Juhani Aho: Rautatie (1884)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 126
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Pieni näyte alun esittelytekstistä (V. Tarkiainen):

Rautatie on herkullinen pienoisrealismin tuote. Nuoruuden päiviltä tutut henkilöhahmot ovat nousseet kirjailijan mielikuvituksen näköpiiriin jonakin yksinäisenä hetkenä. Ne ovat houkutelleet häntä mukaansa hupaiselle seikkailuretkelle ja avanneet hänelle itsensä vaihtelevan toiminnan yhteydessä. Tuon näkemyksensä Aho on merkinnyt paperille hyvässä järjestyksessä ja pienimpiä ykstyiskohtiaan myöten luontevasti ja varmasti. Kertomuksen sankarit Matti ja Liisa ovat syrjäisen salomökin asukkaita jostakin Iisalmen tienoilta. He eivät ole koskaan nähneet rautatietä, mutta he ovat kuulleet siitä puhuttavan pappilassa ja käyneet Lapinlahdella varta vasten sitä katsomassa ja palanneet sitten kotiinsa syvästi pettyneinä. Tuolla matkallansa he ovat saaneet sen kokemuksen, etteivät moiset uuden ajan keksinnöt ole lainkaan heikäläisiä varten: ne vain viekoittelevat harhaan ja järkyttävät kotoisen elämän tyyntä kulkua. Saloseudun rauhaa ei kertomuksessa kuitenkaan yksipuolisesti ihannoida. Kirjailija on lempeästi hymyillen viitannut siihen, kuinka voimatonta ja aikansa elänyttä tuommoinen unelias rauha ja ummehtunut idyllisyys on ja kuinka se on olojen pakosta tuomittu väistymään uuden ajan raikkaamman hengen ja vauhdikkaamman toiminnan tieltä.

Oma arvio:

Jos minulta kysyttäisiin, että mistä kirjasta sinulle tulee hyvä mieli, niin sanoisin, että Rautatiestä. Tämä oli todellinen hyvän mielen romaani! Jollakin ihmeellisellä tavalla Juhani Aho osasi kuljettaa lukijaa, kuin kädestä pitäen, Matin ja Liisan mukana. Olin mukana Matin myöhäisellä rekiajelulla, olin mukana kun Liisa hermostui rukkiinsa, olin mukana kun päätös lähteä Lapinlahdelle syntyi... Lukijana todella pystyin olemaan kirjassa läsnä. Naureskelin Matin ja Liisan leppoisille torailuille, närkästyin kun postineiti niin rumasti huuteli Liisalle ja suorastaan saatoin käsin kosketella sitä tunnelmaa, minkä Aho loi luontokuvauksissaan. Luin kirjaa tässä helteisinä päivinä ja olen ihan varma, että hengitykseni höyrysi talvisella rekimatkalla ja taatusti kuulin, kuinka lumi narisi jalkojen alla.

Ihailin Ahon kuvailutaitoja jo lukiessani Papin rouvaa. Miten ihmeessä hän osaakaan kirjoittaa luonnosta pitkät tovit saamatta kuitenkaan lukijaa puutumaan (toisin kuin minulla kävi Tolkienin kanssa, joka myös harrasti ahkerasti ympäristön kuvailuja)? Luonto on niin oleellinen osa Ahon tekstejä, ettei niitä oikeastaan osaa kuvitella ilmankaan. Tai sitten ne olisivat jo ihan jotakin muuta.

Matin ja Liisan suhde oli arkisella tavalla todella lämmin. Nykyään puhutaan niin paljon siitä, että suhteessa pitäisi olla aina intohimoa, tulta ja tappuraa, ja arjenkin oikeastaan pitäisi olla yhtä juhlaa... Miksi ihmeessä? Ei lämpö ja rakkaus ole sellaisista asioista kiinni.
Rautatie on lämmin, ihana ja lempeä romaani. Tästä tuli todella hyvälle tuulelle!

Kommentit