Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 261
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto
Takakansi:
Otetaan suomalainen kesäpäivä, lestadiolaiset suviseurat ja sekalainen seurakunta uskovaisia, rokkareita, kauppiaita, helvetin enkeleitä ja yliopiston tutkijoita. Tulokseksi saadaan kaaos, joka tuo mieleen Raamatun vitsaukset.Ei minulta mitään puutu kertoo yhdestä päivästä historian suurimmissa seuroissa. Valtavalla lestadiolaiskokouksella on maailmannäyttelyn suurellisuus: Venetsian oopperatalon kokoinen suurteltta, painokone, paikallisradioasema, autoliike ja satelliittiyhteys Amerikkaan.
Sisäkertomuksissaan romaani kuvaa myös neljän miessukupolven suhdetta uskoon, työhön ja rakkauteen. Lukijalle välittyy yllättävä kuva luterilaisuudesta ja sen herätysliikkeistä.
Oma arvio:
En ollut aiemmin lukenut Raittilan teoksia enkä kuullut hänen kuunnelmiaankaan. Tämän kirjan jälkeen lisään kyllä Raittilan siihen 'tämän-kirjailijan-kirjoja-haluan-lukea-lisää' -listaan, joka tosin näyttää loputtomalta. Luultavasti minun ei ikinä elämässäni tarvitse huokaista, että "en yhtään tiedä mitä lukisin".
Joka tapauksessa tämä kirja oli hauska. Vähään aikaan en olekaan lukenut aidosti näin hilpeää ja nauruhermoja kutkuttavaa kirjaa. Raittila rakentaa taitavasti erilaisia persoonia ja käyttää hyväkseen stereotypioita, mutta ei tee niistä kuitenkaan itsetarkoitusta.
Lievää hankaluutta aluksi toi vain monet minä-kertojat. Kesti jonkin aikaa oppia tunnistamaan jokaisen "ääni" (tässä näkyy selkeästi myös Raittilan kuunnelma-tausta), mutta kun sen sitten omaksui, niin loppu olikin silkkaa nautintoa. Moniäänisyys toi hienosti asioihin myös erilaisia näkökulmia.
Romaaneissa on lähestulkoon aina plussaa, jos siinä on sisäkertomuksia (mm. siitä syystä pidän niin kovasti Seitsemästä veljeksestä). Tietysti niiden ujuttaminen tekstiin täytyy tapahtua kitkattomasti. Tässä teoksessa se kyllä sujui. Sisäkertomukset olivat hauskoja, yksi jopa tragikoominen. Mitä voikaan tapahtua, kun vaimo passataan niin hyvin, että hän kokee olevansa täysin tarpeeton...
Tematiikkana tässä on ihmisen tietynlainen ahneus. Pitää päästä tilaan, jolloin voi sanoa "Ei minulta mitään puutu". Teos ei kuitenkaan ole tuomitseva tai saarnaava. Mielestäni se ei anna negatiivista kuvaa lestadiolaisista (körttiläisistä ehkä vähän), eikä pyri arvottamaan mitään elämänkatsomuksia.
Suosittelen Raittilaa ehdottomasti leppoisan ironian ja huumorin ystäville!
Sivumäärä: 261
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto
Takakansi:
Otetaan suomalainen kesäpäivä, lestadiolaiset suviseurat ja sekalainen seurakunta uskovaisia, rokkareita, kauppiaita, helvetin enkeleitä ja yliopiston tutkijoita. Tulokseksi saadaan kaaos, joka tuo mieleen Raamatun vitsaukset.Ei minulta mitään puutu kertoo yhdestä päivästä historian suurimmissa seuroissa. Valtavalla lestadiolaiskokouksella on maailmannäyttelyn suurellisuus: Venetsian oopperatalon kokoinen suurteltta, painokone, paikallisradioasema, autoliike ja satelliittiyhteys Amerikkaan.
Sisäkertomuksissaan romaani kuvaa myös neljän miessukupolven suhdetta uskoon, työhön ja rakkauteen. Lukijalle välittyy yllättävä kuva luterilaisuudesta ja sen herätysliikkeistä.
Oma arvio:
En ollut aiemmin lukenut Raittilan teoksia enkä kuullut hänen kuunnelmiaankaan. Tämän kirjan jälkeen lisään kyllä Raittilan siihen 'tämän-kirjailijan-kirjoja-haluan-lukea-lisää' -listaan, joka tosin näyttää loputtomalta. Luultavasti minun ei ikinä elämässäni tarvitse huokaista, että "en yhtään tiedä mitä lukisin".
Joka tapauksessa tämä kirja oli hauska. Vähään aikaan en olekaan lukenut aidosti näin hilpeää ja nauruhermoja kutkuttavaa kirjaa. Raittila rakentaa taitavasti erilaisia persoonia ja käyttää hyväkseen stereotypioita, mutta ei tee niistä kuitenkaan itsetarkoitusta.
Lievää hankaluutta aluksi toi vain monet minä-kertojat. Kesti jonkin aikaa oppia tunnistamaan jokaisen "ääni" (tässä näkyy selkeästi myös Raittilan kuunnelma-tausta), mutta kun sen sitten omaksui, niin loppu olikin silkkaa nautintoa. Moniäänisyys toi hienosti asioihin myös erilaisia näkökulmia.
Romaaneissa on lähestulkoon aina plussaa, jos siinä on sisäkertomuksia (mm. siitä syystä pidän niin kovasti Seitsemästä veljeksestä). Tietysti niiden ujuttaminen tekstiin täytyy tapahtua kitkattomasti. Tässä teoksessa se kyllä sujui. Sisäkertomukset olivat hauskoja, yksi jopa tragikoominen. Mitä voikaan tapahtua, kun vaimo passataan niin hyvin, että hän kokee olevansa täysin tarpeeton...
Tematiikkana tässä on ihmisen tietynlainen ahneus. Pitää päästä tilaan, jolloin voi sanoa "Ei minulta mitään puutu". Teos ei kuitenkaan ole tuomitseva tai saarnaava. Mielestäni se ei anna negatiivista kuvaa lestadiolaisista (körttiläisistä ehkä vähän), eikä pyri arvottamaan mitään elämänkatsomuksia.
Suosittelen Raittilaa ehdottomasti leppoisan ironian ja huumorin ystäville!
Kommentit
Lähetä kommentti