Marsipansoldaten
Suomennos: Leena Vallisaari
Käännösvuosi: 2001
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 496
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos
Takakansi:
Ulla-Lena Lundbergin kauan odotettu suuri romaani kertoo talvi- ja jatkosodasta Kummelin opettajaperheen näkökulmasta. Sota tömähtää arjen keskelle, keskelle koulupäivää, ja oppilaat ovat lähes helpottuneita, kun pääsevät irti koulusta. Mutta pian Kummelin perheelle koittavat vakavat ajat, sillä kaksi pojista, Göran ja Frej, joutuvat kutsuntoihin ja vanhin poika Petter saa kotirintamalla vastuullisia tehtäviä. Alkavat säännöstelyn, annostelun ja liikekannallepanon rajat. Perheen äidillä Martha Kummelilla on harvinaislaatuinen kyky löytää arkihuolten takaa jokin korkeampi tarkoitusperä. Ja Charlotte-tytär on oikea silmänilo, joka saa sodan arjesta irti suunnattomasti romantiikkaa ja dramatiikkaa.
Ulla-Lena Lundberg, joka on syntynyt 1947, osaa sotahistoriansa. Asiantuntevasti hän kuvaa sitä elämää, jota eletään parakeissa ja rintamalla, mutta myös sitä, jota huolestuneet omaiset elävät kotona. Sota ei ole pelkästään verisiä iskuja ja dramaattisia käänteitä, se merkitsee vähintään yhtä paljon myös odotuksen pitkiä tunteja kasarmeilla ja kodeissa. Kirjeitä ja paketteja lähetellään puolin ja toisin, ja vähitellen alkaa tulla kaatuneita arkuissaan.
Se mikä tekee romaanista nautittavan ja suuren taideteoksen, on kerronnan ilo, joka säteilee joka sivulta. Ulla-Lena Lundberg avaa meille uusia näkökulmia sodan arkipäivään: huolimatta julmuudesta ja kärsimyksestä sota merkitsee Kummelin pojille vapautumista perheen syleilystä. He ovat ennen kaikkea nuoria, ja kirjasta säteilee paradoksaalinen hilpeys.
Marsipaanisotilas on ensimmäinen suuri romaani, joka kertoo suomenruotsalaisten osallistumisesta sotaan. Samalla kun se on väkevä kartoitus sodan ajasta se on myös inhimillisesti pätevä kuvaus, joka ei ole sidottu aikaan eikä tilaan.
Ladattua eeppistä kerrontaa, jossa kertojan ääni kuuluu voimakkaana.
Oma arvio:
Vasta nyt itseasiassa luin tuon takakansitekstin kunnolla sitä tähän näpytellessäni. Vaikka pidinkin kirjaa varsin hyvänä, on tuo takakansiteksti joltisenkin yliammuttua ja siinä on liian mainostava sävy kirjan oikeisiin ansioihin nähden. Kyseessähän on toki jälleen minun subjektiivinen mielipiteeni.
Tunnustan aluksi lapsellisuuteni. Minun oli aluksi äärimmäisen vaikea suhtautua tähän kirjaan vakavasti. Miksikö? Kummelin perhe. Tuo nimi nauratti suunnattomasti tätä älyvapaan tamperelaishuumorin ystävää. Jatkuvasti mieleen nousi kuva Heikki Silvennoisesta, joka Matti Näsän hahmossa leikkii sotaa, josta Mauno Ahonen raportoi vieressä; "Olemme saaneet vaksin. Ei siis mitään tavallista vaksia, vaan puhelinvaksin..." Alkuhihittelystä huolimatta pääsin lopulta sinuiksi Kummelin perheen kanssa, jonka perusmuoto on siis Kummel.
Vaikka takakansi kertoo, että näkökulma on Kummelin perheen, on se kuitenkin lähinnä Göranin ja Frejn näkökulma. Ja vielä tarkemmin Göranin (siis Jössen), joka tarinan edetessä saa myös kirjan nimitittelin; marsipaanisotilas. Göran on hahmona taitavasti rakennettu. Se iskostuu täysin niihin suomenruotsalaisiin kohdistuviin stereotypioihin. Göran on komea, iloinen, lämminhenkinen, liukaskielinen, pelinmies, mammanpoika, suosittu kaveri...
Kerrassaan täydellinen - ja ah, niin raivostuttava! Göran on Kummelin perheen suosikkilapsi, joka tietää asemansa ja nauttii siitä täysin rinnoin. Olin lopulta niin raivoissani Jössen suosikkiasemaa ja omahyväisyyttä kohtaan, että en voinut olla muuta kuin vahingoniloinen kun Jösse kuoli lopulta hyvin nololla tavalla.
Frej taas on eri maata. Ajoittain hän muistutti hiukan Vilho Koskelaa, etenkin roolissaan vänrikkinä ja suhtautumisessaan "poikiinsa". Frej ei ole mikään seurapiirimies, toisin kuin Göran, vaan hän on lähinnä laiska ja mukavuudenhaluinen vetelys, jota kiinnostaa lähinnä piirtäminen. Sota ja upseerikoulu kuitenkin muuttaa Frejtä toiseen suuntaan, mutta kotirintama ei osaa Frejn muuttumiseen suhtautua. Frejn kohdalla Lundberg näyttää kiintoisalla tavalla sen vaikeuden, mitä pojat kokivat palatessaan sodasta kotiin. Kotiväen oli hirvittävän vaikea käsittää, kuinka paljon sota oli ihmisiä muuttanut - ja poikien oli vaikea käsittää, että kotikin oli muuttunut. Kaikki eivät osanneet nauttia saavutetusta rauhasta.
Petter on kiireestä kantapäähän täynnä velvollisuudentunnetta. Papiksi opiskeleva vakavamielinen nuorimies jää kotirintamalle lapsena sairastetun sairauden vuoksi. Kotirintamallakaan ei kuitenkaan ole helppoa. Petteriä kävi lähinnä sääliksi. Sodasta huolimatta hän koittaa sinnikkäästi opiskella, mutta erilaisia tehtäviä kertyy niskaan. Pitää olla äidin tuki ja turva, puhua järkeä isälle, hoitaa väestösuojaa, huolehtia postittelusta jne. Ja lopulta kun Petter tahtoo itsenäistyä, kantaa hän siitäkin syyllisyyttä; onko hän lopultakin vain kuitenkin kiittämätön nulikka?
Leonard Kummelista, perheen isästä, en koskaan oikein saanut rakennettua eheää kuvaa. Sekavan oloinen hahmo. Helposti innostuva, hiukan itsekäskin. Vertasi usein itseään poikaansa Göraniin, joka tietysti oli myös hänen lempilapsensa. Martha Kummel oli taas marttyyriäidin huippu. Göranille virtasi solkenaan paketteja täynnä pullaa, hilloa, voita, karamelleja... Mitä ikinä Göran keksikään pyytää! Täytyihän äidin kultapojalle lähettää lohduketta, kun toinen kärsii sodassa ja pistää itsensä likoon isänmaan puolesta. Martha Kummelin hahmossa näkyy mielenkiintoisesti kotirintaman syyllisyydentunto.
Tarina oli siis valtavan hyvä, mutta muutamat tahrat himmentävät sen tähteä. Tämä oli minusta rakenteellisesti hirveän kömpelö ja kieleltään hiukan huolimaton. Ajatukset ja teksti tuntuivat ajoittain poukkoilevan holtittomasti. Ikään kuin tämä olisi ollut hiukan viimeistelemätön käsikirjoitus, joka julkaistiin vahingossa viimeistellyn sijaan.
Kaksoispisteen laaja viljelly pisti silmään ärsyttävästi (olkoonkin että kyseessä on pikkuseikka). Göran tarvitsee:, Hellalla porisi:, Ulkona oli hieno sää: jne. Sekaannusta aiheutti välillä myös suomenruotsalaisten nimeäminen ruotsalaisiksi, etenkin kun välillä tarinassa esiintyi ihan oikea ruotsalainen. Tosin tuo nimeäminen voi olla kääntäjänkin kömpelyyttä.
Siitä huolimatta voin suositella tätä etenkin sotaromaanien ystäville!
Suomennos: Leena Vallisaari
Käännösvuosi: 2001
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 496
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos
Takakansi:
Ulla-Lena Lundbergin kauan odotettu suuri romaani kertoo talvi- ja jatkosodasta Kummelin opettajaperheen näkökulmasta. Sota tömähtää arjen keskelle, keskelle koulupäivää, ja oppilaat ovat lähes helpottuneita, kun pääsevät irti koulusta. Mutta pian Kummelin perheelle koittavat vakavat ajat, sillä kaksi pojista, Göran ja Frej, joutuvat kutsuntoihin ja vanhin poika Petter saa kotirintamalla vastuullisia tehtäviä. Alkavat säännöstelyn, annostelun ja liikekannallepanon rajat. Perheen äidillä Martha Kummelilla on harvinaislaatuinen kyky löytää arkihuolten takaa jokin korkeampi tarkoitusperä. Ja Charlotte-tytär on oikea silmänilo, joka saa sodan arjesta irti suunnattomasti romantiikkaa ja dramatiikkaa.
Ulla-Lena Lundberg, joka on syntynyt 1947, osaa sotahistoriansa. Asiantuntevasti hän kuvaa sitä elämää, jota eletään parakeissa ja rintamalla, mutta myös sitä, jota huolestuneet omaiset elävät kotona. Sota ei ole pelkästään verisiä iskuja ja dramaattisia käänteitä, se merkitsee vähintään yhtä paljon myös odotuksen pitkiä tunteja kasarmeilla ja kodeissa. Kirjeitä ja paketteja lähetellään puolin ja toisin, ja vähitellen alkaa tulla kaatuneita arkuissaan.
Se mikä tekee romaanista nautittavan ja suuren taideteoksen, on kerronnan ilo, joka säteilee joka sivulta. Ulla-Lena Lundberg avaa meille uusia näkökulmia sodan arkipäivään: huolimatta julmuudesta ja kärsimyksestä sota merkitsee Kummelin pojille vapautumista perheen syleilystä. He ovat ennen kaikkea nuoria, ja kirjasta säteilee paradoksaalinen hilpeys.
Marsipaanisotilas on ensimmäinen suuri romaani, joka kertoo suomenruotsalaisten osallistumisesta sotaan. Samalla kun se on väkevä kartoitus sodan ajasta se on myös inhimillisesti pätevä kuvaus, joka ei ole sidottu aikaan eikä tilaan.
Ladattua eeppistä kerrontaa, jossa kertojan ääni kuuluu voimakkaana.
Oma arvio:
Vasta nyt itseasiassa luin tuon takakansitekstin kunnolla sitä tähän näpytellessäni. Vaikka pidinkin kirjaa varsin hyvänä, on tuo takakansiteksti joltisenkin yliammuttua ja siinä on liian mainostava sävy kirjan oikeisiin ansioihin nähden. Kyseessähän on toki jälleen minun subjektiivinen mielipiteeni.
Tunnustan aluksi lapsellisuuteni. Minun oli aluksi äärimmäisen vaikea suhtautua tähän kirjaan vakavasti. Miksikö? Kummelin perhe. Tuo nimi nauratti suunnattomasti tätä älyvapaan tamperelaishuumorin ystävää. Jatkuvasti mieleen nousi kuva Heikki Silvennoisesta, joka Matti Näsän hahmossa leikkii sotaa, josta Mauno Ahonen raportoi vieressä; "Olemme saaneet vaksin. Ei siis mitään tavallista vaksia, vaan puhelinvaksin..." Alkuhihittelystä huolimatta pääsin lopulta sinuiksi Kummelin perheen kanssa, jonka perusmuoto on siis Kummel.
Vaikka takakansi kertoo, että näkökulma on Kummelin perheen, on se kuitenkin lähinnä Göranin ja Frejn näkökulma. Ja vielä tarkemmin Göranin (siis Jössen), joka tarinan edetessä saa myös kirjan nimitittelin; marsipaanisotilas. Göran on hahmona taitavasti rakennettu. Se iskostuu täysin niihin suomenruotsalaisiin kohdistuviin stereotypioihin. Göran on komea, iloinen, lämminhenkinen, liukaskielinen, pelinmies, mammanpoika, suosittu kaveri...
Kerrassaan täydellinen - ja ah, niin raivostuttava! Göran on Kummelin perheen suosikkilapsi, joka tietää asemansa ja nauttii siitä täysin rinnoin. Olin lopulta niin raivoissani Jössen suosikkiasemaa ja omahyväisyyttä kohtaan, että en voinut olla muuta kuin vahingoniloinen kun Jösse kuoli lopulta hyvin nololla tavalla.
Frej taas on eri maata. Ajoittain hän muistutti hiukan Vilho Koskelaa, etenkin roolissaan vänrikkinä ja suhtautumisessaan "poikiinsa". Frej ei ole mikään seurapiirimies, toisin kuin Göran, vaan hän on lähinnä laiska ja mukavuudenhaluinen vetelys, jota kiinnostaa lähinnä piirtäminen. Sota ja upseerikoulu kuitenkin muuttaa Frejtä toiseen suuntaan, mutta kotirintama ei osaa Frejn muuttumiseen suhtautua. Frejn kohdalla Lundberg näyttää kiintoisalla tavalla sen vaikeuden, mitä pojat kokivat palatessaan sodasta kotiin. Kotiväen oli hirvittävän vaikea käsittää, kuinka paljon sota oli ihmisiä muuttanut - ja poikien oli vaikea käsittää, että kotikin oli muuttunut. Kaikki eivät osanneet nauttia saavutetusta rauhasta.
Petter on kiireestä kantapäähän täynnä velvollisuudentunnetta. Papiksi opiskeleva vakavamielinen nuorimies jää kotirintamalle lapsena sairastetun sairauden vuoksi. Kotirintamallakaan ei kuitenkaan ole helppoa. Petteriä kävi lähinnä sääliksi. Sodasta huolimatta hän koittaa sinnikkäästi opiskella, mutta erilaisia tehtäviä kertyy niskaan. Pitää olla äidin tuki ja turva, puhua järkeä isälle, hoitaa väestösuojaa, huolehtia postittelusta jne. Ja lopulta kun Petter tahtoo itsenäistyä, kantaa hän siitäkin syyllisyyttä; onko hän lopultakin vain kuitenkin kiittämätön nulikka?
Leonard Kummelista, perheen isästä, en koskaan oikein saanut rakennettua eheää kuvaa. Sekavan oloinen hahmo. Helposti innostuva, hiukan itsekäskin. Vertasi usein itseään poikaansa Göraniin, joka tietysti oli myös hänen lempilapsensa. Martha Kummel oli taas marttyyriäidin huippu. Göranille virtasi solkenaan paketteja täynnä pullaa, hilloa, voita, karamelleja... Mitä ikinä Göran keksikään pyytää! Täytyihän äidin kultapojalle lähettää lohduketta, kun toinen kärsii sodassa ja pistää itsensä likoon isänmaan puolesta. Martha Kummelin hahmossa näkyy mielenkiintoisesti kotirintaman syyllisyydentunto.
Tarina oli siis valtavan hyvä, mutta muutamat tahrat himmentävät sen tähteä. Tämä oli minusta rakenteellisesti hirveän kömpelö ja kieleltään hiukan huolimaton. Ajatukset ja teksti tuntuivat ajoittain poukkoilevan holtittomasti. Ikään kuin tämä olisi ollut hiukan viimeistelemätön käsikirjoitus, joka julkaistiin vahingossa viimeistellyn sijaan.
Kaksoispisteen laaja viljelly pisti silmään ärsyttävästi (olkoonkin että kyseessä on pikkuseikka). Göran tarvitsee:, Hellalla porisi:, Ulkona oli hieno sää: jne. Sekaannusta aiheutti välillä myös suomenruotsalaisten nimeäminen ruotsalaisiksi, etenkin kun välillä tarinassa esiintyi ihan oikea ruotsalainen. Tosin tuo nimeäminen voi olla kääntäjänkin kömpelyyttä.
Siitä huolimatta voin suositella tätä etenkin sotaromaanien ystäville!
Kommentit
Lähetä kommentti