Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (1959-1962), toinen postaus

Kustantamo: WSOY
Äänikirjan kesto: osa 1: 16 h 19 min, osa 2: 18 h 15 min, osa 3: 18 h 59 min
Lukija: Antti Holma

Olen lukenut Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian kerran ja kuunnellut nyt kahdesti. Ensimmäisen lukukerran bloggauksen löydät tästä. Nyt luin itsekin hiukan huvittuneena tuota vanhaa postaustani vuodelta 2008. Näkemykseni ovat tässä hiukan muuttuneet, mutta tullaan siihen kohta.

Muutama vuosi sitten kuuntelin teoksen Veikko Sinisalon lukemana. Pidin tuolloin taukoa bloggaamisesta, joten siksi siitä ei ole postausta. (Harmi. Ei pitäisi pitää taukoja näin tärkeässä asiassa!) Sinisalon luentaa pidetään jossakin määrin ikonisena. Se on ajalta kauan ennen nykyistä äänikirjaboomia ja on yhä kuunneltavissa suoratoistopalveluissa. Muistan nauttineeni Sinisalon luennasta ensimmäisen kirjan puoliväliin asti noin suunnilleen. Sinisalo eläytyy hyvin vahvasti ja luenta lähentelee näyttelemistä. Etenkin Aune Leppäsen roolin kiekuminen oli todella korvia vihlovaa. Mutta äkkiä liiallinen eläytyminen alkoi kääntyä itseään vastaan ja alkoi tympiä. Vain itse tarina sai jatkamaan loppuun Sinisalon kanssa.

Olikin kiinnostavaa tarttua tähän uudestaan Antti Holman luennan kannalta. Oikein hyvää, oikein hyvää ja oikein hyvää, sanoisi Antti itsekin. Holman luenta oli todella miellyttävää alusta loppuun asti. Eri henkilöiden painotusten ero on hienovaraista, mutta tunnistettavaa ilman, että täytyisi koko ajan kuulostella, että kenenköhän repliikki tuo oli. Toki TPA:n hahmot ovat tunnistettavia jo ihan kielensä kautta, mutta Holman luenta toi niihin lisää piirun verran syvyyttä. Näin nautinnolliseen kuuntelukokemukseen ovat yltäneet vain Lars Svedbergin lukema Sinuhe egyptiläinen ja Jukka Pitkäsen lukema Richard Powersin Ikipuut. (Miksi, oi miksi menin pitämään blogitaukoa?!)

Täällä Pohjantähden alla oli jälleen jyrisyttävä kokemus. Varsinaista tarinaa en nyt noin muuten lähde enää avaamaan. Jotenkin ei edes sanat riitä siihen, sillä tarinassa tapahtuu niin paljon. En tässä blogissa yleensä avaudu politiikasta, mutta juuri nyt Täällä Pohjantähden alla tuntuu ajankohtaisemmalta ja osuvammalta kuin aiemmilla lukukerroilla. Ellen Salpakari muistuttaa hätkähdyttävän paljon kovan linjan ministeri Riikka Purraa. Piilossa oleva pääministerimme Petteri Orpo taas kuin ilmetty pastori Lauri Salpakari. Rouva Salpakari on kovasti isänmaallinen, mutta haluaa työläisen pysyvän nöyränä ja vähään tyytyvänä. Työmäärää pitää nostaa, jotta pappila tuottaisi enemmän – uudet vaunut pitää hankkia, sillä eihän sovi että pastori kulkee missä tahansa kieseissä. Kommunismia ovat vähän se, tämä ja tuo – kuten kahdeksan tunnin työpäivä, johon ei millään tahdottaisi taipua sillä maailmanloppuhan siitä seuraisi. Kuulostaa niin kovin, kovin tutulta... Ei ole jutut sadassa vuodessa muuttuneet. Ja kun itänaapurimme isottelee nytkin, niin hiljaiseksi vetää tämä kirja. Tarvitsemmeko uuden talvisodan?

Aiemmin moitin hahmoja yksiulotteisuudesta. Ehkä vika oli lukijassa. Olen edelleen sitä mieltä, että henkilöt rakennetaan yhden tai kahden tulokulman kautta, mutta tavallaan se on väistämätöntäkin näin laajan henkilögallerian kanssa. Mutta se ei silti tee hahmoista yksinkertaisia. Tällä kertaa näin Elinan syvemmin. Hän on kovin kiltti, uskollinen ja hyveellinen, mutta nyt näin myös sen pikkuisen tuomitsevankin puolen, mikä välittyy Elinan uskonnollisuudenkin kautta. Ylipäätään havahdutti se, kuinka kovasti Koskelat ovat kärkkäitä arvostelemaan muita – Kaarina sanoo tämän suoraankin kolmannen osan lopussa.

Preeti Leppänen jatkoi suosikkinani. Jos kaikki maailman ihmiset olisivat kuin Preeti, maailma olisi paljon yksinkertaisempi ja rauhallisempi paikka elää. Aune ei ärsyttänyt tällä kertaa niin paljoa, näin hänet enemmän selviytyjänä. Jussi Koskelan yrmyys oli lähinnä hellyyttävää, eikä Almankaan osa näin ollen tuntunut niin kurjalta. Edelleen itkin Koskelan poikien kohtaloa.

Ainoa asia, josta en tässä teoskokonaisuudessa edelleenkään pidä enkä oikein ymmärrä, on sen loppu. Viimeisessä luvussa Janne Kivivuori palaa Pentinkulmalle, elellään kaiketi 1950-lukua. Jannen kautta nivotaan tapahtumia loppuun. Viimeinen kohtaus on kuitenkin Elinan. Hän istuu kiikustuolissa, kuuntelee radiota, hymyilee ja muistelee. Tämä ok. Mutta radiosta soi Kauko Käyhkön Inarinjärvi-kappale. Miten ihmeessä se liittyy koko Täällä Pohjantähden alla -trilogian kokonaisuuteen, kun kappale puhuu Lapista?! Ärsyttää.

Joka tapauksessa jos pitäisi valita se yksi kirja, joka kaikkien tulisi lukea, olisi minun valintani tämä. Ja nimenomaan juuri nyt.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita. Tätä ei tarvinne sen kummemmin perustella.

Kommentit