Hannu Raittila: Ilmalaiva Finlandia (1994)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 156
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Takakansi:

Ilmalaiva Finlandia on laatunovellistiikkaa, josta on paperin maku kaukana. Kirja sisältää kolme hersyvän hauskaa kertomusta, joissa sivulliset tarkkailijat seuraavat hauskanpitoa Italiassa ja Suomessa, maalla ja kaupungissa. 
Tarinassa "Garibaldino Finlandese" suomalainen sähköinsinööri joutuu elämänsä kieputukseen roomalaisissa karnevaaleissa, missä tahtipuikkoa heiluttaa itsensä klovniksi korottanut sirkustaiteen stipendiaatti Kaikkonen.
"Taiteiden yöt" kuvaa pisteliäästi kulttuurin massatapahtumia Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Kertojana on epäilyttävästi tekijän oloinen kirjailija turhuuden markkinoilla, kapulana rattaissa tai oravana pyörässä, miten vain.
Niminovellissa juhannushenkinen herraseurue päättää viedä Alkon markkinointiin tarkoitetun kuumailmapallon epäviralliselle koeajelulle. Vuorineuvoksen ja hänen toimitusjohtajansa huikeaa ilmalentoa seurataan takaa-ajoon ryhtyneiden ystävien, virkavallan ja satunnaisten silminnäkijöiden kertomusten kautta aina jylhään, tummia sävyjä saavaan loppuun saakka.


Oma arvio:

Olen tässä blogissani kehunut Raittilan romaaneja aika paljon ja ne ovatkin olleet loistavaa luettavaa. Odotukseni novellikokoelman suhteen olivat korkealla ja niinpä alaskin sitten rytistiin ja lujaa. Ilmalaiva Finlandia oli kamala pettymys.

Hersyvän hauskasta ei ollut mitään tietoakaan. Koko kokoelmasta sain irti pari hymähdystä (vrt. Pamisoksen purkaus, jolle hihittelin pitkään vielä jälkikäteenkin) ja muutoin se olikin pelkkää silmien pyörittelyä. Miten ihmeessä Raittila on onnistunut kirjoittamaan niin nuivasti, tylsästi, mukahauskasti ja mukaironisesti? Aiheet kun sinänsä olivat kovin hyviä, joista varmasti olisi saanut irti paljonkin hupia.

"Garibaldo Finlandese" oli lähinnä kännisekoilujen kuvaamista ja kantavana vitsinä tuntui olevan sähköinsinöörin 'black out' ja muiden kertomukset siitä, mitä insinööri oli humalassa tehnyt. Ja tietysti tämä insinööri on selvänä tyypillinen suomalainen jäyhä jököttäjä, mutta humalassa varsinainen herra ja hidalgo. Novellin pienoinen anti oli hitunen italialaisen karnevaaliperinteen historian avautuminen.

"Taiteiden yöt" oli kaikkea muuta kuin pisteliästä. Se oli lähinnä tylsistyneellä terällä tapahtuvaa väsynyttä tökkimistä. Kirjailija-kalakauppias kuvaa eri kaupunkien taiteiden öitä väsyneen nuivaan sävyyn. Kai sillä hiukan monotonisella sävyllä pyrittiin nimenomaan siihen pistävyyteen? Pointsit siitä, että Turku-vaiheessa ei ollut ainuttakaan turkulaisvitsiä.

Jos näistä kolmesta novellista pitäisi valita paras, olisi se kokoelman niminovelli "Ilmalaiva Finlandia". Siinä Raittila käyttää kerrontatekniikkana kuunnelmatyyppiä samaan tyyliin kuin Ei minulta mitään puutu -romaanissa. Tässä novellissa toteutus ei vain ollut kovin onnistunut, vaan lukijana menin äkkiä sekaisin siinä kuka onkaan nyt kertojana ja kuka ei. Tarinan loppu ei kyllä ole jylhä (oikeasti, mitä tuo takakansitekstin kirjoittaja on ajatellut?!), mutta varsin tummasävyinen kyllä.

Luottamukseni Raittilan teksteihin ylipäätään ei kuitenkaan kadonnut. Aiemmat lukukokemukseni Raittilan parista ovat sen verran vahvasti positiivisia, että tämä Ilmalaiva Finlandia ei isoa lommoa saanut aikaan. Kiinnostaisi silti tutustua lisää Raittilan novelleihin puhtaassa vertailumielessä.

Meillä on ollut eräällä kurssilla puhetta Raittilan Pakosarja -novellikokoelmasta. Olin aina mieltänyt sen nimen perusteella kokoelmaksi, jonka teemana on pakeneminen. (En siis ole lukenut kyseistä kokoelmaa.) Luennolla kävikin sitten ilmi, että pakosarja ei tarkoita pakenemista, vaan se on joku tekninen härpäke. Armas tuleva miehenikin selitti joskus mikä se on, mutta enhän minä sitä nyt enää muista...

Kommentit