Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman (2005)

Kustantamo: Avain
Sivumäärä: 158 (pokkari)
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

Terveissi Salost! Täällä ollaan. Ei tosin vielä omassa työhuoneessa, vaan keittiön pöydällä, läppärin varassa. Hieman kaoottiselta tämä vielä vaikuttaa, mutta kyllä tästä koti tulee. Mutta mennäänpäs asiaan!

Hesari kyseli taannoin lukijoiden sataa kotimaista suosikkia. Kirjabloggarit rupesivat joukolla lukemaan listaa ja niinpä minäkin sain hyvän syyn vihdoin lukea Elina Hirvosen kehutun Että hän muistaisi saman -teoksen. Lukijoiden suosikkilistalle tämä päätyi sijalle 58, mutta henkilökohtaiseen top 100:ni tämä ei mahtuisi. Hienoinen pettymys tämä minulle oli.

Että hän muistaisi saman kertoo Annasta ja hänen veljestään Joonasta, heidän perheestään ja Annan miesystävästä, Ianista. Teos on yhdenpäivänromaani, ja siinä mielessä ihan toimiva. En yleensä nimittäin tykkää yhdenpäivänromaaneista, mutta tässä se toimi ihan sujuvasti.

Luin tämän jo useita päiviä sitten ja tein pienen pika-arvion Morren maailman FB-sivulle:

Sain juuri loppuun Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. Pikaisesti laitan tähän pari ajatusta siitä. Bloggaus sitten kun saan pöytäkoneeni taas käyttöön.
Pisteitä teos saa 2/5. Luettu yhdeltä istumalta. Isot odotukset vaihtuivat tympääntyneisyydeksi. Jotain samaa kuin Riikka Pulkkisen kirjoissa (tai päinvastoin...). Liian siloinen ja hiottu. Lyhyessä tarinassa liikaa draamaa siellä sun täällä, vähän kuten maailmantuskaa potevassa teinissä. Kieli kuin markettirunoutta, tuntui kornilta. Joona oli kiinnostava hahmo. Tietynlainen lakonisuus toimi. Ei kuitenkaan minun juttuni, vaikka toisaalta ymmärrän tämän saaman suosion ja Finlandia-ehdokkuuden.

Siinäpä se siis tiiviisti sanottuna. Tästä jäi vähän sellainen maku, että on hakemalla haettu taiteellisuutta etenkin kielen tasolla. Lausetasolla tässä on simppeliä ja sujuvaa kieltä. Ei siis pöljiä ilmaisuja eikä pitkiä korulauseita.
Mutta esim. tämä kohta (s. 75):

Kun lähdemme kirkosta, isä tarttuu minua ja Joonaa käsistä. Lumihiutaleet leijailevat tyynessä illassa. Kun pysähtyy ja katsoo taivaalle, voi melkein lentää hiutaleita kohti. "Tulkaa", isä huutaa. "Ulkoavaruuden keijut hyökkäävät! Meidän on pelastettava maailma!" Työnnämme kielemme ulos pyydystämään keijuja. Isä pitää meitä käsistä ja me pyörimme hiutaleiden mukana, kylmiä pisaroita kielen päällä, ja kerran, olen varma, että nielaisen hiutaleen sijasta tähden.

Lässynläädiipadaapajaadijaa. Tämä tällainen tympi eniten ja siksi pisteytyksessä niin raju pudotus.

Näen tässä jotain samaa kuin Riikka Pulkkisen kirjoissa. Tämä jätti yhtä kylmäksi, yhtä etäiseksi. En saanut kenestäkään henkilöstä otetta ja koko tarina tuntui kovin etäiseltä.

Näin lyhyessä tarinassa oli minun makuuni lisäksi aivan liikaa draamaa. Oli Joonan kohtalo, Annan kokemukset, heidän isänsä lapsuudenkokemukset, Ianin kokemukset, Ianin vanhempien kokemukset... Kenelläkään ei tuntunut olevan sellaista kohtuullisen tavallista elämää vailla suuria draamoja (sotaa, perheväkivaltaa, mielenterveysongelmia, kiusaamista). Ne söivät tehoa toisiltaan ihan valtavasti.

Vaikka tämä ei minun makuuni ollutkaan, niin näen kyllä tämän ansiot. En ihmettele Finlandia-ehdokkuutta enkä top 100 -listalle pääsyä. Että hän muistaisi saman on hieno. Se on vain liian hieno minun makuuni.

Että hän muistaisi saman on ollut blogeissakin melkoisen suosittu. Se on luettu ainakin näissä blogeissa:
Lumiomena
P.S. Rakastan kirjoja
Tea with Anna Karenina
Koko lailla kirjallisesti