Sarja: Näkijän taru #1
Suomennos: Sauli Santikko
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 447
Robin Hobb tuntuu olevan uudessa nousussa nyt Elolaivat-trilogian suomentamisen myötä. Hobbin Realm of the Elderlings -maailmaan sijoittuvia sarjoja on suomennettu vähän missä järjestyksessä sattuu, mutta kaikki alkaa Näkijän tarusta.
Olen Näkijän tarun lukenut viimeksi joskus 15 vuotta sitten ja sitä ennenkin kerran tai kaksi. Sarja on minulla Otavan Seven-pokkareina hyllyssä ja viimeisestä osasta silloinen koirani, saksanpaimenkoira Jade, oli myös kovasti kiinnostunut. Kirja on onneksi yhä lukukelpoinen.
Puolisoni aloitti tämän ennen Elolaivojen kansille astumista ja tietysti sitten minunkin piti, semminkin kun hän koko ajan kommentoi, että "ohhoh! en muistanutkaan, että...", "ei tää Valta nyt niin...", "...nyt tätä lukee toisella tavalla, kun itsellä koira..." jne.
Muistin Näkijän taruista ennen kaikkea prinssi Vallan hahmon. Jessus siinä on sitten vastenmielinen kaveri, mutta nyky perspektiivistä katsoen hänhän on varsinainen kullannuppu esimerkiksi George R. R. Martinin prinssi Joffreyhin verrattuna.
Mutta keskitytään nyt tähän ensimmäiseen osaan, Salamurhaajan oppipoikaan. Tarina on kohtuullisen tyypillinen fantasiatarina lähtökohdiltaan. Orpopoika Fitz on kunniallisen kruununprinssi Uljaan äpäräpoika, joka päätyy pikkulapsena Peuranlinnan hoviin ja lopulta Kuuden Herttuakunnan kuningas Ovelan salamurhaajaksi. Prinssi Uljas on vetäytynyt pois roolistaan kruununprinssinä eikä Fitz tapaa isäänsä koskaan. Läheisin sukulaisista on Uljaan veli, prinssi Totuus, joka on uusi kruununperijä. Mutta se kolmas veli, prinssi Valta, kärkkyy kruunua...
Fitz kasvaa prinssi Uljaan tallimestari Burrichin huomassa. Burrich on ankaraakin ankarampi ja vaativa mies. Hän rakastaa hevosiaan, haukkojaan ja koiriaan, jotka ovat hänen ylpeytensä aihe. Fitz pitää eläimistä myös, mutta epäonnekseen hän ei ymmärrä ensin piilottaa ominaisuuttaan, jota sanotaan Vaistoksi. Hän kykenee luomaan erityisen henkisen siteen eläimeen. Kun Burrich huomaa tämän, hän on raivoissaan ja vertaa toimintaa eläimiinsekaantumiseen. Tästä syntyy iso juopa Fitzin ja Burrichin välille.
Fitz päätyy sittemmin Peuranlinnassa asuvan mystisen Chaden oppipojaksi – siis salamurhaajakoulutukseen. Eikä sekään riitä. Fitzin täytyy saada opetusta Taidossa, Näkijän suvun omassa maagisessa kyvyssä, jota voi kuvata jonkinlaiseksi telepatiaksi. Taidossa häntä kouluttaa sadistinen Galen. Kuusi Herttuakuntaa on nimittäin pulassa, sillä sotaisien punalaivojen väki on keksinyt kerrassaan inhan tavan iskeä valtakunnan väkeen muuttamalla heitä eräänlaisiksi zombeiksi.
Pienen pientä romantiikan ripettäkin on ilmassa ensi-ihastus Mollyn hahmon kautta, mutta Fitzin nuori ikä on vielä este sen kummemmalle romantiikalle.
Salamurhaajan oppipoika on siis hyvin pitkälle pohjustava osa, kuten sarjojen ensimmäiset osat lähes aina ovat. Fitz pääsee aloittamaan tehtävässään kirjan loppupuolella ja asetelmat jäävätkin hyvin jännitteisiksi, kun sattuu ja tapahtuu.
Robin Hobb on taitava kertoja, hyvin hyvin taitava. Kiintiöni fantasian orpolapsia kohtaan on tullut ajat sitten täyteen, mutta luottamukseni ja muistikuvani Hobbin kerronnasta saivat tarttumaan tähän uudestaan orpoudesta huolimatta. Tarinaa kertoo Fitz itse ja kerrontaratkaisu tuo hahmon aina lähemmäs lukijaa. Fitzin mukana jälleen kiinnyin niin Vihiin kuin Puhkuunkin, Fitzin koiriin. Ihastuin Mollyyn ja Chadeen. Saatoin haistaa lady Taimen aamuastian löyhkän ja tuntea prinssi Vallan potkut kyljessäni. Vihaan ja rakastan Burrichia, turhaudun lady Mielenmaltin ja Narrin kanssa ja niin edelleen.
Ainoa asia, minkä kanssa kurtistelin kulmiani, on Fitzin ikä. Minusta siinä oli välillä epäloogista heittoa. Fitz ihastuu 14-vuotiaana kaksi vuotta vanhempaan Mollyyn, mutta ei saa oikein sanotuksi mitään ja ikäero on siinä vaiheessa liian suuri – mikä on tietysti totta. Mutta jotenkin Fitzin käytös viinipulloineen, ruusuineen ja sitten sydänsuruihin ryyppämiseen ei ihan istu tarinaan, vaikka teoriassa on tietysti mahdollista. Fitz vaikuttaa paikka paikoin lähemmäs parikymppiseltä – sitten taas toisinaan lähemmäs kymmenvuotiaalta. Jäin käsitykseen, että Salamurhaajan oppipoika kattaa noin suunnilleen ikävuodet 6–16, mutta horjuntaa on.
Muistini pettää sen verran edellisestä lukukerrasta, että odotin tämän olevan lapsekkaampi. Osin tietysti suomennoksen vuoksi. Nimistö antaa tietyllä tapaa harrypottermaisen vaikutelman enkä ole ihan varma, mitä siitä ajattelen. Nimillä on merkitys, joten tavallaan ymmärrän miksi ne on käännetty, mutta omanlaisensa leiman se antaa. Lisäksi aikanaan tätä on markkinoitu nuortenkirjana, kuten tuohon aikaan melkeinpä kaikkea fantasiaa. Onhan tässä lapsipäähenkilökin!
Näkijän taru on kuitenkin aikuisille suunnattu. Sen verran karkeita puheita, väkivaltaa, synkkiä teemoja ym. tässä on. Teemoissa mennään syvälle, ihon alle. Ei sinänsä ole estettä, miksei nuorikin voisi tätä lukea (esim. väkivallan kuvaus ei ole kovin graafista), mutta itse pidän tätä kyllä ihan aikuisille suunnattuna siinä missä Taru sormusten herrasta, Tulen ja jään laulu ym. ovat.
Joten jos hyvä, perinteinen fantasia houkuttaa, niin kannattaa tarttua tähän!
Kommentit
Lähetä kommentti