Kustantamo: SKS
Sivumäärä: 255
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto
Teuvo Pakkalan (1862-1925) romaani Elsa ilmestyi 1894, kolmen vuotta edeltäjänsä, Vaaralla -romaanin jälkeen, ja sekin on kuvausta elämästä Kakaravaaraksi sanotussa, pienten ihmisten asuttamassa kaupunginosassa. Monet romaanin henkilöt on jo tavattu edellisessä kirjassa: Viion Elsa, Latun Liisa, Vimparin Aapo ja monet muut. Elsa ei kuitenkaan edeltäjänsä tavoin ole kollektiiviromaani vaan keskeisimmiltään tarkkavaistoisesti rakennettua kuvausta muutaman tytön tiestä, ennen muuta nimihenkilön Elsan: rikkumattoman kaunis lapsuus, epäsäätyinen rakastuminen, lapsi, hylätyksi tuleminen, parempiosaisten kalseus, joka ei ole vaaralaisillekaan vierasta, jos hairahtuneeksi sanottu ei myönnä hairahdustaan.
Pakkalaa on totuttu pitämään realistina, mutta hänen asemansa on ongelmallisempi. Mervi Kantokorpi kirjoittaa romaanin johdannossa: "Elsa on romaani kahden periodin rajalla. Se katsoo realismiin kertoessaan tarinan aviottoman lapsen synnyttävästä nuoresta naisesta... Toisella suunnalla on vuosisadanvaihde ja uusromanttiseksi luonnehdittu ajanjakso. Sen ajatusmaailmoihin romaani tähyää kertomalla ruman tarinansa rinnalla satuja, unia ja subjektiivisia kuvitelmia."
Oma arvio:
Tämä oli ensimmäinen Pakkalalta lukemani romaani, mutta ei taatusti viimeinen. Huolimatta Vaaralla -romaanin edeltäjyydestä, on Elsa tosiaan ihan itsenäinen teos eikä lukukokemusta haitannut lainkaan se, ettei ole lukenut Vaaralla -romaania.
Henkilöhahmojen, etenkin samoista lähtökohdista olevien tyttöjen, vertautuvuus rakentui viehättävästi. Elsa, Liisa ja Mari ovat samantyyppisistä oloista, samasta yhteiskuntaluokasta, mutta tulevaisuus on jokaisella omanlaisensa. Ympäröivä yhteisö on jokaiselle tytölle rakentanut omanlaisensa odotukset; tuosta tulee huono nainen, tuo pääsee hyviin naimisiin jne. Ja kun odotukset eivät toteudukaan, ovat seuraukset tytöille (naisille) vähemmän mairittelevat. Ikään kuin syy olisi tyttöjen itsensä.
Koska käsillä oleva painokseni on SKS:n Klassikot -sarjasta, on romaanin alussa johdanto. Tämän johdannon oli kirjoittanut Mervi Kantokorpi, ja hän kertoo, että Elsaa on luonnehdittu varsin uskontokriittiseksi. Ja sitä se onkin, etenkin romaanin alussa ja lopussa. On suorastaan pakko laittaa pari sitaattia:
Uskoa ja rukoilla itselleen parempaa osaa, kevempää kuormaa kuin onnettomimmalla lähimmäisellä, se on tyytymättömyyttä Jumalan armoon. Sellaista rukousta ei Jumala kuulisi eikä kuule. Se on väärä...--
-Mari vanginvartijan saattamana ja Aappo Jumalan siunauksilla evästettynä matkustavat samassa junassa - eri teitä! On se tämä maailman meno somaa. Olisi se hauska nähdä, millä muodolla Jumala tätä maailmaa katselee.
Pakkala maalaa mielenkiintoisen kuvan uskovaisuudesta ja yhteisöstä. Kuinka julmia ihmiset voivatkaan olla kätkeytyessään oman hurskautensa taakse! Sen saa Elsa kokea karvaalla tavalla. Elsan hahmo rakentuu taitavasti. Hiljaisesta, auliista, ystävällisestä ja ahkerasta tytöstä tulee hyvin nopeasti hyljeksitty otus rakkauden tähden. Tarina on varsin "canthmainen"; mies lupaa ummet ja lammet, mutta toisin käy. Erona Canthiin on se, että suinkaan kaikki miehet eivät ole pahiksia.
Pakkalan teos oli ahdistava ja koskettava, kuten realismin tyyliin kuuluukin. Elsa on klassikko ja syystäkin. Koruttomasti kerrottu tarina herättää tunteita elämän epäreiluutta kohtaan onnistuneesti. Ratkaisuja se ei tarjoa. Se vain toteaa.
Kommentit
Lähetä kommentti