A Thousand Splendid Suns
Suomennos: Kristiina Savikurki
Käännösvuosi: 2008
Kustanmo: Otava
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: oma ostos
Mariam on vain 15-vuotias, kun hänet lähetetään Kabuliin ja naitetaan itseään kolmekymmentä vuotta vanhemmalle Rashidille. Hän aloittaa uuden elämänsä toiveikkaana, mutta vuosien kuluessa burqa kätkee alleen niin nöyryytykset, mustelmat kuin hiipuvan toivon lapsesta.
Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Kabulissa riehuvat taistelut murskaavat myös nuoren ja rakastuneen Lailan haaveet tulevaisuudesta. Hänestä tulee Rashidin toinen vaimo.
Afganistanilaisnaisen kohtalosta määräävät miehet, sota, talibanien hirmuhallinto. Mutta Mariamin ja Lailan välille kasvaa ystävyys, joka on kaikkia näitä vahvempi - ja joka saa heidät yhä uudestaan taistelemaan toivon ja vapauden puolesta.
Olin alunperin hitusen ennakkoluuloinen tätä kirjaa kohtaan. En halunnut lukea enää mitään Prinsessa Sultana -tyyppistä kirjaa, jossa kaikki on niin mustavalkoista; miehet pahoja, naiset hyviä jne. Tuhat loistavaa aurinkoa sai kuitenkin aika paljon kehuja, puhumattakaan Hosseinin aiemmasta Leijapoika -romaanista (en ole lukenut). Ajattelin, että lienee syytä viskata ennakkoluulot romukoppaan ja tarttua kirjaan. Prinsessa Sultana -kirjoistakin on kymmenisen vuotta aikaa - ei kai kukaan samanlaista kukkua enää kirjoita.
Valitettavasti ennakkoluuloni kävivät toteen. Minua suorastaan harmitti henkilöiden melkoisen räikeä mustavalkoisuus. Pahikset (suuri osa miehistä siis) olivat rumia, lihavia, haisevia, keltahampaisia, vanhoja ällötyksiä. Poikkeuksena vain nuori Tariq, joka oli rampa, ja Lailan oppinut isä. Naiset (hyvikset siis) taas kuvattiin "elämää nähneen kauniisti" viisaine silmineen, kauniine hiuksineen. Naiset olivat lempeitä, viisaita, loputtoman uhrautuvia ja hyvin tunteellisia.
Lailan ja Mariamin aviomies Rashid on juuri sellainen kuin olemme tottuneet arabinaiskohtalo-kirjoista lukemaan. Hän hakkaa, nöyryyttää, solvaa, raiskaa ja jumaloi poikaansa ja inhoaa tytärtään. Harmittaa, koska Rashidista olisi varmasti saanut moniulotteisemmankin hahmon pienellä yrittämisellä.
Juonenkulku oli hiukan liian kliseinen minun makuuni ja loppua kohden suorastaan ällösiirappinen. Kaava oli selkeä; ensin kaikki on hyvin, sitten kaikki on helvetin huonosti ja lopuksi (yhden marttyyrikuoleman jälkeen) kaikki on helvetin hyvin ja tulevaisuuteen uskotaan lujasti.
Tarina itsessään kulki jouhevasti ja oli suorastaan vetävä. Teksti ei ollut erityisen hyvää, muttei huonoakaan. Jos tästä olisi saatu pois tuo henkilöiden mustavalkoisuus ja kaikenlainen kliseisyys, niin tämä olisi voinut olla todella hyvä kirja. Nyt tämä jäi yhdeksi satojen naiskohtalo-kirjojen joukkoon vailla erityisiä ansioita. Mikä mahtaakaan olla kirjan suosion syy? Ehkä ajankohtainen Afganistan.
Suomennos: Kristiina Savikurki
Käännösvuosi: 2008
Kustanmo: Otava
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: oma ostos
Mariam on vain 15-vuotias, kun hänet lähetetään Kabuliin ja naitetaan itseään kolmekymmentä vuotta vanhemmalle Rashidille. Hän aloittaa uuden elämänsä toiveikkaana, mutta vuosien kuluessa burqa kätkee alleen niin nöyryytykset, mustelmat kuin hiipuvan toivon lapsesta.
Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Kabulissa riehuvat taistelut murskaavat myös nuoren ja rakastuneen Lailan haaveet tulevaisuudesta. Hänestä tulee Rashidin toinen vaimo.
Afganistanilaisnaisen kohtalosta määräävät miehet, sota, talibanien hirmuhallinto. Mutta Mariamin ja Lailan välille kasvaa ystävyys, joka on kaikkia näitä vahvempi - ja joka saa heidät yhä uudestaan taistelemaan toivon ja vapauden puolesta.
Olin alunperin hitusen ennakkoluuloinen tätä kirjaa kohtaan. En halunnut lukea enää mitään Prinsessa Sultana -tyyppistä kirjaa, jossa kaikki on niin mustavalkoista; miehet pahoja, naiset hyviä jne. Tuhat loistavaa aurinkoa sai kuitenkin aika paljon kehuja, puhumattakaan Hosseinin aiemmasta Leijapoika -romaanista (en ole lukenut). Ajattelin, että lienee syytä viskata ennakkoluulot romukoppaan ja tarttua kirjaan. Prinsessa Sultana -kirjoistakin on kymmenisen vuotta aikaa - ei kai kukaan samanlaista kukkua enää kirjoita.
Valitettavasti ennakkoluuloni kävivät toteen. Minua suorastaan harmitti henkilöiden melkoisen räikeä mustavalkoisuus. Pahikset (suuri osa miehistä siis) olivat rumia, lihavia, haisevia, keltahampaisia, vanhoja ällötyksiä. Poikkeuksena vain nuori Tariq, joka oli rampa, ja Lailan oppinut isä. Naiset (hyvikset siis) taas kuvattiin "elämää nähneen kauniisti" viisaine silmineen, kauniine hiuksineen. Naiset olivat lempeitä, viisaita, loputtoman uhrautuvia ja hyvin tunteellisia.
Lailan ja Mariamin aviomies Rashid on juuri sellainen kuin olemme tottuneet arabinaiskohtalo-kirjoista lukemaan. Hän hakkaa, nöyryyttää, solvaa, raiskaa ja jumaloi poikaansa ja inhoaa tytärtään. Harmittaa, koska Rashidista olisi varmasti saanut moniulotteisemmankin hahmon pienellä yrittämisellä.
Juonenkulku oli hiukan liian kliseinen minun makuuni ja loppua kohden suorastaan ällösiirappinen. Kaava oli selkeä; ensin kaikki on hyvin, sitten kaikki on helvetin huonosti ja lopuksi (yhden marttyyrikuoleman jälkeen) kaikki on helvetin hyvin ja tulevaisuuteen uskotaan lujasti.
Tarina itsessään kulki jouhevasti ja oli suorastaan vetävä. Teksti ei ollut erityisen hyvää, muttei huonoakaan. Jos tästä olisi saatu pois tuo henkilöiden mustavalkoisuus ja kaikenlainen kliseisyys, niin tämä olisi voinut olla todella hyvä kirja. Nyt tämä jäi yhdeksi satojen naiskohtalo-kirjojen joukkoon vailla erityisiä ansioita. Mikä mahtaakaan olla kirjan suosion syy? Ehkä ajankohtainen Afganistan.
Tästä on vuosia, kun luin kyseisen kirjan, ja se jäi mieleeni vahvana ja vaikuttavana. Se välitti afgaaninaisen kokeman epätasa-arvoisuuden ja tuskan, niin että minulta meni päiviä ennen kuin toivuin kirjasta. Se kaikki mustavalkoisuus ON olemassa näissä maissa, mikä meidän länsimaisten naisten on vaikea tajuta. Saamme kouluttautua ja meillä on asema yhteiskunnassa. Meidän ei tarvitse kätkeytyä miesten katseilta. Kirjailija kärjisti hienosti koko alistettujen naisten maailman, koska he kokevat nahoissaan kaiken sen pahan. He eivät kestäisi, ellei heillä olisi toivoa hyvästä... ehkä matka Afganistaniin talebanien hallitsemille alueille voisi olla avaava.
VastaaPoistaUskon kyllä helposti sen, että naiset ovat todellakin oikeasti alistettuja joissakin maissa. Uutisoidaanhan asiasta paljon. En kritisoinut sen esittämistä.
PoistaKritiikkini mustavalkoisuudesta koski erityisesti henkilöitä, yksittäisiä ihmisiä siis. En usko, että kukaan on läpeensä paha - tai hyväkään. Jokaisessa meissä kulttuurista riippumatta on hyvää ja pahaa, ja vaihteleehan sekin mikä on kenenkin mielestä hyvää/pahaa.
Tällainen mustavalkoisuus kirjallisuudessa ärsyttää, koska se ei tee henkilöistä eläviä, todellisia, aitoja. Mustavalkoisuus ja tietynlainen yksiulotteisuus ei ole todellisuutta.