Deborah Harkness: Lumottu (2011 / 2012)

A Discovery of Witches
Suomennos: Helene Bützow
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 642
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Tämä on romanttinen. Tämä on paikoin imelä. Tämä on varsinkin aluksi hidastempoinen. Tässäkin on vampyyreja, noitia ja demoneita. Mutta silti ihastuin tähän melko lailla!

Deborah Harknessin Lumottu on avausosa All Souls -trilogiasta. Luulisi, että sitä on jo kurkkuaan myöten täynnä paranormaalia romantiikkaa, mutta Harknessilla on oma etunsa. Tämä ei ole teiniromantiikkaa vaan selkeästi aikuisemmille suunnattu ja se, jos mikä, on nyt tervetullutta.

Tarina kertoo Diana Bishopista, kuuluisan noitasuvun viimeisestä jälkeläisestä. Diana on noin 30 vuotias nuori historian tohtori. Väikkärinsä tehnyt, kunnianhimoinen tutkija. Sinkku, mutta ei mitenkään vanhapiikahenkinen sievistelijä, jos kohta ei mikään miestennielijäkään. Melko tavallisen oloinen tallukka – paitsi että hän on voimakas noita.
Tutkiessaan tieteen historiaa, hän törmää outoon kirjaan. Ja siitäkös rytinä alkaa, sillä kirjasta ovat kiinnostuneet myös muut noidat, vampyyrit ja demonitkin.
Tutkimustensa ohella hän törmää professori Matthew Clairmontiin, jonka alaa on genetiikka. Hän on 1500-vuotias vampyyri (ihmisiässä 37 vuotias) ja tietysti sietämättömän komea. Voinette arvata, miten tässä käy...

Lumottu lähtee käyntiin ensin reippaasti, mutta sitten tahti hidastuu. On illallisia, juodaan paljon viiniä (tämän kirjan kanssa suosittelen erityisesti hyvää punaviiniä!) ja keskustellaan. Vastoin tyypillistä minua, minä nautin siitä hitaasta vatuloinnista! Se oli suorastaan kuin pitkää esileikkiä, joka kuitenkin yllyttää jatkamaan. Voi olla, että olin muutenkin vain hiton ihastunut Matthewiin (Ei sanaakaan Ericille! Shh!) ja siihen, että tässä keskusteliin ihan järkeviä juttuja historiantutkimuksesta, perinnöllisyydestä, darwinismista, vampyyrien olemuksesta... Rohkenen väittää Lumottua jopa älylliseksi romaaniksi genrensä parissa.

Huumoriakin tässä on mukavasti, vaikka ei tämä sellainen huumorikirja ole kuin True Blood -kirjat tuppaavat olemaan.

"Kun vampyyrit pariutuvat", minä aloitin kun puhekykyni palasi, "ajatellaanko naaraan tottelevan urosta niin kuin muukin lauma?"
"Valitettavasti kyllä", Matthew sanoi käsiinsä katsoen.
"Vai niin." Katsoin Matthewin tummaa, painunutta päätä silmät viiruina. "Mitä minä hyödyn tästä järjestelystä?"
"Rakkautta, kunnioitusta, suojaa ja hoivaa", Matthew vastasi ja uskaltautui viimeinkin katsomaan minuun.
"Kuulostaa huolestuttavan paljon samalta kuin keskiaikainen vihkikaava."
"Se osa liturgiasta on vampyyrin kirjoittama. Mutta en aio pakottaa sinua palvelemaan minua", Matthew vakuutti naama peruslukemilla. "Se kohta otettiin mukaan vain ihmisten iloksi."
"Tai siis miesten iloksi. Tuskinpa se naisia ilahdutti."
"Todennäköisesti ei", Matthew vastasi ja yritti hymyillä vinosti.
(s. 397)

Tämä olisi ollut mittapuullani viiden pisteen romaani, jos tässä ei olisi ollut paikoin liikaakin imelyyttä ja hienoisen yliammuttua jaloutta ("Olen valmis kuolemaan puolestasi!!" -tyyli), sekä muutamia logiikkakömmähdyksiä. Esimerkiksi yhdessä kohtauksessa Matthew on huolissaan, kun Dianan asuntoon on murtauduttu. Hän pelkää, että nämä yliluonnolliset murtautujat eivät ole niinkään materian perään, vaan haluavat Dianan hiuksia ja kynsiä voidakseen tutkia hänen dna:taan. Diana sitten helpottaa Matthewin huolta kertomalla, että hän putsaa joka aamu hiusharjansa vessanpönttöön ja pitää tarkan huolen siitä, että kynsienleikkuun jätökset tulevat siivotuksi. Tämä huojentaa molempia ja kaikki on ok.
Eh... En tiedä olenko tavallista sotkuisempi ihminen, mutta hiuksiani löytyy taatusti esim. vuodevaatteistani, suihkukaivosta, sohvalta... Enkä putsaa niitä kaikkia joka aamu!

Pidin erityisesti Matthewin ja Dianan suhteen rakentumisesta. Tottakai se oli hullaantumista molemmin puolin, mutta ei ihan päätäpahkaista sekoilua. Tässä oli sekä sukupuoliroolikliseitä, kuten odottaa sopiikin 1500-vuotiaalta vampyyrilta, mutta myös kliseiden ravistelua, kuten odottaa sopii 2000-luvun tiedenaiselta. Tältä kantilta katsoen molemmat henkilöhahmot olivat hyvin uskottavia rooleissaan.
Sitä paitsi Matthew Clairmont nyt on vaan minuun vetoava vampyyri. Hän on mahtipontinen, hiukan macho, hienostunut ranskalainen, asuu keskiaikaisessa linnassa kera täydellisen kirjaston, pitkä, komea, lihaksikas, ironinen, sanavalmis, raivostuttavan vanhanaikainen, ylisuojeleva ja silti todennäköisesti tossun alle jäävä. Oikein ihastuttava täydennys vampyyripäiväuniini ja nyt trioni on aika mukava; Lestat de Lioncourt, Eric Northman ja nyt Matthew Clairmont. Kiitos nam!

Toivon hartaasti, ettei sarjan suomentamista jätetä kesken. Tämä nimittäin jäi sellaiseen kohtaan, että odottavan aika käy kyllä pitkäksi. Lisäksi pidin suomennosta hyvin sujuvana ja kauniina. Osa siitä tietysti kumpuaa varmasti Harknessinkin hyvästä kielestä, mutta en halua vähätellä suomentajankaan osuutta.

Suosittelen tätä erityisen lämpimästi aikuisille paranormaalin romantiikan ystäville, sekä myös historian, tieteen ja hyvän viinin ystäville.
Kannattaa lukea myös nämä arviot:
Luettuja maailmoja
Le Masque Rouge

All Souls -trilogia:
1. Lumottu
2. suomentamaton (Shadow of Night)
3. ???