Helmi Kekkonen: Suojaton (2014)

Taulun on taiteillut Esko Matilainen
Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 160
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Helmi Kekkosen romaani Suojaton herätti uteliaisuuteni jo katalogeja selatessani. Tarina puhumattomasta Isasta tuntui kovin kiehtovalta, ja olin siinä käsityksessä, että Kekkosella on aivan omanlaisensa tyyli. Ja onkin.

Suojaton kertoo siis Isasta. Tyttärestä, joka syntyi Hannelen ja Tomasin perheeseen suunnittelematta, mutta kaivattuna Kain pikkusisareksi. Hannele haluaa liittää Isaan jollakin tapaa isoäitinsä Isabelin (siitä nimikin), joka oli hänelle kovin tärkeä. Hannele haluaa upottaa Isan täydelliseen rakkauteensa, mutta Isapa ei halua ihan sitä samaa. Tai jos haluaa, niin omalla tavallaan. Ei puhetta, ei kosketuksia.
Myöhemmin Isa hakee sitä hyväksyntää, jonka saa pelkällä olemassaolollaan. Hänen ei tarvitse puhua, ei koskettaa. Vain antautua ja ehkä hiukan hymyillä. Se riittää.

Tarinassa seurataan niin Isan kuin Hannelenkin näkökulmia. Järjestys on hiukan sekava, ja vaatii lukijaltaan tarkkaavaisuutta. Se toisaalta on kuiten osa kirjan viehätystä ja sopii ehdottomasti tyyliin.

Suojaton ei muutenkaan ole tarinoista se rautalankaisin. Eittämättä välillä tuntui siltä, että Kekkonen pitää tarinan lankoja liiankin piilossa ja vihjaa vihjaamasta päästyään. Esimerkiksi Isabelin tarina jäi minusta vähän irralliseksi kokonaisuuteen nähden. Isoäiti, joka tuli siis hoitamaan Hannelea Amerikasta Suomeen, ja jotenkin liittyi karhuihin (ja alun runoon)?! Tipahdin.
En myöskään oikein tajunnut sitä, mitä Leo toi mukanaan tarinaan. Olisin kaivannut lisää hänen osuutensa avaamista tai sitten kokonaan poistamista.

Mutta makuasioitahan nämä tietysti ovat. Suojaton on teos, jonka voi varmasti lukea useampaan kertaan. Jos ei muuta, niin kielestä nautiskellakseen. Minusta tuntuu, että tarina kuuluu kertoa pehmeällä äänellä kuiskaten.
Isa tepsuttaa jo lyhyin horjuvin askelin pitkin pihaa, katoaa kulman taakse ja tulee taas takaisin. Korkealta putoavat säteet osuvat mustiin hiuksiin, tytön varjo kasvaa ja kutistuu, aurinko on suuri ja kirkas kaiken yllä. Isan lauseet ovat viikossa muuttuneet lyhyiksi, yksittäisiksi sanoiksi.
Sade, perhonen, juoda.
Uni, aurinko, veli.
Mitä?
Kuka?
Isa istuu pitkän pöydän ääressä selkä suorana, jalkojaan heilutellen, räpyttelee silmiään ja kuuntelee muiden keskustelua, seuraa käsien liikkeitä ja kasvojen vaihtuvia ilmeitä, liikuttaa huuliaan puheen tahdissa, joskus painaa kätensä Hannelen leukaa vasten. Imee itseensä jokaisen sanan ja lauseen, kuin ottaisi ne talteen joitain toisia aikoja varten.

(s. 35)

Suojaton on kaunis ja etäinen. Kuin päähenkilönsäkin. Se ei varsinaisesti ollut minun kirjani. En saanut siitä otetta, vaikka tunnistankin sen ansiot. Isan tarinahan on erinomaisesti oivallettu tarina. Rumankaunis. Tarina, jonka ei soisi olevan kenellekään totta (luultavasti kuitenkin tosielämän isoja löytyy), mutta joka oli hyvä lukea. Toteutus nyt ei vain kolahtanut.

Lukaiskaapa kuitenkin juttua Suojattomasta näistä blogeista:
Kulttuuri kukoistaa
Lukutoukan kulttuuriblogi
Lumiomena
Sinisen linnan kirjasto
Eniten minua kiinnostaa tie
Ullan Luetut kirjat
Kirjakaapin kummitus

---
#Lukuhaaste päättyi! Vaikka bloggaan tästä näin lokakuun puolella, niin Suojaton kuuluu syyskuun puolelle. Blogattuja kirjoja kertyi seitsemän, yksi oma novelli, työkirjoja kuusi. Näin ollen lukutaidon edistämiseksi lahjoitetaan 14 euroa.

Kommentit

  1. Morre tuo termi etäinen on hyvä. Minulle Suojaton jäi etäiseksi. Karhujutun unohdutin, koska en halua rinnastaa niitä tavalla, jolla tulkitsin. Tarina lienee valitettavan totta, vaikka toivoisi muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jeh. Jotkut kirjat vain jäävät sellaiseksi. Ei siinä oikeastaan ole vikaa kirjassa eikä lukijassa. Kun ei kohtaa, niin ei kohtaa.

      Poista
  2. Sain tän just luetuksi ja tietämättäni käytin ihan samaa sanaa kuin sinäkin: irrallinen. Minusta henkilöt olivat irrallisia, enkä suoraan sanottuna oikein pysynyt kärryillä Leosta ja Onnista ja Askosta ja mitä niitä nyt oli. Ja tuo isoäidin juttu oli myös minusta vähän omituinen. Ei ollut myöskään ihan mun juttu, vaikka kauniista kielestä nautin kanssa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti