Anne Leinonen ja Tuomas Saloranta (toim.): Mustaa lihaa – kyberpunk-antologia (2013)

Kustantamo: Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry
Sivumäärä: 302
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Stk ry julkaisi viime vuoden lopulla ehdan kotimaisen kyperpunk-antologian ja tuli siten tehneeksi varsinaisen kulttuuriteon. Kotimainen kyberpunk ei nimittäin ole scifin alalajeista se julkaistuin tyylisuunta. Enemmän tätä valaistaan antologian esipuheessa.

Mustaa lihaa sisältää 11 novellia seuraavasti:
Petri Laine: Häivähdys Michelangelosta
Lucilla Lin: Koko maailman vihollinen
Juha Jyrkäs: Taikapulveria
Tommi Puolakka: Melkkeri
Seppo Kallio: Ursus Rand
Arto Koistinen: Ilves
Nadja Sokura: Sarastuksen jälkeen
Jussi Katajala: Betatesti
Heikki Nevala: Uskon jälkeen
Leila Paananen: Päänsärkyä Budapestissa
Jyrki Pitkä: Mustaa lihaa

Kyberpunk ei varsinaisesti ole minun tyylilajini sen tekniikkapainotteisuudesta johtuen. Katsoin kyllä sujuvasti Matrixit (lasken ne jopa jonkinlaiseen suosikkikategoriaan) ja Terminaattori-elokuvat, mutta siinäpä se sivistykseni siltä osin onkin.
Mustaa lihaa -antologia ei saanut minua haltioitumaan, mutta pidin kokonaisuudesta kuitenkin enemmän kuin osasin odottaakaan.

Petri Laineen 'Häivähdys Michelangelosta' pääsi yllättämään heti alkuunsa. Kyberpunk-tarina voi olla kauniskin! Se oli haikea, hiukan surumielinen ja ehdottomasti taitavan kirjoittajan käsialaa. Olen nolon vähän lukenut Laineen tuotantoa, mutta tähän on saatava muutos – sen vahvisti tämä novelli.

Myös Juha Jyrkäs pääsi yllättämään 'Taikapulveria' -novellillaan. Kyberpunkin ei tarvitse myöskään olla ryppyotsaisen totista taisteluakaan vaan huumori sopii hyvin kuvaan, kun sitä annostellaan oikein.

Pääosin meno on kuitenkin varsin totista. Paljon pohditaan ihmisen suhdetta jumalaan/jumaluuksiin ja koneisiin. Seppo Kallion 'Ursus Rand' ja Tommi Puolakan 'Melkkeri' jäivät näiltä osin erityisen hyvin mieleen.

Tällä kertaa sydämeen ei jäänyt yksi tai kaksi novellia, vaan peräti kolme. En osaa valita niistä parasta, mutta ne vain kolahtivat kovaa.
Nadja Sokuran 'Sarastuksen jälkeen' kertoo kauniisti ystävyyssuhteen kompleksisuudesta ja raskaudesta. Maailma on luotu upeasti. Se on jotakin aivan erilaista kuin omamme, mutta novellille sopivaan tapaan ei jäädä luennoimaan ja selvittelemään niitä olosuhteita sen tarkemmin. Ihastelin erityisesti juuri tätä informaation annostelun määrää. Sokuran luoma maailma rakentui päässäni aivan selkeäksi, mutta se on varsin pitkälle puhtaasti omaa tulkintaani.
Jussi Katajalan 'Betatesti' kertoo sotilaasta, jota on erään onnettomuuden jälkeen vähän paranneltu. Tästä tulee pienet Terminaattori-vibat, mutta hyvällä tavalla. Oikein viihdyttävä ja hyvin kirjoitettu action-novelli, kuten Katajalalta sopii odottaakin.
Jyrki Pitkän 'Mustaa lihaa' on aggressiivinen, väkivaltainen, synkkä ja raju. Ja hyvä. Ja pelottava. Niin pelottavan todellinen maalatessaan kuvaa tulevaisuuden Suomesta. Rivien välistä on aistittavissa yhteiskuntakriittisyyttä, joka sopii kyberPUNK-henkeen oikein hyvin.

Lopuksi, vaan ei vähäisimmäksi, on nostettava esiin erittäin hieno kansikuva, joka on Maija Pietikäisen tekemä. Tämän kuva sopisi vaikka julisteeksi seinälle!

Jos kyberpunk vähänkään kiinnostaa, niin Mustaa lihaa on erinomainen pläjäys testata, että kuinka hyvin tämä tyylilaji maistuisikaan. Novellit ovat keskenään sen verran erilaisia, että ne antavat taatusti hyvän kuvan siitä, mitä kaikkea kyberpunk voikaan olla.
Morren maailmassa kyberpunkista kerrottaneen seuraavan kerran William Gibsonin Neurovelhon luettuani. Se kun odottaa lukuvuoroaan. Sateiset kesäpäivät ovat nimenomaan lukemista varten – kuten ne aurinkoisetkin ja puolipilviset ja täysipilviset ja sumuiset ja kylmät ja helteiset ja... No. Taisitte saada jutun juonesta jo kiinni.