Suomentajat: Kersti Juva, Eila Pennanen ja Panu Pekkanen
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 893 + liitteet
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos
Nyt on kyllä jokseenkin mahtipontinen olo. Että jotakin pitäisi sanoa tästä klassikosta? Klassikosta, joka synnytti sellaisen kirjallisuudenlajin, joka sai minut lukemaan ja jonka ansiosta kirjallisuudesta tuli ammattini.
Tässä samalla sivuan ja vähän vertaankin lukukokemusta Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogiaan. Nimittäin tämän uusintalukemisen alkuunsysäsi huhtikuinen sessio, jonka aikana myös poikani (10 v.)näki ensimmäistä kertaa kyseiset elokuvat. Kirjaan hän ei ole ainakaan vielä innostunut tarttumaan. Tämä kyseinen nide onkin kyllä pelottavan paksu ja raskaslukuinen pienen kirjasinkokonsa vuoksi. Olen ostanut (ja lukenut) tämän lukioikäisenä Masalan juna-aseman kirpputorilta, vuosi oli muistaakseni 1997.
En tosiaan silloin juuri TSH:a romaanina arvostanut. Minusta se oli aivan liian venytetty, pitkäpiimäinen, huumorintajuton, vailla romantiikkaa (seksistä nyt puhumattakaan) ja henkilötkin olivat aika tylsiä. Tiesin toki jo silloin tämän klassikkoaseman rakastamani fantasiakirjallisuuden edustajana, ja koinkin tiettyä noloutta (vaikka samalla kenties uhmakkuutta?) siitä, etten tästä pitänyt. Kyllähän fantsuharrastajan kuuluu pitää TSH:sta.
No sitten tulivat ne elokuvat. Kävin kaksi ensimmäistä katsomassa elokuvateatterissa, kolmatta en voinut, sillä elokuvan pituus yhdistettynä loppuraskauteeni oli huono ja tukala yhdistelmä. Sen jälkeen olen nähnyt elokuvat monta kertaa. Yksi hienoimmista kokemuksistani on ollut katsoa kaikki kolme putkeen. Siinä meni reilut 9 tuntia ja se oli totista todellisuuspakoa!
Voin sanoa pitäväni elokuvista. On tietysti ymmärrettävää, että tarinaa on täytynyt supistaa. Esimerkiksi Tom Bombadil on jätetty pois (elämälle kiitos! yksi rasittavimpia hahmoja). Pidän, vaikka jotkut muutokset ovat olleet minusta tarpeettomiakin. Nyt tätä lukiessani suorastaan hämmästyin, kuinka paljon niitä turhia muutoksia olikaan!
Tarinaahan ei tarvitse sen kummemmin selittää. Luulen, että valtaosa lukijoista tietää mistä on kyse. Tietämättömien kannattaa vilkaista vaikka Wikipediaa. Olen juonipaljastuksista nyt piittaamaton. Tämä on sen sortin klassikko, että katson valtaosan tietävän loppuratkaisun ja keskeiset käänteet joka tapauksessa.
Näin uudella lukukerralla huomasin pitäväni tästä enemmän. Edelleen olen sitä mieltä, että Tolkien olisi voinut tiivistää yksityiskohtaista kuvailua ja maisemamaalausta. Ja edelleenkin sen perhanan Tom Bombadilin olisi voinut jättää editointipöydälle. Lisäksi lopussa oleva Konnun puhdistus tuntui melkoisen ylimääräiseltä.
Mutta totta kai on tunnustettava sekin tosiasia, että kirjoitusajankohta on ollut toinen ja vallitseva tyyli toinen. Siinä missä nykyfantasiakirjallisuudessa mennään hurjaa tahtia tapahtumasta toiseen, niin tässä viipyillään enemmän.
Nyt nautiskelin myös kielestä. Tästähän kiitos kuuluu ehdottomasti suomentajille. En tiedä, onko suomennoksen kieli ollut jo ilmestyessään vanhahtavaa, mutta ainakin nyt näin 2000-luvulla se pistää silmään vahvasti – ja oikein hyvällä tavalla. Tämä on luultavasti käännös, joka vain paranee vanhetessaan kuin hienoin haltiaviini.
Ja Portista ratsasti sisään Nazgûlien herra. Se erottui valtavana mustana hahmona tulia vasten, se uhosi mittaamatonta epätoivoa. Sisään ratsasti Nazgûlien herra, alitse portinkaaren josta yksikään vihollinen ei vielä ollut kulkenut, ja kaikki pakenivat sen kasvojen edessä.Elokuvissa – tai ainakaan niiden suomennoksissa – tämä kieliaspekti ei välity ollenkaan niin hyvin. Tässä tosin voi olla taas määräävänä tekijänä elokuvan erilaisuus. Pitkiin ja mahtipontisiin puheenvuoroihin ei ole tilaisuutta. Mutta toisaalta esimerkiksi Klonkun hassu puheenparsi olisi voitu välittää elokuvankin kautta.
Kaikki paitsi yksi. Portin takaisella aukiolla odotti vaiti ja liikumatta Hallavaharjan selässä Gandalf; Hallavaharjan joka yksin maailman vapaista hevosista kesti tuon kauhun kavahtamatta, lujana kuin Rath Dínenin kivinen kuva.
"Tänne et pääse", Gandalf sanoi ja valtava varjo seisahtui. "Mene takaisin syvyyteen joka sinulle on valmistettu! Mene takaisin! Vajoa olemattomuuteen joka odottaa sinua ja Herraasi! Mene!"
Musta Ratsastaja sysäsi syrjään huppunsa, ja katso! sillä oli kuninkaan kruunu; mutta näkyvä pää ei sitä kannatellut. Punaiset tulet loistivat kruunun ja valtavien tummien hartioiden välissä joita kaapu verhosi. Näkymättömästä suusta kuului kolkko nauru.
"Kurja houkka!" se sanoi. "Kurja houkka. Minun hetkeni on tullut. Etkö tunne Kuolemaa kun sen näet? Kuole nyt! Turhaan kiroat!" Ja näin sanottuaan se nosti korkealle aseensa ja lieskat nuolivat miekan terää.
(s. 722, Kuninkaan paluu)
Huomasin nyt senkin, että Tolkien kiinnittää erityisen paljon huomiota hevosiin ja niistä huolehtimiseen! Tämä ei liity vain Rohanin ratsastajiin, vaan muutenkin. Jopa Bill-ponin tarina tulee selväksi!
Henkilöhahmot toivat omat yllätyksensä. Pidin elokuvissa roolivalinnoista sinänsä, mutta nyt TSH:n lukemisen jälkeen en ole aivan vakuuttunut kaikkien hahmojen tulkinnoista. Eniten hämmästyin Frodosta. Elokuvan Frodo oli minusta paikoin ärsyttävä kaikessa flegmaattisuudessaan ja silmien muljauttelussaan. Kirjan Frodo on paljon reippaampi ja määrätietoisempi. Yllätyin myös siitä, että kirjassa Frodo ja Sam eivät riitaannu toisin kuin elokuvassa. Klonkku ei hävitä lembas-leipiä ja syytä siitä Samia. Mikä ihmeen juttu tämä oikein oli? Miksi elokuvaan piti hakea tällaista draamaa?
Sen tiesinkin, että elokuvissa Arwenin rooli on korostetumpi kuin elokuvassa. Hänen ja Aragornin (joka ei ole lainkaan niin yrmy kuin Viggo Mortensenin Aragorn) rakkaustarina kerrotaan TSH:n liitteissä. Mutta yllätyin siitä, kuinka iso rooli kirjassa Eowynilla, Rohanin neidolla, onkaan. Miksei tätä otettu huomioon elokuvaa tehtäessä? Eowynista tulikin suosikkihahmoni. Hän on varsinainen toimija ja sankaritar, joka ei jää vain kaihoisasti huokailemaan menetetyn rakkauden perään. Nyt muisti pätkii sen verran, etten muista tuliko elokuvissa ilmi se, että Eowyn päätyy naimisiin Faramirin kanssa? Siinä vasta romanttinen tarina!
Elokuvan kohdalla jäin harmittelemaan sitä, että Sarumanin tarina ei tullut päätökseensä. Ei kerrottu, kuinka hänelle kävi. Kirjasta se toki sitten selvisi. Ja symppaan kyllä Sarumania entistä enemmän. Enttien puhe tekee kyllä hulluksi. Huum...
Yllätyksenä tuli myös se, kuinka vaikuttavasti tietyt kohtaukset ovat kirjoitettu. Esimerkiksi kokonaisuus Moriassa on todella pelottava. Ne rummut voi lukiessaankin kuula ja niskakarvat nousevat pystyyn. Minkä kauhukirjailijan maailma Tolkienissa menettikään!! Jotenkin se pimeys, ahdistavuus ja uhkan tuntu on onnistuttu lataamaan tekstiin todella voimakkaasti. Kokeilin kopioida sitä tähän, mutta ei se toimi. Minun täytyisi lainata kokonainen luku vähintään.
Elokuvissa taas Helmin syvänteen taistelu on vaikuttavan eeppinen, vaikka en yleensä (varsinkaan elokuvissa) niin taistelukohtauksista välitä. Kirjassa se jää vähän lyhyeksi, kun taas lopputaistelu Kuninkaan paluussa on se todella vaikuttava osuus.
Kyllä. Taru sormusten herrasta on vaikuttava teos, vaikka se ei minulta täysiä pisteitä saanutkaan. Se on syystäkin hieno klassikko. Tulen ihan varmasti vielä elämäni aikana lukemaan tämän kolmannenkin kerran, sillä tämä kyllä kestää useampia lukukertoja.
Kolme sormusta haltiakuninkaille alla auringon,seitsemän kääpiöruhtinaille kivisaleissaan,yhdeksän ihmisille jotka vie tuoni armoton,yksi Mustalle Ruhtinaalle valtaistuimellaanmaassa Mordorin joka varjojen saartama on.Yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee,se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitseemaassa Mordorin joka varjojen saartama on.
Hienosti kirjoitettu teksti. Tuollaisesta valtavasta kirjasta. Ei tuollaiseen voi purkaa juonta. Jokaisen on kuljettava se itse. Mutta kiinnostuksen kirjaan voi virittää, kuten sinä teitkin upeasti. Olen itse miettinyt samaa joidenkin kirjojen kanssa, että mitä niistä voi sanoa, että en lähde lukemaan kirjahaasteisiin esimerkiksi Arosutta. En osaisi tehdä edes itseäni tyytyväiseksi.
VastaaPoistaKyllä joistakin on tosiaan vain haastavaa saada sanotuksi se tunnemylläkkä. Ja joihinkin on niin tiukka side, ettei osaa ottaa tarpeellista etäisyyttä, jotta voisi kirjoittaa jotakin.
PoistaKokemuksemme on hauskasti käänteinen. Tutustuin tähän yläasteikäisenä, silloin, kun kirja ei ollut lainkaan muotia ja fantasiabuumiin oli aikaa toistakymmentä vuotta. Nykyfantasia on aika sielutonta tähän verrattuna... :D (suojaudun virtuaalisilta mulkaisuilta ja nurkin heristyksiltä). Kirjaimellisesti hurahdin, ja olen lukenut tämän kirjana ainakin kahdesti ennen leffoja, joista kyllä pidän, mutta jotka ovat armottoman vaisuja kirjan maailman rinnalla.
VastaaPoistaÄllistykseni oli suuri, kun tyttäreni alkoi kritisoida kirjaa pitkäveteiseksi ja sovinistiseksikin: miksi yhdeksän sormuksen viejän joukkoon ei muka mahtunut yhtään naista jne. Myönnän kritiikin perusteet, mutta... tämähän on TSH!
Lisäksi juuri Tom Bombadil ja entit olivat suosikkejani. Ja raskaan eeppisen tarinan loppukevennyksenä Konnun puhdistus oli hauska. Lopussa itkin silmät ruvelle...
Tämän äänikirjaversio on myös tosi hyvä, Jarmo Heikkinen muistaakseni lukee. Olen kuunnellut.
Pitääkin joskus testata tuo äänikirjaversio!
PoistaMinäkin aikanaan paheksuin tämän naisvähyyttä, mutta en nyt. Eowynilla ja Galadrielilla on aika isot roolit tarinassa. Eivät ehkä ole saaneet sanoja niin paljon kuin muut, mutta ovat silti hyvin merkittäviä.
Onhan tämä miesvoittoinen, mutta minusta se on aika ymmärrettävä kun ottaa huomioon kirjoitusajankohdan ja brittiläisyyden. Seikkailijattaria taisi olla aika vähän kirjallisuudessa tuolloin.
Hauska arvostelu klassikkojen klassikosta. :) Eowynin hahmo tössittiin elokuvissa kyllä niin pahasti. Sellainen itkupilli maitotyttökö muka Rohanin jääneito! Eiii! Vaikka täytyy myöntää, että "I am no man!" oli hieno hetki myös leffassa.
VastaaPoistaKirsi, mulkaisen ja heristän. ;)
Juu. Ei elokuvan Eowyn sopinut kirjan Eowynin kanssa juurikaan yhteen!
PoistaJa tuosta kohtauksesta tulikin mieleen, että yllätyin siitä, että Eowyn ja Merri tosiaan oikeasti olivat taistelemassa! Luulin, että se oli elokuvaan ympätty juttu. (Sama muuten sen Legolaksen ja Gimlin örkkitappolaskelmien suhteen :D )
Hauskaa lukea tämä postaus – olen itsekin lukemassa trilogiaa taas kerran, tällä kertaa ääneen pojalle. – Oma näkökulmani on oikeastaan lähes tismalleen sama kuin Kirsin. Minulle TSH oli kova juttu 80-luvulla: luin sen alakoulu/yläkouluikäisen useita kertoja. Lukion kynnyksellä innostuin Silmarillionista. Näin jälkeenpäin on helppo sanoa, että Tolkien on antanut kipinää myyttejä, kielitiedettä, symboliikkaa yms. kohtaan tuntemaani innostukseen. TSH on ollut minulle paljon enemmän kuin fantasiakirja.
VastaaPoistaElokuva on ihan hieno kuvamaailmaltaan, mutta Tolkienin tarinan arkkitehtuuria se ei tavoita. Pidän juuri sen maailman tietynlaisesta keskeneräisyydestä – ja nimenomaan minäkin rakastan juuri sekä Bombadilia ja enttejä. Ne edustavat jotakin ikiaikaisempaa kuin mikään muu, eivät mitenkään istu kertomukseen, vääristävät ajan kudosta ja ovat upealla tavalla osoitus siitä, millaista selittämättömyyttä Tolkienin maailmasta löytyy.
Bombadil on kaikkien downshiftaajien esikuva, hulvaton hippi, joka rakastaa kukkia ja kauneutta, ennen kaikkea Kultamarjaansa. Hän on kaiken sivussa ja yläpuolella: edes Sormuksella ei ole häneen valtaa. Ehdottomasti symppaan!
Vuosien tai oikeastaan vuosikymmenien saatossa on tullut tutustuttua koko Tolkienin tuotantoon. Totta kai ärsyttää sukupuoliasetelmat ja feodaalimeininki, mutta toisaalta ne tuntuvat Tolkienin kuvastossa aika uskottavilta.
On mukava siirtää Tolkien-huumaa seuraavalle sukupolvelle - omilta vanhemmiltani sen aikoinaan perin, silloin, kun joskus pienenä minulle luettiin Hobitti. – Oma poika on aivan tarinan pauloissa – ja suurin sankari on tietenkin ... kukapa muukaan kuin Gandalf!
Pakko vielä kommentoida, että itse en pidä Tom Bombadilistä juuri siksi, että hän on kaiken yläpuolella :D En pystynyt samaistumaan häneen yhtään! Helppo hänen on elää omassa pikku kuplassaan, ajattelin.
PoistaMulla on fablen kanssa Bombadilista just sama kuva. Ärsyttävän omahyväinen tyyppi :D Ja en tosiaan näe hänelle kunnon paikkaa tarinassa.
PoistaEnteistä en pitänyt, mutta itse tarinan kannalta ne olivat oleellinen osa.
Odotan mielenkiinnolla milloin oma poika tähän rohkenee tarttua...
Penjami osaa sanoa hienosti sen, mitä minäkin ajattelin, mutta en saanut ilmaistuksi. Bombadil tosiaan on kaiken ylä- tai ulkopuolella, lohdullisesti. Ikuinen hippi, tosiaan :D Ja enttien kosto, millainen näkemys metsästä! Huh! Kannattaa varoa, metsäteollisuus!
PoistaMukavaa on ollut tosiaan jakaa tätäkin tarinaa omien lasten kanssa, vaikka ihan yhtä hyvin eivät siis ole hurahtaneet. Mutta Hobittiakin olemme käyneet leffassa yhdessä katsomassa.
Tom Bombadilin hahmo tuntuu irralliselta muuhun tarinaan nähden, mutta tosiaan hän on irrallisuudessaan lohdullinen. Tolkienhan kuvaa yhden maailman loppumista (sota voitetaan, mutta haltiat lähtevät ja jättävät maailman ihmisille. Entitkin - mun lempparit - ovat kuoleva laji). Sormusten herran loppu on tavallaan hirveän masentava. Vanhan miehen näkemys siitä, että mikään ei tule koskaan olemaan niin kuin ennen. Mikään ei tule enää koskaan olemaan maagista. Sen takia on tärkeää, että kirjan maailma ulottuu yksittäistä seikkailua laajemmalle ja että siellä on näitä irrallisia, anarkistisia hahmoja. Kotkathan on Tolkienilla myös aika järjetön lisäys tarinaan, mutta ne näyttelevät aika merkittävää roolia niin Hobitissa kuin Sormusten herrassakin.
PoistaMinulla on paraikaa kesken ensikosketukseni TSH-järkäleeseen; minulla on Sormusten ritarien äänikirjan kuuntelu kesken (toiseksi viimeinen cd menossa 20:stä). Rakastan leffatrilogiaa, ja (ainakin tällä hetkellä) pidän siitä enemmän kuin kirjasta, mutta olen nauttinut myös Sormusten ritarien kuuntelusta. Jaarittelua on paljon, mutta yllättäen se on ollut oikeastaan ihan mukavaa kuunneltavaa; toisaalta tuntuu, että lukeminen olisi vähän raskaampaa. Olen mielenkiinnolla kiinnittänyt huomioita eroavaisuuksiin elokuvan kanssa, ja olen alkanut arvostaa elokuvaa ja sen ratkaisuja aikaisempaa enemmän (siis tähän asti kuuntelemani perusteella). Olen samaa mieltä, että Tom Bombadil olisi voitu jättää kirjasta pois! Onneksi jättivät elokuvasta.
VastaaPoistaNyt täytyy kyllä suositella, että ehdottomasti katsot elokuvatrilogian pidennetyn ja leikkaamattoman version, koska kuulostaa, ettet ole sitä nähnyt! Minulle se on se ainoa ja oikea versio. Se on paljon soljuvampi ja turhat aukot on paikattu teatteriversiosta; esimerksi Sarumanin kohtalo selviää.
En tosiaan ole nähnyt tuota leikkaamatonta versiota. Pitääkin pistää korvan taa! Facebookin puolellakin oli puhetta, että moni kaipaamani aukko on noissa leikkaamattomissa versiossa.
PoistaMinulle ensimmäinen lukukokemus ennen leffoja oli huikea ja loppu pakahduttava. En ole koskaan kokenut mitään kirjaa niin voimakkaasti kuin Tarua sormusten herrasta. Elokuvat olivat ihan hienoja kokemuksia, vietimme myös kerran maratonpäivää katsoen special extended versiot (17h tai jotain, mukana laajat leffaversiot ja kaikki making of ym. -lisukkeet), ja siitä toipumiseen meni ainakin viikko. Silti, leffat jää kauaksi kirjan lukukokemuksesta. Itse en pidä Tom Bombadilista, edes erillisen runokokoelman jälkeen, mutta penjamin kuvaus hänestä "downshiftaajien esikuvana" on kyllä hilpeä.
VastaaPoistaJestas tuota maratonia! En yhtään ihmettele toipumisaikaa! :D
PoistaEowynin ja Faramirin tarina tulee paremmin ilmi elokuvien pidennetyissä versioissa, samoin Sarumanin loppu. En ole edes nähnyt Kuninkaan paluun elokuvaversiota, vaan olen aina katsonut sen DVD:ltä pidennettynä versiona, mutta jostain olen kaivanut esille, että elokuvassa ei ole Sarumania lainkaan ja Parannuksen puutarha (tai joku vastaava, en nyt muista tarkkaa nimeä) on kokonaan leikattu pois elokuvaversiosta. Harmi, siinä kohdassa laulaa Liv Tyler ja ihan nätisti lurittaa, vaikken musiikin asiantuntija ole.
VastaaPoistaLuin TSH:n yläasteella, ja luin sitä lähes työkseni. Laskin silloin, että minulla meni siihen 17 päivää ja luin lähes kaiken ajan mitä en nukkunut tai ollut koulussa. Muistan, että alku oli todella hidas, mutta pidin todella paljon Konnun puhdistuksesta, koska sitä ei ollut elokuvassa, joten se oli minulle uutta.
Jos lukisin TSH:n nyt täysin tietämättömänä sen merkityksestä ja historiasta, valittaisin varmasti naishahmojen puutteesta. Kyllähän sitä pitäisi yhdeksän hengen porukkaan edes pari naistakin mahtua! :D
Mä olen nyt ihan näreissäni, kun tällaiset oleelliset kohtaukset ovat vain pidennetyissä versioissa. Argh!!
PoistaMnunkin pitäisi tämä lukea uudelleen. Olen trilogiaa rakastanut suurin piirtein aina ja lukenutkin useampaan kertaan. Nyt on ollut taukoa edellisestä kerrasta jo varmaan 15 vuotta... Poikani (11v), joka yleensä ei lue mitään, on lukenut TSH:n ja tykkäsi.
VastaaPoistaElokuvista en sitten innostunutkaan yhtään - en vaan päässyt niiden maailmaan sisälle samalla tavalla ja taistelukohtaukset väsyttivät ihan liikaa...
Hurjalta tuntuu kyllä noin nuoren TSH:n lukeminen. En tarkoita paheksua, vaan ihailla. Kyse on siis sivumäärän ja siten jaksamisen ällistelystä. Sisältöhän on sopivaa nuoremmillekin.
PoistaVau!
Täällä on yksi lisää, jolla on samat kokemukset kuin Kirsillä. Lisäksi en oikein innostunut elokuvista.
VastaaPoistaTuo huomautus Tolkienista kauhukirjailijana on hyvä. Mustat ratsastajat ovat lähes pelottavinta, mitä olen kirjoista lukenut. Elokuvissa ne eivät pelottaneet lainkaan.
Joo, samaa mieltä! Olin kauhusta jäykkänä Mustien ratsastajien ensi kertaa hyökätessä Frodon kimppuun Keropäällä (vaimikäsenytoli). Tosin en ollut siihen mennessä kauhugenreen tutustunut, mutta silti. Leffakerronnassa tämä on pahan kerran latistunut. Samoin tuo Morian kaivoksiin liittyvä kohtaus! Hui!
PoistaMustat Ratsastajat on tosiaan kirjassa tehty erinomaisen hyvin, elokuvissa ne jäävät vaisuiksi.
PoistaMulla on ollut jotenkin hyvin samankaltaisia kokemuksia tämän teoksen kanssa kuin alussa kuvasit: nuorena lukiessa kirja tuntui välillä lähes puuduttavan tylsältä, mutta taitselin loppuun asti ja hoin kuorossa, että hyvähän se oli koska tottakai tästä täytyy pitää. Salaa pidin kuitenkin enemmän elokuvista, aikuisena olen jopa uskaltautunut sanomaan sen ääneen :D
VastaaPoistaOlen kyllä myös tajunnut, että toinen lukukerta varmasti olisi poikaa. Monesti olen yllättynyt lukiessani uudestaan kirjoja, joita luin lapsena, nuorena tai teininä. Moni asia on mennyt ohi ja jotkut asiat olen saattanut käsittää jopa väärin. Ehkä minäkin siis vielä jonain päivänä...
Anna mennä vain! Saatat tosiaan yllättyä :)
PoistaOlen katsonut TSH-elokuvat useampaan kertaan, mutta kirja (juuri tuo yhteisnidejättiläinen) odottaa hyllyssä edelleen lukemistaan, samoin kuin Hobitti - sinne ja takaisin sekä Silmarillion. En vain ole oikein osannut päättää mistä noista "pitäisi" tai kannattaisi aloittaa. Suosituksia?
VastaaPoistaMä aloittaisin Hobitista, sitten TSH ja lopuksi Silmarillion, joka on vähän hajanaisempi (näin olen ymmärtänyt).
PoistaMä en pystynyt yläasteikäisenä edes lukemaan tätä sarjaa kirjoina loppuun, vaikka olinkin elokuvien suuri fani. Jostain syystä Sormuksen ritarien sata ensimmäistä sivua puuduttivat minut niin täysin, että jätin suosiolla lukematta pidemmälle. Pari vuotta myöhemmin yritin sitten uudelleen ja huomasin yllätyksekseni jopa tykkääväni Taru Sormusten Herrasta kirjoina. Toki asiaan voi vaikuttaa se, että hypin suurimman osan lauluista ylitse. :D Pidän kuitenkin edelleen enemmän sarjan elokuvista, vaikka kirjoissa onkin monia hienoja juttuja, jotka niistä puuttuvat.
VastaaPoistaHeh :D Tiedän monta muutakin, jotka hyppivät nuo laulut yli.
PoistaJosta tulikin mieleen, että elokuvien Legolas ei juuri laulaa luikauttele, vaikka kirjassa niin monesti onkin.
Aika pitkälti samoilla linjoilla muiden kanssa. Itse luin kirjan ensimmäisen kerran vuonna 1988 (äiti osti lahjaksi, pehmeäkantinen joka on hyvin kärsineen näköisenä edelleen kirjahyllyssä). Kirja kyllä iski pysyvät vibat fantasiakirjallisuuden osalta, ja aina, SIIS AINA, sitä tulee verrattua uusiin fantasiankirjallisuuden yrittäjiin. Itse asiassa luin ensin TSH:n ja perään Hobittin ja perään Silmarillionin ja Keskeneräisten Tarujen Kirjan.
VastaaPoistaJa nyt yritän siirtää fantasiakirjallisuuden (ja lukemisen riemua) eteenpäin omalle 8-vuotiaalle tyttärelle - vielä kuitenkin aika laihoin tuloksin (Risto Räppääjä ja Disneyn Prinsessat menee vielä edelle). :)
Peter Jacksonin elokuvista kannattaa suoraan katsoa ne pidennetyt versiot. Samoin Hobittin osalta.
Nyt täytyy tosiaan ottaa ihan asiakseen hommata nuo pidennetyt versiot.
PoistaItse ajattelen melkeinpä niin, että Tolkien on melkoinen "painolasti" uusille fantasiakirjailijoille. Eihän tätä voi ylittää. Eikä kaiketi ole tarkoituskaan. Uusi kirjailija "häviää" vertailun aina, ja se on melko masentava ajatus.
Itse pidin tästä silloin kun ensi kerran luin jotain 14-vuotiaana, mutta sittemmin olen pari kertaa yrittänyt uudestaan eikä onnistu, Moriaan asti olen jaksanut mutta sitten ei enää. Leffat sen sijaan katsoin sujuvasti (vaikka niissäkin tuli huokailtua Frodon silmienmuljauttelulle).
VastaaPoistaMutta pidin Tom Bombadilista. Ja muistaakseni myös enteistä ja Konnun puhdistuksesta.
Se silmienmuljauttelu on tosiaan melkoisen rasittavaa. Ja aika epähobittimaistakin!
Poista