R. A. Salvatore: Musta haltia -trilogia (1990-1991)


Suomennos:
 Mika Renvall
Käännösvuosi: 1995-1996
Kustantamo: Jalava
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Kotimaa
Outo ja eksoottinen Menzoberranzan on drow-haltioiden mahtava kaupunki. Nämä mustat haltiat elävät maassa, jossa perheet taistelevat keskenään ja satumaiset hirviöt nousevat valottomista syvyyksistä.
Mustia haltioita yhdistää häikäilemätön vallanhimo. Nuori puhdassydäminen ylimys Drizzt Do'Urden joutuu miettimään kuinka elää kunniattoman kansansa keskuudessa.


Romaani lähtee reippaasti ja kursailemattomasti liikkeelle synkästä, mutta drowlaisittain arkipäiväisestä tapahtumasta ennen Drizztin syntymää. Lukijalle tehdään selväksi heti mikä on pelin henki.

Fantasiatarinoissa harvoin vältytään jumalilta eikä tämäkään trilogia ole poikkeus. Drowt palvovat hämähäkkijumala Llothia, joka esiintyy myös kauniissa naisen hahmossa. (Mieleen nousee kysymys siitä, miksi fantasiasarjoissa usein pahisjumalat ovat naisia? Llothin lisäksi tulee mieleen DragonLancen Takhisis ja Belgarionin tarun Salmissra.) Llothin suosio on tietysti tavoiteltava asia ja se onnistuu vain sortamalla muita. Kaoottinen ja matriarkaalinen drowyhteiskunta on mielenkiintoinen ja on suorastaan harmi, ettei sitä kuvata enempää.

Keskeisin asia trilogian avausosassa on Drizztin erilaisuus muihin drowhaltioihin nähden. Nuoren drown erinomaisuus saa välillä suorastaan tympiintymään, mutta sellaisia sankarit nyt vain ovat; täydellisiä. Drizzt on nopea oppimaan, erittäin taitava aseiden käyttäjä, puhdassydäminen, viaton, kiltti, jalo... Ulkonäöstä ei juuri puhuta eikä sitä myöskään arvoteta.

Perhesiteiden ja lojaaliuden pohdinta tekee tästä osasta varsin mielenkiintoisen. Onko omalle verelleen oltava uskollinen hinnalla millä hyvänsä? Ja jos on, niin mikä se hinta sitten todella on?

Maanpaossa
Uumenenalan käytävät, joiden synkkiä vaaroja maanpinnan asukas osaisi tuskin kuvitella, haastavat jokaisen, joka niissä vaeltaa. Drizzt Do'Urden ja hänen maaginen kissansa Guenhwyvar kuuluvat noihin vainottuihin.
Paettuaan kotimaastaan Drizztin on nyt vallattava itselleen uusi koti tuosta valottomasta labyrintista. Samaan aikaan hänen on varottava takaa-ajajia, sillä mustien haltioiden tapoihin ei kuulu antaa anteeksi.


Trilogian toinen osa edustaa suvantovaihetta ja tuntuu alkurytinöiden jälkeen aavistuksen verran tylsältä. Takakansi puhuu synkistä vaaroista, mutta pahin vaara oli kyllä lukijalle yllättävä; yksinäisyys.
Drizzt ei alun alkaenkaan ole mikään seuramies, mutta hänkin yllättyy yksinäisyyden musertavasta voimasta. Kasvaako hänen sisällään sittenkin aito drow, synkkä ja säälimätön? Huolimattaan taistelustaan sisäisen demoninsa kanssa, Drizzt kohtaa - ja menettää - ystäviä.

Maanpaossa -romaanin juju on Drizztin itsetutkiskelussa ja sisältää yllättävän paljon tunteikuutta ystävyys -tematiikan alla. Maahinen Belwar ja koukkuhirmuksi muutettu Kalistaja -vuoreinen jäivät pysyvästi ainakin tämän lukijan mieleen. Etenkin Kalistajan tarina on synkkä ja surullinen.

Valoa kohti
Uumenenalan armottomien syvyyksien yläpuolella Drizzt Do'Urden kamppailee selviytyäkseen hengissä Torilin pinnan ankarissa olosuhteissa. Nuori drow vaeltaa läpi maailman, joka on kokonaan erilainen kuin hänen omansa. Samalla hänen on paettava menneisyytensä varjoja.
Hän alkaa ymmärtää uutta kotimaataan ja sen asukkaita, mutta harva maanpinnan asukas haluaa ymmärtää häntä.


Trilogian päätösosa on yhtä aikaa näistä kypsin ja ristiriitaisin. Valoisa, mutta raaka. Toiveikas, mutta tyly. Trilogia on selvästi kasvanut osiensa myötä ja tekstinsä puolesta tätä oli kaikkein miellyttävin lukea.

Drizztin erehtymätön sankaruus nousee jälleen pinnalle ja hämmästyttää myös muita. Hän elää hetken sokean mannunvartijan kanssa, josta tulee väistämättä etäisesti mieleen Taru sormusten herrasta -teoksen Tom Bombadil. Joskin Bombadil oli hilpeämpi veikko kuin tässä oleva Montolio.

Tässä yhteydessä havaitsin yhteyden suomalaiseen mytologiaan. Montolion palvoma jumalatar oli nimeltään Mielikki. Erehdyin ensin luulemaan, että kömpelö suomentaja on vain halunnut kääntää nimen suomalaista mytologiaa vastaavaksi. Olin kuitenkin väärässä. Mielikki on ihan alkuperäinen nimi, joka on tarkoituksella suomalaisesta mytologiasta lainattu Forgotten Realms -maailmaan. Tolkienin jalanjäljissä siis edelleen matkataan...

Kokonaisuudessaan Musta haltia -trilogia oli siis tuttua, turvallista ja vauhdikastakin perusfantasiaa. Kirjaan jäi nopeasti koukkuun, mutta koko trilogian lukeminen yhtä soittoa alkoi hiukan jo puuduttaa vaikka fantasian ystävä olenkin. Tässä on oleellisinta tarina, ei niinkään sen esilletuonti, kielellä leikittely tai juonien yllättävät käänteet. Mukavaa "aivot narikkaan" -luettavaa kesäloman kylkiäisiksi.

Kommentit