Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: n. 200
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: kirjasto
Ihmiskokeita, outoja viruksia, hymyileviä tappajia. Rituaaleja, ristejä, ruoskia ja roiskeita. Hyvää ja huonoa makua, roskaa ja rappiotaidetta, korkeaa ja matalaa.
Viiltokuvia on kotimaisen kauhun koko kuva, enemmän kuin vain koivu, tähti ja moottorisaha. Se on kokoelma kauhunovelleja Freddy Krugerin ja Charles Mansonin aikalaisilta. Matka sielunmaisemista ruumiinavauksiin, psykologiasta splatteriin, humanismista ihmissyöntiin ja takaisin 16 kirjoittajan voimin. Suomalaisessa kirjallisuudessa aiemmin kauheasti kaihdetun ja vaikeudessaan vähätellyn lajityypin rajoja kokeilevat muun muassa Boris Hurtta, Kari Nenonen, Tove Jansson, Jaana Rinne, Teija Niemi ja Kari Kontio.
Kokoelma sisältää novellit:
Viiltokuvia on kauhein lukemani novellikokoelma. En puhu pelottavuudesta, vaan kirjallisesta tasosta. Pahinta oli se, että se sai minut harkitsemaan uudestaan graduni aihetta. Jos kotimainen kauhukirjallisuus on laajemminkin tätä tasoa, niin en yhtään ihmettele miksi sitä julkaistaan vähän ja on tutkittu vielä vähemmän.
(En kuitenkaan ihan vielä ole gradun osalta valmis vaihtamaan aihetta, elän siinä toivossa että tämä vain oli huono otos ja että viimeisen 20 vuoden aikana on kehitystäkin tapahtunut.)
Muutama novelli ylsi sellaiseen kuta kuinkin hyväksyttävään keskitasoon, mutta suurin osa oli oikeasti huonoja. Yritän ajatella, etteivät ne vain olleet makuuni (kuten esim. splatter-jutut eivät ylipäätään uppoa minuun), mutta ihmettelen esimerkiksi sitä, miksi Teija Niemeltä on otettu kokoelmaan peräti kolme tekelettä? Yhdessäkään niissä ei ollut oikein mitään ideaa.
Boris Hurtalta ja Kari Nenoselta olisin mieluusti lukenut useammankin jutun (heidän kirjoihinsa tullaankin Morren maailmassa myöhemmin) enkä ihmettele, että he ovat tässä genressä nimeä saaneita kirjailijoita. Kari Kontionkin novellit olivat sieltä parhaimmasta päästä.
Jesus ja Amalia (Hurtta) ei ollut minun makuuni noin muuten, mutta tekstistä näkyi, ettei kyseessä ollut kuka tahansa kynäilijä.
Armoton aika ja Isän rakkaus (Kontio) olivat hyviä. Uskontoteema yhdisti niitä ja kytki novellit tavallaan toisiinsakin. Kontio onnistui käyttämään uskontoa taustalla hyvällä maulla. Samoin Anna Heinämaa novellissaan Rakastajatar.
Kari Nenosen novelli Oppipoika oli melkoisen nenosmainen, mitä muistelen hänen omaa Noitarovio -kokoelmaansa. Kari Nenonen lienee toistaiseksi ainoa kauhukirjailija, jonka vienoa splattermaisuutta minäkin kestän.
Onneksi Tove Jansson ei päätynyt kauhukirjailijaksi. Lokomotiivi oli hauskasti kirjoitettu, mutta enemmän tylsä kuin kauhuhenkinen. Jyrki Lehtolakin koitti olla ehkä hauska, mutta minua lähinnä tympi. Tylsyydessä Janssonia paremmin kunnostautui Jari Halonen, jonka novelli Kauhuakauhua on lähinnä pohdiskeleva yritelmä eri kauhutarinoista. Tässä näin muutamia mainitakseni.
Moni novelli kaatui joko tylsyyteen tai sitten typeriin aiheisiin. Mikä ihmeen vietti on myös sotkea pornografiaa ja insestiä mukaan oikein isolla kauhalla kauhujuttuihin? Eikö mitään muuta ällöttävää voisi keksiä? Yllättävän moni novelli vähintään sivusi näitä teemoja. Ehkä jonkun mielestä kauhuksi riittää se, että jutussa mainitaan sanat 'kyrpä' ja 'persereikä'.
Hyväksi novelliksi mainittakoon myös Esa Kirkkopellon novelli Lainausmerkit. Sen idea oli hauska ja se oli juuri sopivan mittainen. Mitään kauhua en siitä kyllä löytänyt, joten tunnelmaa latisti novellin väärä seura.
Kokonaisuudessaan Viiltokuvista jäi suuhun tympeä maku. Ja vähän kauhistunutkin; ei kai kotimainen kauhu oikeasti ole näin huonoa? Tutkimus jatkukoon...
Sivumäärä: n. 200
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: kirjasto
Ihmiskokeita, outoja viruksia, hymyileviä tappajia. Rituaaleja, ristejä, ruoskia ja roiskeita. Hyvää ja huonoa makua, roskaa ja rappiotaidetta, korkeaa ja matalaa.
Viiltokuvia on kotimaisen kauhun koko kuva, enemmän kuin vain koivu, tähti ja moottorisaha. Se on kokoelma kauhunovelleja Freddy Krugerin ja Charles Mansonin aikalaisilta. Matka sielunmaisemista ruumiinavauksiin, psykologiasta splatteriin, humanismista ihmissyöntiin ja takaisin 16 kirjoittajan voimin. Suomalaisessa kirjallisuudessa aiemmin kauheasti kaihdetun ja vaikeudessaan vähätellyn lajityypin rajoja kokeilevat muun muassa Boris Hurtta, Kari Nenonen, Tove Jansson, Jaana Rinne, Teija Niemi ja Kari Kontio.
Kokoelma sisältää novellit:
- Boris Hurtta: Jesus ja Amalia
- Tove Jansson: Lokomotiivi
- Matti Nikkola: Troijan hevonen
- Jaana Rinne: Plan H from Outer Space
- Jari Halonen: Kauhuakauhua
- Sara Heinämaa: Mitä vesilinnut syövät
- Kari Kontio: Armoton aika
- Kari Kontio: Isän rakkaus
- Jyrki Lehtola: Että kehtaa olla kauheata
- Anna Heinämaa: Rakastajatar
- Kari Nenonen: Oppipoika
- Jyrki Kiiskinen: Kuinka hän nousi ylös
- Teija Niemi: tip
- Teija Niemi: Home of the Brave
- Teija Niemi: Voice Over
- Markku Eskelinen: Tartar Baby
- Nicholas Royale: Rakastavaiset
- Esa Kirkkopelto: Lainausmerkit
- Päivi Perttula: Frankensteinin hamsteri eli munnelmia ajan hampaasta
Viiltokuvia on kauhein lukemani novellikokoelma. En puhu pelottavuudesta, vaan kirjallisesta tasosta. Pahinta oli se, että se sai minut harkitsemaan uudestaan graduni aihetta. Jos kotimainen kauhukirjallisuus on laajemminkin tätä tasoa, niin en yhtään ihmettele miksi sitä julkaistaan vähän ja on tutkittu vielä vähemmän.
(En kuitenkaan ihan vielä ole gradun osalta valmis vaihtamaan aihetta, elän siinä toivossa että tämä vain oli huono otos ja että viimeisen 20 vuoden aikana on kehitystäkin tapahtunut.)
Muutama novelli ylsi sellaiseen kuta kuinkin hyväksyttävään keskitasoon, mutta suurin osa oli oikeasti huonoja. Yritän ajatella, etteivät ne vain olleet makuuni (kuten esim. splatter-jutut eivät ylipäätään uppoa minuun), mutta ihmettelen esimerkiksi sitä, miksi Teija Niemeltä on otettu kokoelmaan peräti kolme tekelettä? Yhdessäkään niissä ei ollut oikein mitään ideaa.
Boris Hurtalta ja Kari Nenoselta olisin mieluusti lukenut useammankin jutun (heidän kirjoihinsa tullaankin Morren maailmassa myöhemmin) enkä ihmettele, että he ovat tässä genressä nimeä saaneita kirjailijoita. Kari Kontionkin novellit olivat sieltä parhaimmasta päästä.
Jesus ja Amalia (Hurtta) ei ollut minun makuuni noin muuten, mutta tekstistä näkyi, ettei kyseessä ollut kuka tahansa kynäilijä.
Armoton aika ja Isän rakkaus (Kontio) olivat hyviä. Uskontoteema yhdisti niitä ja kytki novellit tavallaan toisiinsakin. Kontio onnistui käyttämään uskontoa taustalla hyvällä maulla. Samoin Anna Heinämaa novellissaan Rakastajatar.
Kari Nenosen novelli Oppipoika oli melkoisen nenosmainen, mitä muistelen hänen omaa Noitarovio -kokoelmaansa. Kari Nenonen lienee toistaiseksi ainoa kauhukirjailija, jonka vienoa splattermaisuutta minäkin kestän.
Onneksi Tove Jansson ei päätynyt kauhukirjailijaksi. Lokomotiivi oli hauskasti kirjoitettu, mutta enemmän tylsä kuin kauhuhenkinen. Jyrki Lehtolakin koitti olla ehkä hauska, mutta minua lähinnä tympi. Tylsyydessä Janssonia paremmin kunnostautui Jari Halonen, jonka novelli Kauhuakauhua on lähinnä pohdiskeleva yritelmä eri kauhutarinoista. Tässä näin muutamia mainitakseni.
Moni novelli kaatui joko tylsyyteen tai sitten typeriin aiheisiin. Mikä ihmeen vietti on myös sotkea pornografiaa ja insestiä mukaan oikein isolla kauhalla kauhujuttuihin? Eikö mitään muuta ällöttävää voisi keksiä? Yllättävän moni novelli vähintään sivusi näitä teemoja. Ehkä jonkun mielestä kauhuksi riittää se, että jutussa mainitaan sanat 'kyrpä' ja 'persereikä'.
Hyväksi novelliksi mainittakoon myös Esa Kirkkopellon novelli Lainausmerkit. Sen idea oli hauska ja se oli juuri sopivan mittainen. Mitään kauhua en siitä kyllä löytänyt, joten tunnelmaa latisti novellin väärä seura.
Kokonaisuudessaan Viiltokuvista jäi suuhun tympeä maku. Ja vähän kauhistunutkin; ei kai kotimainen kauhu oikeasti ole näin huonoa? Tutkimus jatkukoon...
Voi eih.. vieras kokoelma minulle, mutta kuulostaa siltä ettei houkuttele :-/ Toivottavasti löydät myös hyvää kotimaista kauhua jostain... vaikka on pakko tunnustaa ettei juuri tule mieleen loistavia esimerkkejä. Vihreä kamarikin on niin pölyttynyt kirja ettei sitä oikein kauhuksi laskisi...
VastaaPoistaAloitin juuri uutta Nenosen kirjaa ja vaikuttaa yhtä tasalaatuisen ok:lta kuin aiemminkin täällä esitelty.
VastaaPoistaEi mitään King-tasoa (mutta King onkin ihan omaa tasoaan), mutta perushyvää kauhua.
Joten toivoa on!
Kuulostaa kieltämättä aika hirveältä kokoelmalta...
VastaaPoistaMutta hyvä että kotimaisella kauhulla on vielä toivoa. Toivottavasti löydät tutkimusta varten parempia esimerkkejä! :)