Suomennos: Arto Schroderus
Käännösvuosi: 2006
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 596
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos
Eletään vuotta 1972. Kuusitoistavuotias tyttö löytää isänsä kirjastosta lohikäärmeen kuvalla koristellun salaperäisen kirjan. Pian hän saa luettavakseen kirjeitä, joissa pahoitellaan lukijan kohtaloa: hän on astunut syvälle pimeyden ja pahuuden vaikutuspiiriin.
Kirjeet ja diplomaattina toimivan isän salaileva käyttäytyminen herättävät tytössä pelkoa ja hämmennystä. Vihdoin isä suostuu kertomaan professori Rossista, joka katosi tutkiessaan merkillistä historiallista arvoitusta. Hän paljastaa seuranneensa Rossin jalanjälkiä eri puolilla Eurooppaa yhdessä professorin tyttären Helenin kanssa. Pahuuden lähde kutsuu heitä selittämättömällä tavalla puoleensa, ja samalla kasvoi halu tietää siitä enemmän.
Vähitellen, mutta vääjämättä tyttö saa kuulla Rossin, isänsä ja Helenin jäljittäneen ihmisvereen ja pimeyteen viehtynyttä hahmoa, joka on kauan sitten jättänyt taakseen elämän ja kuoleman rajan. Ensimmäisen kerran hänestä kirjoitettiin 1400-luvulla Draculana, lohikäärmeen poikana. Missä on hänen viimeinen hautasijansa? Miksi mysteeri on houkutellut puoleensa yhä uusia tutkijoita, jotka samalla asettavat henkensä suureen vaaraan? Vastaukset vaativat pahuuden kohtaamista silmästä silmään...
Oma arvio:
Tämän järkäleen parissa olen siis hitaasti, mutta varmasti edeten, viettänyt aikaani viimeiset kaksi viikkoa. Lukemisen hitaus ei ole johtunut kirjasta, vaan ihan muista syistä.
Historiantutkija on varsin mukava tarina. Voimakas historiallinen säväys oli miellyttävä ja jäinkin miettimään, että oliko erilaiset faktat esim. Bulgarian ja Unkarin historiasta, perinnetavoista ym. ihan oikeita faktoja.
Kostova kirjoittaa hyvin. Hän kuvailee ja maalailee maisemat, tilanteet ja tunnelmat kauniisti, kiinnostavasti jäämättä kuitenkaan turhaan niitä vatvomaan. Huumoria ei tarinassa juuri ollut, mutta en toisaalta osannutkaan sitä tässä yhteydessä kaivata. Se ei vain olisi istunut romaanin kokonaiskuvaan. Kirjailija onnistui taidokkaalla kuvailullaan herättämään kiinnostukseni pariinkin kaupunkiin; Istanbuliin ja Budapestiin. Ne pitää nähdä!
Valitettavan iso miinus kirjalle oli sen kömpelö rakenne. Ikäänkuin Kostova olisi sortunut omaan näppäryyteensä. Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Koko tarina kulkee kirjeiden muodossa. Ensin tämä 16-vuotias tyttö lukee Rossin kirjeet, jotka ovat osoitettu tytön isälle, Paulille. Sitten Paul kertoo tyttärelleen tarinaansa suullisesti, mutta lopulta Paul katoaa ja jäljelle jää nippu kirjeitä, jossa hän kertoo tarinansa loppuun. Ja näistä Paulin kirjeistä lähes koko miltei 600 sivuinen romaani koostuu.
Ensinnäkään nämä Paulin kirjeet eivät olleet lainkaan kirjemäisiä, vaan ne olivat proosatyyppistä kerrontaa. Kirjeissä kuvailtiin kahviloihin lankeavaa valoa, epäluuloisten ihmisten silmien siristelyä, erilaisia kasvojen piirteitä jne. Niissä oli sanatarkkaa repliikkimuotoista keskustelua ja välissä myös muutamia ihan oikeita kirjeitä. Kokonaisuudessaan siis erittäin hyvää proosatekstiä - mutta ei kirjetekstiä.
Toisekseen tämä tytär, joka näitä kirjeitä tavallaan kantaa, on täysin turha henkilö, niin hurjalta kuin se kuulostaakin. Hänellä ei oikeastaan ole muuta tekemistä kuin lukea niitä kirjeitä ja siinä välissä vähän etsiä kadonnutta isäänsä. Loppukohtauksessa hän toki löytää isänsä ja tarina saa tietynlaisen päätöksen, mutta missään vaiheessa en kokenut tätä tytärtä kovinkaan motivoiduksi henkilöksi.
Kolmanneksi tarinan loppu hiukan lässähti, mikä on isohko pettymys kun tarina muutoin on ollut niin hyvä. Loppu on amerikkalaisen onnellinen sen jälkeen kun ratkaisevan käänteen tekikin henkilö, joka esiintyi tarinassa vain pari kertaa eikä edes ollut taustallisesti kovinkaan merkittävä. Se oli ainoa kohta, jota en arvannut ennalta. Muuten tarinan kulku henkilösuhteiden välillä oli melkoisen ennalta-arvattavaa.
Nämä isot miinukset harmittavat aika paljon, koska tarina noin muuten on hyvä ja teksti sujuvaa ja mukavaa luettavaa. Tarina etenee mukavan jouhevasti, luvut päättyvät jännittävästi ja välillä tekstiä tuli suorastaan ahmittua. Takakannen teksti antaa kirjasta turhan hömppämäisen kuvan ylidramatisoinnillaan. Voi olla, että kyseessä on tulkinnallinen näkökulma, mutta minusta "pahuuden lähde" ei kutsunut Paulia ja Heleniä "selittämättömällä tavalla puoleensa", vaan Paul halusi etsiä työtoverinsa ja ohjaajansa, ja Helen taas isäänsä - professori Rossia siis. Paul on historiantutkija (kuten prof. Rossi) ja Helen antropologi, joten etsintämatkalla edetään aika paljon historian varassa, mikä luonnollisesti kiinnostaa molempia.
Ei ollut yllätys, että tästä on tekeillä elokuva. IMDB:n mukaan The Historian pitäisi ilmestyä 2010.
Kommentit
Lähetä kommentti