Martti Haavio: Suomalainen mytologia (1967)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 488 + lähdeluettelot
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Martti Haavion Suomalainen mytologia on yksi harvoista suomalaista muinaisuskoa käsittelevä tieteellinen julkaisu. Jo siksi se on arvokas lajissaan eikä tietysti parane unohtaa Haavion asemaa ylipäätään suomalaisen mytologian ja kansanrunouden tutkijana.

Lainasin tämän kirjastosta ihan vain oman mielenkiinnon vuoksi. En siis tenttimistä tai muuta sellaista tarkoitusta varten. Aihepiiri kiinnostaa tavattomasti, vaikka luinkin folkloristiikkaa aikanaan vain perusopintojen verran.

Suomalainen mytologia on julkaistu 1967 ja on siten selvästi aikansa lapsi. Nykyisin (suomalaisten) tieteellisten julkaisujen sävy on paljon objektiivisempi ja tutkijat paljon häivyttävät itseään ja omia mielipiteitään taka-alalle. Näin siis ainakin minun kokemukseni mukaan. Tässä teoksessa Haavio tuo paljon omia mielipiteitään esiin ja surutta lyttää muita. Kovaa kohtelua saa esimerkiksi Christfried Ganander teoksestaan Mythologia Fennica, joka on julkaistu vuonna 1789. Haavio ei tunnu ottavan tätä ajankohtaa ja sen aikaisia rajoitteita ja menetelmiä huomioon lainkaan, vaan käsittelee Gananderin teosta kuin se olisi julkaistu yhtä lailla 1960-luvulla.

Harmikseni erittäin iso osa Suomalaisesta mytologiasta keskittyy sanojen etymologiaan. Se on sinänsä kiinnostavaa ja paikoin tarpeellistakin, mutta olisin halunnut tietää enemmän erilaisia loitsuja, tapakulttuuria, esimerkiksi vertailuja eri alueilta... Lappi saa tässä erityishuomiota, mutta muutoin esimerkiksi itäisen ja läntisen Suomen vertailu jää varsin vähälle ottaen huomioon, että eroavaisuuksia on paljon.
Tunnustan kuitenkin myös oman vaajavaisen perehtyneisyyteni tieteen historiaan tältä osin. En tiedä onko Haaviolla ollut edes mahdollista saada sellaista tietoa mitä minä olisin kaivannut. En tiedä onko sellaista tietoa löydetty vieläkään.

Ensimmäinen kappale karhunpalvonnasta vastasi oikein hyvin sitä, mitä teokselta hain. Kyseisessä luvussa kuvataan karhunpeijasten tapoja, niiden taustoja, miksi karhu on tärkeä eläin suomalaisessa mytologiassa, mitä luille tehtiin ja miksi jne.
Muu osa teoksesta lähti sinne etymologian suuntaan. Lisäksi Haavio vertaa paljon suomalaisen muinaisuskon jumalia myös aasialaisiin jumaliin, intiaanien tapoihin ym. Ihan kiinnostavaa, mutta vähempikin taustoitus olisi meikäläiseen makuun riittänyt ja paikoin tuntui jopa siltä, että teoksen pointtina onkin käsitellä jumaluuksien etymologiaa eikä suomalaista muinaisuskoa.

Kritiikistäni huolimatta teos kuitenkin on ihan must-lukemistoa aihepiiristä kiinnostuneille.