Juhani Aho: Papin tytär / Papin rouva (1885 / 1893)

Kustantamo: SKS
Sivumäärä: 378
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Juhani Ahon (1861-1921) kertojankyvyt ovat näkyvissä jo hänen vuonna 1883 Kansanvalistusseuran Kalenterissa ilmestyneessä novellissaan Siihen aikaan kun isä lampun osti. Hänen ensimmäiset novellinsa julkaistiin kirjana 1884 samoin kuin realistinen pienoisromaani Rautatie. Jo seuraavana vuonna Aho hakeutui romaanissaan Papin tytär kohti rohkeampaa, kansainvälisen realismin oppien mukaista kerrontaa. Hän paneutui yhteiskunnan epäkohtiin - tässä naisen asemaan ja tyttöjen koulutukseen - ja näytti ympäristön voiman yksilön muovaajana. Elli on pappilan haaveksiva tyttö, joka haluaa nähdä kauas, konkreettisestikin puiden yläoksilta, katon harjalta. Papin tyttären lopulla kulkee Ellin maiseman halki Olavi Kalm, ylioppilasnuorukainen, ja jää mieleen ja unelmiin.
Romaanin toisen osan tapahtumat kuuluivat jo alun alkaen romaanisuunnitelmaan, mutta ne etsivät muotoaan kahdeksan vuotta. Elli on nyt papin rouva, ja heleänä kesänä maailmaa nähnyt Olavi Kalm tulee hänen elämäänsä. Kertomuksen juoni ei ole uusi, kirjasta on puhuttu suomalaisena Madame Bovarynä, mutta se runollinen hehku, johon Aho tarinansa sytyttää, se maisemarunouden puhuvuus, jolla hän sen ympäröi, se naisensydämen ymmärtäminen, jolla hän sen pohjustaa, tekevät siitä ainutlaatuisen. Syystä sanoo Päivi Molarius esipuheessaan, että Papin tyttäressä Aho lunasti Rautatien herättämät odotukset ja Papin rouvassa hän kirjoitti kirjan, joka on "laskettu sekä Ahon tuotannon ehdottomaan kärkeen että koko kaunokirjallisuutemme klassikoihin".

Oma arvio:

Luin nämä alunperin "väärässä" järjestyksessä, mutta se ei kumpanakaan lukukertana haitannut ollenkaan. Molemmat ovat kuitenkin sen verran itsenäisiä teoksia.
Papin rouva oli ensimmäinen lukemani Juhani Ahon teos ja luin sen jo viime syksynä. Papin tyttären luin nyt sitten viimeisimpänä.

Näissä teoksissa tosiaan kulminoituu se mikä Juhani Ahon teoksissa viehättää. Se tyylikäs kuvailu, joka on niin huippuunsa vietyä, että sen maiseman näkee, kuulee, haistaa... aistii kaikin tavoin. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, Aho ei onnistu olemaan pitkäveteinen.

Myös se maisemakuvauksen kautta hahmottuva symboliikka viehättää minua kovasti. Kaikki palvelevat kirjan temaattista tarkoitusta. Ahon teoksissa ei ole lainkaan "turhaa" höpinää ja lätinää, vaan kaikella on tarkoituksensa.
Elli henkilöhahmona on todentuntuinen, mutta en osaa samaistua niin passiiviseen tyttöön / naiseen. Hän on hauras, herkkä, kaikkea sitä mitä tuon ajan naiselta odotettiin; säyseä ja kuuliainen, ensin isälleen ja sitten miehelleen. Hänen ihastumisensa Olaviin ja kaipuu 'jonnekin pois' oli suorastaan sydäntäsärkevää ja käsinkosketeltavaa. Ellin vertautuminen omaan äitiinsä rakentui viehättävästi sekä Papin tyttäressä että Papin rouvassa.

Hitusen häiritsi ainoastaan Olavin ja Mikon (Ellin aviomies) musta-valkoinen vertailu (vaikka se onkin realismille tyypillistä). Mikossa ei nähty oikein mitään hyvää, vaikka fokalisoijana olikin Elli, joka ei aviomiehestään juuri perusta. Olavin kuva hiukan muuttuu ja saa säröjä Papin rouvassa. Merkittävää on se, että kumpaakaan miestä ei nimetä Papin tyttäressä lainkaan. Olavista puhutaan vain ylioppilaana ja Mikosta käytetään nimitystä maisteri.

Kaiken kaikkiaan sekä Papin tytär että Papin rouva ovat upeita klassikkoteoksia, joista suomalainen kirjallisuus voi olla ylpeä.