leena Lehtolaisen kirjan, sen ensimmäisen Maria Kallio -jutun, kun sarja oli vielä aikasta tuore. En pitänyt siitä lainkaan ja inhosin päähenkilöä, enkä sen koommin ole tarttunut Lehtolaisen kirjoihin.
Vihreän lohikäärmeen risteys lehahti lukulistalleni lähinnä työn puolesta ja olisihan se nyt mielenkiintoista päivittää näkemystään Lehtolaisen teksteistä muutenkin. Morre oli reilut kaksikymmentä vuotta sitten hiukan erilainen lukija kuin nykyisin... ehkä.
Leena Lehtolaisen Vihreän lohikäärmeen risteys on nuorille suunnattu jännäri ja mitä luultavimmin sarjan alku. Tarinan päähenkilöinä ovat Viggo, lukiolaispoika, jonka veli on mystisesti kadonnut pari vuotta sitten, ja Selma, jonka hyvä ystävä Sennu on kuollut syöpään ja jonka sisarus Savu on pahoissa ongelmissa. Viggoa ja Selmaa yhdistää sähkökaappiin maalattu vihreä lohikäärme. Maalaus, joka ilmestyy aina vain uudestaan, vaikka sitä koetettaisiin jollakin tapaa peittää tai sotkea. Kuka maalaa lohikäärmeen esiin aina uudestaan ja uudestaan?
Juonen kuljetus on tasaisen varmaa. Suvantoja ei juurikaan ole, mutta ei ole mikään kauhea kiirekään. Vihreän lohikäärmeen risteys on kokeneen ja varman kirjoittajan sapluunaa, jota hän osaa varioida kohdeyleisönsä vaatimalla tavalla, mutta ketään aliarvioimatta.
Ei ole yllätys, että pohjoismaalainen jännäri pitää sisällään teemoja maahanmuutosta, ihmiskaupasta, nuorisorikollisuudesta, yhteiskunnallisuudesta... Lisähöysteenä tässä on sukupuolisuuden tematiikkaa ja virkistävästi myös suomen- ja ruotsinkielisten kulttuurien eroista. (Hyvää Ruotsalaisuuden päivää, näin sivumennen.) Nämä kaikki kytkeytyvät kokonaisuuteen luontevasti, joskin ennalta-arvattavin ideoin.
Vähän laiskaa oli mielestäni juonen rakentuminen "en uskalla kertoa" -kortin varaan. Selma ei uskalla kertoa Savun touhuista äidilleen eikä Pekka Koivulle, poliisille, joka on Sennun isä ja Selmalle pikkutytöstä asti tuttu. Savukaan ei uskalla kertoa mitään äidille ja/tai poliisille. Tietenkin on uskottavaa, että kynnys kertomiseen on korkea, mutta olisin kaivannut jotain muuta estettä ainakin toisen aikuisen kohdalla.
Kirja on kuitenkin helposti lähestyttävä, sujuvaa luettavaa, hyvää dialogia... Kaikki perusasiat ovat täysin kunnossa, ja tätä voikin vinkata jännärinälkäisille lukijoille hyvillä mielin. Ilahduttavasti tässä ei ole mitään selkeää "sopii tytöille / pojille" -leimaa, kuten vaikkapa Remeksen kirjoissa, jotka ovat selkeämmin pojille suunnattuja.
Teos kytkeytyy Lehtolaisen muuhun tuotantoon ainakin siten, että Pekka Koivun esihenkilö on Maria Kallio. Kallio ei tässä romaanissa vieraile kuin mainintana, mutta Pekka Koivu on ymmärtääkseni myös tuttu Lehtolaisen lukijoille.
Vihreän lohikäärmeen risteys ei siis osunut minun makuhermooni, mutta jäi sellaiseksi "ihan hyvä" -kirjaksi muistini haipuvaan lokerikkoon. Muistijälki on huomattavasti positiivisempi kuin se ensikosketukseni Lehtolaisen kirjoihin.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 7. Kirja kertoo ystävyydestä.
Vihreän lohikäärmeen risteys muualla Blogistaniassa:
Kirjapöllön huhuiluja
Kommentit
Lähetä kommentti