Satu Apo: Naisen väki (1995)

Kustantamo: Hanki ja jää
Sivumäärä: 246
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Takakansi:
Suomalaisuutta on vaikea ymmärtää tuntematta agraarista kansankulttuuriamme. Kansanperinteemme on lisäksi Euroopan kiinnostavimpia; sen varhaisimmat kerrostumat tarjoavat näkymiä maailmankuvaan ja ajatteluun, joka saattaa palautua useiden vuosisatojen taakse.
Vanhoilta perinneaineistoilta ja kirjallisuutemme klassikoilta - Lönnrotilta ja Kiveltä - voi kysyä postmoderneja kysymyksiä. Näin tehdään tässä teoksessa. Mitä "vanha kansa" puhui ruumiillisuudesta, erityisesti fyysisestä naiseudesta? Entä erotiikasta, pari- ja perhesuhteista? Suomalaisten sivistymättömyyttä on päivitelty kautta aikojen. Miten rahvas on yrittänyt puolustaa elämäntapaansa? Miten alkoholismia pyrittiin pitämään aisoissa kyläyhteisössä?
Elämänkerrat ja muistelukyselyt tarjoavat näkymiä niin vanhimpien ikäpolvien kuin nuortenkin suomalaisuuteen; teoksessa tarkastellaan eri-ikäisten naisten kirjoituksia heidän elämänsä keskeisistä kokemuksista ja syvemmistä haaveista.
FT Satu Apo on Helsingin yliopiston folkloristiikan apulaisprofessori.

Oma arvio:

Kirja sisältää siis useamman Satu Apon eri vuosina kirjoittamia artikkeleita. Kaikki olivat erittäin mielenkiintoisia (ihan kuin toistaisin itseäni näiden tenttikirjojeni arvioissa?). Näin naisnäkökulmasta artikkelit antavat oivan syyn pohdiskella itseään naisena eri teemoissa; suomalaisena naisena, seksuaalisena naisena, äitinä, tyttärenä jne. Suosittelen tätä etenkin naisille! Hiukan feministisesti voisin arvella, että miehelle tämä ei ehkä avaudu niin hyvin.

Artikkelit:

"Ex cunno väki tulee." Fyysiseen naiseuteen liittyvä ajattelu suomalais-karjalaisessa perinteessä
Tämä oli varsin raadollistakin luettavaa. Naiseus, jossa on voimaa, "väkeä", ei välttämättä ole mikään etu tai onnellinen asia. Ihminen mielletään astiaksi. Mies on ehjä astia, nainen rikkinäinen (kuukautiset, synnytys). Nainen oli haaroista rikkinäinen sikiö, itse piru oli kirveellä tehnyt verisen haavan.
Nainen on myös pelottava tämän vuoksi. Nainen on portti tämän maailman ja yliluonnollisen maailman välillä. Käsitystä vahvisti kristinusko, jossa Jumalan poika saapui maailman tämän portin kautta.
Tätä voimaa piti tietysti käyttää hyvin. Yleensä kodin, perheenjäsenten ja karjan suojaamiseen. Sukupuolielinten paljastaminen ja näkeminen oli tehokkainta.
Tässä voimassa oli riskinsäkin. Karkeasti jaoteltuna naisen voima oli hyväksi, silloin kun sillä suojattiin juuri kodin asioita ja naisen toiminnan piiriin kuuluvia asioita. Pahaksi se oli silloin, jos sitä käytettiin miesten toiminnan piiriin kuuluviin asioihin. Esim. metsästäjän ansoja on voitu pilata "vitun vihoilla".

Aleksis Kivi ja talonpoikainen erotiikka
Tämä artikkeli mullisti hiukan minuun iskostuneita käsityksiä Aleksis Kivestä ja Seitsemästä veljeksestä. Monesti tämä Kiven pääteos on haluttu esittää joko naiivina "poikaromaanina" tai hiukan homomaisia piirteitä saavana kasvuromaanina.
Tässä artikkelissa esitetään hiukan syitä sille miksi Seitsemässä veljeksessä naisten osuus on niin vähäinen. Asiaan ovat vaikuttaneet Kiven omat taustat, seitsemän veljeksen pitkä nuoruus (jolle on itse romaanissakin hyvä ja realistinen selitys) ja ylipäätään sen aikaiset kulttuuriset seikat.
Artikkelissa pohditaan myös hyvin sitä, millainen on ollut tuon ajan ihanne-emäntä ja millainen taas huono emäntä. Toisin kuin nykyään, ulkonäöllä ei juurikaan ole merkitystä. Naisen piti olla kuin hevonen: työteliäs, raamikas ja hyväluontoinen.

"Hepo huono, akka tiine" Kanteletar realistisena kansankuvauksena
Artikkeli osoittaa, kuinka Kanteletar on erinomaisen realistinen kansankuvaus. Se on naturalistinen, suorasukainen ja kaunistelematon. Juuri yksityiskohdat tekevät siitä kiinnostavan. Kantelettaressa ei kaihdeta lannan ylistystä ja siivouksen raskautta. Yksityiskohdat ulottuvat ruumiillisuuteenkin nänneistä ja takamuksesta lähtien, väkivaltaa ei kaihdeta eikä erotiikkaa, aisti-iloja, unohdeta.
Ilokseni artikkelissa otettiin esiin myös kysymys siitä, miksi ihmeessä sivistyksen mies, Elias Lönnrot, julkaisi tällaisen "salonkikelvottoman" kirjan? Ja miksi ihmeessä Lönnrotia ei tyrmätty porvallisissa piireissä kuten Aleksis Kiveä ja Väinö Linnaa aikanaan?
Selityksen antaa osin Lönnrotin omat taustat ja siitä seuraava rehellinen asettautuminen realismin puolelle romantiikkaa vastaan. Ehkä Lönnrotissa oli oppositiomaista kapinahenkeäkin. Toisena on se seikka, että 1840-luvulla ei säätyläisetkään olleet niin sivistyneitä, että Kanteletar olisi niin rajusti hätkäyttänyt. Tiukempi viktoriaaninen aikakausi pääsi Suomessa valloilleen paremmin vasta  1800-1900-lukujen vaihteessa.

Äidin poikia ja epäonnisia kosijoita: Sukupuolten ja perhesuhteiden kuvaus Kalevalassa
Tässä artikkelissa tunnutaan pähkäilevän sitä, että kuinka sovinistinen Kalevala on vai onko se sitä lainkaan. Artikkelissa esitellään myös muiden, ulkomaalaisten, tutkijoiden käsityksiä aiheesta. Satu Apo nostaa mielenkiintoisesti esille sen, kuinka tärkeitä äidit ovat Kalevalassa ja kuinka isät on unohdettu. Tämä on varsin erikoislaatuinen ratkaisu verrattuna muihin eurooppalaisiin kansalliseepoksiin. Tämä ei kuitenkaan tee Kalevalasta mitään naiseuden ylistyskirjaa. Naiset aiheuttavat aina harmia miehille; Louhi vaarallisena vastustajana (johon on kytketty myös miesmäisiä piirteitä), Pohjolan tyttäret koppavia miestentorjujia, Kyllikki pettäjänaisena, Aino torjuu Väinämöisen hukuttautumalla ja Lemminkäisen äiti poikansa jatkuvana estelijänä.
Artikkeli kokoaa kiintoisalla tavalla syitä em. seikkoihin. Jälleen tulemme Lönnrotin taustaan, mutta vaikuttajana on myös folklorekonteksti (suomalaisen naisen vahvuus agraarikulttuurissa), eeposkonteksti (eepoksissa ja kansansaduissa nainen usein vihollinen) ja aatehistoriallinen konteksti (naisten taustavoima miesten menestykselle).

Kaksi luokkaa, kaksi satuperinnettä. Havaintoja 1800-luvun kansan- ja taidesaduista
Yksi parhaimpia artikkeleita tästä kokoelmasta! En ole tullutkaan ajatelleeksi, kuinka rajusti erilaisia kansansadut (kansan kertomat) ja taidesadut (Topelius, Swan, Andersen ym.) ovatkaan ja mitä ne kertovat omista luokistaan. Satujen maailma on uskomattoman avartava monella tapaa. Ne kertovat yllättävän paljon myös kertojastaan ja hänen aikaisestaan kulttuurista ja maailmankuvasta.
Kansansadut ovat tuttuja karkeudestaan, aggressiivisuudestaan, räävittömyydestään ja mustavalkoisuudestaan. Ylempi sosiaaliluokka on aina paha (etenkin papit!) ja onni/palkinto on päähenkilön luokkatason nousu, loputon (joskin yksilökeskeinen) rikkaus. Roistoja rangaistaan väkivallalla ja häpäisyllä, joka liittyy etenkin seksuaaliasioihin.
Taidesaduissa paha on lähinnä ihmisen sisällä; ahneus, ylpeys ym. Alempi rahvas nähdään hyvänä, mutta ylempiä tahoja ei suomita niin pahasti kuin kansansaduissa. Lopulta armo tulee Jumalalta ja/tai säätyläiseltä. Köyhä orpolapsi ei saa palkinnoksi ikuista rikkautta ja prinsessaa, vaan yhden kultakolikon johon hän nöyränä ja onnellisena tyytyy. Ideana yleensä on, että ihmisen pitää olla osaansa tyytyväinen, koska Jumala on niin suuressa viisaudessaan määrännyt.

Rahvas elämäntapansa puolustajana
Tosiaan rahvas myös puolusti omaa elämäntapaansa 1800-luvulla, kun sivistyneistö alkoi kohdistaa siihen yhä enemmän odotuksia ja muutosvaatimuksia.
Mielenkiintoista on se, että rahvas ovelasti käänsi sivistyneistön "aseet" sitä itseään vastaan. Esim. hygienian kohdalla. Jumalatonta olikin keikaroida ja "kuljettaa mukana omia eritteitään" (nenäliina) eikä likaisuus.
Mielenkiintoisen vertauksen Apo tekee myös tämän tyyppisestä argumentoinnista islamilaisen fundamentalistien ja lännen konfliktista: "Globaalissa valtahierarkiassa korkeammalla olevan läntisen Toisen kritikoimat kulttuurin piirteet – esimerkiksi naisten alisteinen asema monissa islaminuskoisissa yhteisöissä – tulkitaan osoittimiksi arvosteltujen korkeammasta etiikasta ja vahvemmasta hengellisyydestä. Kritiikkiä ei pureta poistamalla kielteisen arvion syitä esimerkiksi antamalla naisille uusia vapauksia; sen sijaan kritikoitua piirrettä vahvistetaan entisestään ja se nostetaan positiiviseksi, omaa kulttuuria ja ideologiaa vahvistavaksi symboliseksi merkiksi."
Artikkeli keskittyy lähinnä hygienia -teemaan, mikä näkyi kuitenkin esim. koululaitoksen tulossa ja mitä tunteita se herätti huono-oloisten perheessä. Miltä mahtoikaan tuntua torpparin vaimosta, kun koulusta tuli viestiä, että hänen lapsensa on fyysisesti vastenmielinen?

Teemakirjoittaminen. Perinteentutkimuksen 'näkymätön' aineistonkeruumenetelmä
Lyhyehkö artikkeli esittelee ko. aineistonkeruumenetelmää. Teemakirjoittamisella tarkoitetaan keruutapaa, mitä ajoittain edelleen näkyy lehdissä; laaja kysymys tyyliin "Elämäsi suomalaisena naisena/miehenä", "Nuoruus vantaalaisena", "Elämä alkoholistin puolisona" jne. Mukana voi olla johdattelevia apukysymyksiä.
Artikkeli kertoo menetelmän hyvät ja huonot puolet, ja esittelee tyypillisimmät ongelmat. Hyvinä puolina mm. laajat tekstit, jotka vastaavat sellaisiin kysymyksiin mitä tutkija ei olisi osannut kysyä, ja menetelmän edullisuus. Huonoja puolia taas mm. se, ettei tutkija voi vaikuttaa informanttien valintaan ja jos keruuseen osallistumiseen houkutellaan palkinnoilla, niin juttuja voidaan värittää palkinnon toivossa.
Ongelmia voi taas aiheuttaa tekstin tulkinta. Millainen ihminen ylipäätään kirjoittaa kokemuksistaan? Kuinka pitkälle meneviä yleistyksiä voidaan tehdä minä-muotoisten kirjoitusten perusteella? Yksipuolinen näkökulma jne.

Paheen pesäkkeet. Kansanomaisia käsityksiä alkoholismista
Satu Apo on perehtynyt suomalaiseen 1940-1960 luvulla vallitsevaan alkoholikulttuuriin mm. teoksessa Viinan voima. Tämä artikkeli liityy siihen selvittäen, miten juoppouden katsottiin muodostuvan ns. pesäkkeisiin, jotka ruokkivat itse itseään. Ei ollut harvinaista, että vaikkapa alkoholistiperheen raitis poika rakastui ei-alkoholistiperheen tyttöön. Poikaa pidettiin muuten hyvänä vävykokelaana "mutta se isä" (siis pojan perheen alkoholisti). Tyttö tai tytön sukulaiset katkaisivat suhteen, poika masentui – ja tarttui pulloon. Kierre oli valmis.
Juoppous ankkuroitiin yleensä yhteen perheeseen, sukuun / taloon tai jopa kokonaiseen pitäjään, josta haluttiin pysyä erossa paheen "tarttumisen" pelossa. Alkoholismista ei juurikaan katsottu voivan parantua. "Uskoon tuleminen" oli varmin keino, eikä sekään aina satavarma.
Etäisyyttä paheen pesäkkeisiin ylläpidettiin juorujen avulla. Raadollisinta oli se, että lapset joutuivat tämän taakan kantajiksi. Juoppovanhempia ei arvosteltu ääneen, mutta heidän lastensa kuulen kyllä.
Surullisinta on se, että tuollainen ei nykyäänkään ole mitenkään järin harvinaista.

Orjatytöstä oman kodin valtiattareksi. Tulkintoja kahdeksasta agraarisesta omaelämänkerrasta
Artikkelin tulkitsemat omaelämänkerrat ajoittuvat 1900-luvun alkuun ja puoleenväliin. Viime vuosisadalla maalaiskulttuuri on kukoistanut Suomessa varsin pitkään.
Tässäkin pohditaan jo aiemmin esitettyä ongelmaa siitä, millaiset ihmiset kirjoittavat omaelämänkertoja. Usein (kuten tässäkin otoksessa) kokemukset ovat jollakin tapaa yleisyydestä poikkeavia; todella raskas lapsuus, aviottomana syntyminen jne. On pohdittu myös, ovatko tällaiset ihmiset tavallista herkempiä, jolloin kokemukset tuntuvat vielä raskaimmilta. Ja miten niitä tulisi nykylukijan tulkita.
Artikkelissa selvitellään miltä ylipäätään tuntui syntyä tytöksi yhteisöön, jossa tyttölapsi ei ollut toivottu, miltä tuntui mennä "vieraaseen taloon miehelään", miten siitä noustiin anopin valta-asemaan ja mitä se edellytti jne.
Maalaisnaisen elämä on ollut Suomessa varsin raskaampaa. Sen on arvioitu olevan fyysisesti suhteessa raskaampaa kuin miehen. Sukupuolten välisessä työnjaossa jousto tapahtui vain yhteen suuntaan; nainen voi tehdä miehen töitä, mutta mies ei naisten töitä. Normista pidettiin tiukasti kiinni.
Artikkelissa käydään läpi hiukan myös sisarus-suhteita, (iso/)äiti-tytär -suhteita ja miniä-anoppi -suhteita.
Yllättävää oli se, että talonpoikaiselämä oli epätasa-arvoisempaa kuin tilattomien. Tilattomissa perheissä miehellä ei ollut samanlaista taloudellista valtaa vaimon ylitse, kun kumpikaan ei omistanut mitään. Pojat eivät perineet, eikä tytöt vieneet myötäjäisiä. Tästä hyvänä esimerkkinä on esitelty Nummisuutarin Martta.
Artikkelissa selvitellään myös oman kodin eteen tehtyä raskasta työtä (ns. Koskela-syndrooma) ja sitä, mitä se on vaatinut ja minkä arvoista se on ollut. Tiukka vaatimus "Mitä vähäisempi on yksilön tai perheen riippuvuus muista, sitä parempi" istuu nykykulttuuriinkin varsin hyvin.

Naisen henkilökohtainen mytologia
Tämä oli myös artikkelikokoelman mielenkiintoisinta antia! Pohdintaa siitä, mitä ihmiset (naiset pääasiassa) tekevät kertomuksilla. Miksi niitä halutaan kuunnella?
Monesti tarinassa halutaan samaistua johonkuhun ja tarina saatetaan tuntea myös omaksi elämännuoraksi. Oman elämän katsotaan ikäänkuin noudattavan "juonirakennetta"; hyvät ja kovat vaiheet, Jumalan ennalta määrääminen / kohtalo, ja siitä seuraava kohtaloon / Jumalan tahtoon alistuminen. Ideamalli on peräisin kristinuskosta.
Nykyään näin tiukka malli on väistymässä, mutta samaistumisen kohteita on yhä. Satu Apo oli haastatellut muutamia opiskelijoita siitä, mitä hahmoja he ovat kokeneet tärkeiksi eri ikäkausinaan. Skaala oli laaja aina romaanihahmoista musiikki-idoleihin ja sarjakuvahenkilöistä näyttelijöihin.
Perinteinen tyttömalli oli väistymässä androgyynien hahmojen tieltä (Peppi Pitkätossu, Anni Polvan Tiina jne.). Tyttökapinalliset ovat nousussa. Miesunelmat voitiin jakaa karkeasti kahteen tyyppiin, ns. äiti-miehiin (maskuliinisia, mutta hoivaavat naista feminiinisen hellästi ja empaattisesti) ja lapsi-miehiin ('haavoittunut sankari', nainen voi suojella ja/tai pelastaa).
Mielenkiintoista!