The Fifth Child
Suomennos: Heidi Järvenpää
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 160 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto
Harriet ja David tietävät välittömästi olevansa luodut toisilleen. Heillä on yhteinen haave tulevaisuudesta: suuri talo täynnä lapsia ja sukulaisia. Asiat sujuvat aivan kuten he ovat suunnitelleetkin - kunnes Harriet alkaa odottaa viidettä lastaan.
Kaikki muuttuu uuden tulokkaan myötä. Poika on liian suuri, liian vahva, liian äänekäs ja vihamielinen, eikä hän tyydy samaan kuin aikaisemmat lapset. Pitäisikö Harrietin uhrata yksi muiden hyvinvoinnin vuoksi?
Oma arvio:
En ole aiemmin lukenut Lessingiä ja tämä tuli sopivasti puheeksi Totally British -haasteen myötä.
Viides lapsi on lyhyt, ytimekäs, armoa antamaton ja tuskallinen. Sivuja tässä pokkariversiossa oli 160 ja kaikki teksti on ihan yhtä pötköä. Kappalejaot sentään ovat, mutta yhtään tyhjää riviä välissä ei ole. Ei myöskään siis lukuja.
Aluksi se ärsytti, mutta sitten tavallaan ymmärsin Lessingin pointin; armoa ei anneta eikä tunneta. Tahti on hengästyttävä lukijalle, mutta samalla se tuo lukukokemukseen tason, jolla pääsee lähemmäs Harrietia ja Beniä (viides lapsi).
Ben, Lovattin perheen viides lapsi, mullistaa tosiaan kaiken. Benin syntymä tuo paljon uusia kysymyksiä, joihin Lessing ei tarjoile vastauksia, vaan lukija saa pohtia asioita itsekseen. Saako vanhempi vihata lastaan? Jo ennen syntymää? Pitäiskö tosiaan uhrata yhden lapsen elämä muiden hyvinvoinnin vuoksi? 1970-luvun Englannissa vammaisuudelle ei ollut paljoa vaihtoehtoja, etenkään jos rahaa ei sattunut olemaan oikein rutkasti. Joko huono laitos, missä lapsi on 24h/vrk huumattuna pakkopaidassa tai sitten koti, missä muut perheen lapset joutuvat pelkäämään jopa henkensä edestä.
Lukijana tunsin suorastaan fyysistä tuskaa ajatellessani Harrietin tilannetta. Teki hän niin tai näin, niin aina se oli jollakin tapaa väärin päin. Harriet maksaa ratkaisustaan kovan hinnan, mutta se näyttää olevan joka tapauksessa väistämätöntä. Yhteiskunta ei tule vastaan. Lääkärit eivätkä opettajat löydä Benistä mitään vikaa. Syyttävä sormi kääntyy Harrietiin; joko hän on hullu tai valehtelee.
Viides lapsi on hyvin voimakas kertomus. Tunnustan kuitenkin pettyneeni sen loppuun. Se tuntui loppuvan yks kaks. Vaikka oli selvää, että tarina lähestyy loppuaan, tuntui siltä että lopun kaari tavallaan katkesi yllättäen. Olisi kiinnostavaa tietää, ovatko muut kokeneet samoin.
Minua häiritsi myös se, ettei Benin vammalle annettu mitään nimeä. David ajattelee sen olevan vain geenimuutos ja pohtii, että onko Ben jonkinlainen neanderthalin ihminen. Olisi kuitenkin ollut kiinnostavaa tietää, onko tuollainen vamma todellisuudessa mahdollinen. Tullaan taas siihen uskottavuuspulmaan.
Kokonaisuudessaan nämä kritiikin häivenet eivät häirinneet lukukokemusta. Viides lapsi kestänee useamman lukukerran ja haastaa isojen kysymysten ääreen.
Suomennos: Heidi Järvenpää
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 160 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto
Harriet ja David tietävät välittömästi olevansa luodut toisilleen. Heillä on yhteinen haave tulevaisuudesta: suuri talo täynnä lapsia ja sukulaisia. Asiat sujuvat aivan kuten he ovat suunnitelleetkin - kunnes Harriet alkaa odottaa viidettä lastaan.
Kaikki muuttuu uuden tulokkaan myötä. Poika on liian suuri, liian vahva, liian äänekäs ja vihamielinen, eikä hän tyydy samaan kuin aikaisemmat lapset. Pitäisikö Harrietin uhrata yksi muiden hyvinvoinnin vuoksi?
Oma arvio:
En ole aiemmin lukenut Lessingiä ja tämä tuli sopivasti puheeksi Totally British -haasteen myötä.
Viides lapsi on lyhyt, ytimekäs, armoa antamaton ja tuskallinen. Sivuja tässä pokkariversiossa oli 160 ja kaikki teksti on ihan yhtä pötköä. Kappalejaot sentään ovat, mutta yhtään tyhjää riviä välissä ei ole. Ei myöskään siis lukuja.
Aluksi se ärsytti, mutta sitten tavallaan ymmärsin Lessingin pointin; armoa ei anneta eikä tunneta. Tahti on hengästyttävä lukijalle, mutta samalla se tuo lukukokemukseen tason, jolla pääsee lähemmäs Harrietia ja Beniä (viides lapsi).
Ben, Lovattin perheen viides lapsi, mullistaa tosiaan kaiken. Benin syntymä tuo paljon uusia kysymyksiä, joihin Lessing ei tarjoile vastauksia, vaan lukija saa pohtia asioita itsekseen. Saako vanhempi vihata lastaan? Jo ennen syntymää? Pitäiskö tosiaan uhrata yhden lapsen elämä muiden hyvinvoinnin vuoksi? 1970-luvun Englannissa vammaisuudelle ei ollut paljoa vaihtoehtoja, etenkään jos rahaa ei sattunut olemaan oikein rutkasti. Joko huono laitos, missä lapsi on 24h/vrk huumattuna pakkopaidassa tai sitten koti, missä muut perheen lapset joutuvat pelkäämään jopa henkensä edestä.
Lukijana tunsin suorastaan fyysistä tuskaa ajatellessani Harrietin tilannetta. Teki hän niin tai näin, niin aina se oli jollakin tapaa väärin päin. Harriet maksaa ratkaisustaan kovan hinnan, mutta se näyttää olevan joka tapauksessa väistämätöntä. Yhteiskunta ei tule vastaan. Lääkärit eivätkä opettajat löydä Benistä mitään vikaa. Syyttävä sormi kääntyy Harrietiin; joko hän on hullu tai valehtelee.
Viides lapsi on hyvin voimakas kertomus. Tunnustan kuitenkin pettyneeni sen loppuun. Se tuntui loppuvan yks kaks. Vaikka oli selvää, että tarina lähestyy loppuaan, tuntui siltä että lopun kaari tavallaan katkesi yllättäen. Olisi kiinnostavaa tietää, ovatko muut kokeneet samoin.
Minua häiritsi myös se, ettei Benin vammalle annettu mitään nimeä. David ajattelee sen olevan vain geenimuutos ja pohtii, että onko Ben jonkinlainen neanderthalin ihminen. Olisi kuitenkin ollut kiinnostavaa tietää, onko tuollainen vamma todellisuudessa mahdollinen. Tullaan taas siihen uskottavuuspulmaan.
Kokonaisuudessaan nämä kritiikin häivenet eivät häirinneet lukukokemusta. Viides lapsi kestänee useamman lukukerran ja haastaa isojen kysymysten ääreen.
Tämä on tosiaan vahva kirja. Pidin tunnelmasta, vaikka lukeminen oli tavallaan vaikeatakin. Jotenkin tarina meni kaikessa inhottavuudessaan ihon alle. Koin vähän samankaltaisia vilunväristyksiä tätä lukiessa kuin poikani Kevinissä. Pojassa asui mielestäni myös sellainen pahuus, joka oli selittämätön. Itse pidin siitä, ettei asiaa purettu eikä selitelty. Voiko omaa lastaan kohtaan tuntea vihaa ja inhoa, se oli minusta tämän kirjan vahvin kysymys, joka viilsi myös lukijaa.
VastaaPoistaValkoinen kirahvi
Täytyypi laittaa tämä to-read listaan!
VastaaPoistakiinnostavaa :-) tämä on mulla lukulistalla, mutta ei ihan vielä käden ulottuvilla..
VastaaPoistaLuin tämän reilu vuosi sitten ja muistan, miten tuskallista kirjan lukeminen paikoin oli. Voimakas tunnelma piti otteessaan niin, että luin kirjan miltei yhdeltä istumalta. Harrietin tuska oli käsin kosketeltavaa ja silti Harriet ja David olivat raivostuttavia. Samalla tulin jotenkin (tämä olkoot se lukijan subjektiivinen osuus ;)) onnelliseksi siitä, että oma pieni uhmaikäinen poikani tuntui oikealta auringonpaisteelta.
VastaaPoistaTämä oli tosiaan voimakas lukukokemus. Paikoin tunsin Harrietin puolesta ehkä sääliäkin, mutta toisaalta kuten Katjakin kirjoitti, koin heidän molemman käytöksen raivostuttavaksi.
VastaaPoistaLuin ja tulkitsin kirjaa aikalailla samalla tavalla kuin Valkoinen kirahvi. Siri Hustvedtin kirjassa Kaikki mitä rakastin oli mielestäni paljon samaa, alussa kuvataan jonkinsortin yhteisöllistä idylliä, joka sitten särkyy, ja molemmissa oli jollakin tapaa "skitsofreeninen" poika.
VastaaPoistaHieno oivallus tuo, että tekstissä ei ollut lainkaan taukoja (tyhjiä rivejä) ja se jotenkin rinnastuu tuohon, että tapahtumat vyöryvät päälle!
Valkoinen kirahvi, tuo pahuus on myös hyvin mielenkiintoinen ja herättää jälleen lisäkysymyksiä; voiko lapsi olla paha? Entä jos hän on sairas?
VastaaPoistaKatri ja Booksy, suosittelen tätä kyllä lämpimästi!
Katja ja Susa, mielenkiintoista tuo Harrietin käytöksen raivostuttavuus. Minulta se meni jotenkin ihan ohi! Ärryin kyllä paikoin molempiin, mutta mikä teissä sai kiukun pintaan?
Pienen mökin emäntä, tuo idyllin särkyvyys oli myös hyvin tuskallista. Enpä olisi tajunnut tässä mielessä verrata tätä Hustvedtin kirjaan!
Mietin, että tähän sopisi tunnistesanaksi myös 'sairaus/vammaisuus' (on liian pitkä), mutta en keksi sopivaa yksisanaista ilmaisua. Onkohan 'sairaus' poliittisesti korrekti ilmaus vaikka kirja käsittelisikin vammaisuutta?
Mulla on tägivillitys ;)
Oi, minä aion lukea tämän pian, ja siksi harpoin vähän tekstiäsi. Jostain syystä olen vakuuttunut, että tässä kirjassa on erityisen hyväksi pitää ydin mysteerinä ennen omaa lukemista. :) Mutta sen verran luin, että tiedän sinun arvostaneen tätä. Hyvä!
VastaaPoistaMinäkin tunsin lähinnä sääliä Harrietia kohtaan, koska hän oli jotenkin niin yksin. David sen sijaan ärsytti, koska hän tuntui sälyttävän kaiken vastuun ja syyllisyyden Benistä vaimonsa harteille.
VastaaPoistaKirjan loppu oli kieltämättä outo. Lessing on muuten kirjoittanut romaanille jatko-osan, Ben, in the World. Minua ainakin kiinnostaisi saada se käsiini, jos se valottaisi vähän enemmän sitä, mitä lopun jälkeen tapahtui...