Helena Sinervo: Runoilijan talossa (2004)


Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 240
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Tapaninpäivänä 1971 Eeva-Liisa Manner katsoo Espanjan-talonsa romahtaneen katon läpi taivaalle. Edelliskesän maanjäristys oli tuhonnut rakkaan savipytingin aarteineen päivineen, oudot tapahtumat olivat suistaneet kirjailijan mielen harhojen keskelle. Raivatessaan tärveltynyttä huonetta hän löytää kirjeitä ja valokuvia, jotka tuovat mieleen vanhoja muistoja.
Eeva-Liisa Manner (1921-1995) on sodanjälkeisen kirjallisuutemme merkittävimpiä modernisteja. Runoilijan talossa on raikkaan omaperäisesti kirjoitettu elämänkertaromaani, joka kuvaa hänen elämänsä ydinalueita: rakkauden piinaa ja uskonnollista kaipuuta, haavoittuvaa lapsuutta ja kirjailijantyötä.
"Ruumis on pyydys. Siihen ihminen tarttuu kun hän pyytää jotain: syntymää, kasvamista, läheisyyttä. Sieluni on ansassa johon ruumis on sen pyydystänyt. Eros on vetänyt maton altani, viilannut sielua linssiin, jättänyt Psykhen parkumaan salvaa ruhjeisiinsa."
Helena Sinervo on ujuttautunut häkellyttävän uskottavasti ikonina pidetyn, kahta sukupolvea vanhemman runoilijan nahkoihin. Romaani puhuu yksityisyyttään varjelevalla mystikon äänellä eikä sen herkkä huumori onnettomuuksienkaan keskellä kadota hengittävää leikkisyyttään.


Oma arvio:

Pitkästä aikaa törmäsin kirjaan, joka oli pakko lukea lähes yhdeltä istumalta. Näin äkkiseltään elämäkertaromaani ei kuulosta jännittävältä tai koukuttavalta (vrt. dekkarit, Stephen King jne.), mutta jollakin oudolla tavalla Runoilijan talossa oli sellainen.

Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyi kieleen. Siinä oli jotakin poikkeuksellista, silmiinpistävää mutta en tarkkaan osaa sanoa mitä. Se oli runollista, lyyristä, soljuvaa ja Sinervo on todella taitavasti onnistunut kuvailemaan ja siitä huolimatta jättämään tietyn salaperäisyyden varjon.

Tarinassa ei ole minkäänlaista jännitysmomenttia, kuten dekkareissa ym. Lukijaa ei aja eteenpäin kysymys siitä mitä seuraavaksi tapahtuu ja kuinka sitten käy. Minua ajoi eteenpäin jano. Ehtymätön jano lukea tällaista tekstiä lisää. Koskaan ei tiennyt mihin vuoteen seuraavaksi hypättäisiin enkä siis ikinä tiennyt mitä odottaa.

Sinervolta minä-kerronnan käyttö on mielenkiintoinen ratkaisu, kun kyseessä on elämäkertaromaani. Aluksi se aavistuksen verran häiritsi, mutta lopulta se tuntui niin uskottavalta että sitä ei huomannutkaan. Eeva-Liisa Manner puhui ja kertoi tarinaansa itse ja vain kirjan kansi muistutti totuudesta.
Tietysti tällainen ratkaisu on kaikkea muuta kuin subjektiivinen. Kyseessä on kuitenkin Sinervon tulkinta Mannerista, ei mikään yleispätevä katsaus Mannerin elämään (josta noin muuten en tiedä hölkäsenpöläystä).

Kaikkiaan tämä oli ihana lukukokemus. En oikein osaa edes verrata tätä mihinkään muuhun. Ehkä tämä oli jotain runon ja proosan väliltä olematta kuitenkaan runoproosaa tai proosarunoa. Olihan se tarpeeksi monimutkaisesti sanottu?

Kommentit