Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 411
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos
Avoin ja suorasukainen autoromaani, jossa mies rääkkää italialaista autoa ja päätyy poliisin rysään.
Oma arvio:
Kuten huomasimme, takakannen teksti oli lyhyt ja mitäänsanomaton. Kaiken lisäksi mielestäni termi 'autoromaani' on aika harhaanjohtava. Vaikka isossa keskiössä ovatkin keltainen Toyota Corolla ja harmaa Alfa Romeo, autot jäävät lähinnä kehyksiksi tässä romaanissa. Klassikko on taattua Hotakaista, jossa yhä toistuvat hänelle tyypilliset piirteet; ytimekkyys, aforismienomaiset lauseet ja hillitön ironia.
Klassikko on ainakin osin autofiktiivinen teos viitaten Hotakaisen omaan elämään. Kari Hotakaista henkilökohtaisesti tuntematta on vaikea sanoa missä menee fiktion ja faktan raja vaikka ääripäät onkin helppo erottaa. Kirja kertoo kirjailijasta, jonka pitäisi kirjoittaa omaelämäkerta kustannusyhtiön tuottavuusohjelman mukaisesti. Inpiraation lähteenä toimii epäilyttävästä autokaupasta löydetty Alfa Romeo, jonka Pertti Kiilopää kuitenkin varastaa. Kirjailija haluaa autonsa takaisin hinnalla millä hyvänsä. Välinäytöksenä toimii kirjailijan päiväkirjanomaisesti tehty elämäkerta värikkäine käänteineen.
Klassikon ainoa heikkous onkin juuri tuo välissä oleva päiväkirja, joka on venytetty turhan pitkäksi. Toistuvat ryyppäämisien ja muiden rymistelyjen kuviot jaksavat aluksi huvittaa, mutta kun sitä samaa jauhaa lähes 200 sivun verran, alkaa lukijana hiljalleen kyllästyä. Paras osuus toimii ehdottomasti nykypäivään sijoittuvissa tapahtumissa autokauppiaan, kirjailijan, Kiilopään ja Arvi Lindin välillä.
Tässä teoksessa on ehdottomasti paras kirjallisuudessa näkemäni avautuminen. Tuntojaan purkaa Pertti Kiilopää, jonka on jäänyt kiinni ylinopeuden ajamisesta:
Se Klassikosta.
Sivumäärä: 411
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos
Avoin ja suorasukainen autoromaani, jossa mies rääkkää italialaista autoa ja päätyy poliisin rysään.
Oma arvio:
Kuten huomasimme, takakannen teksti oli lyhyt ja mitäänsanomaton. Kaiken lisäksi mielestäni termi 'autoromaani' on aika harhaanjohtava. Vaikka isossa keskiössä ovatkin keltainen Toyota Corolla ja harmaa Alfa Romeo, autot jäävät lähinnä kehyksiksi tässä romaanissa. Klassikko on taattua Hotakaista, jossa yhä toistuvat hänelle tyypilliset piirteet; ytimekkyys, aforismienomaiset lauseet ja hillitön ironia.
Klassikko on ainakin osin autofiktiivinen teos viitaten Hotakaisen omaan elämään. Kari Hotakaista henkilökohtaisesti tuntematta on vaikea sanoa missä menee fiktion ja faktan raja vaikka ääripäät onkin helppo erottaa. Kirja kertoo kirjailijasta, jonka pitäisi kirjoittaa omaelämäkerta kustannusyhtiön tuottavuusohjelman mukaisesti. Inpiraation lähteenä toimii epäilyttävästä autokaupasta löydetty Alfa Romeo, jonka Pertti Kiilopää kuitenkin varastaa. Kirjailija haluaa autonsa takaisin hinnalla millä hyvänsä. Välinäytöksenä toimii kirjailijan päiväkirjanomaisesti tehty elämäkerta värikkäine käänteineen.
Klassikon ainoa heikkous onkin juuri tuo välissä oleva päiväkirja, joka on venytetty turhan pitkäksi. Toistuvat ryyppäämisien ja muiden rymistelyjen kuviot jaksavat aluksi huvittaa, mutta kun sitä samaa jauhaa lähes 200 sivun verran, alkaa lukijana hiljalleen kyllästyä. Paras osuus toimii ehdottomasti nykypäivään sijoittuvissa tapahtumissa autokauppiaan, kirjailijan, Kiilopään ja Arvi Lindin välillä.
Tässä teoksessa on ehdottomasti paras kirjallisuudessa näkemäni avautuminen. Tuntojaan purkaa Pertti Kiilopää, jonka on jäänyt kiinni ylinopeuden ajamisesta:
-Siellä sinä nökötät pitkillä suorilla toisten perseissä eikä kukaan pääse kenestäkään ohi. Ja jos joku ohittaa, ei nosta nopeutta vaan tulee eteen kaheksaakymppiä ryömimään. Pari kertaa minulla on hermot menny ja heti lähetetään testattavaksi. Miksei niitä testata? Äijillä on alla vehkeet joita ei tartte paljon polkasta niin ollaan Lapissa, silti lykkivät yheksääkymppiä kun ovat lukeneet TeeÄmmästä, että tällä nopeudella säästää mummolamatkalla kuus desiä, jos minulla mummola olis ja sellaset hevoset alla, en viittis toisten takalistoja nuuhkia, antaisin mennä, tinttaisin kaasun lattiab läpi, panisin radion täysille, antaisin Koivuniemen Paulan huutaa ministerinketkunsa perään, jumalauta. Väärät autot on niillä miehillä. Autokauppaan pitäis saada sellanen pykälä joka kieltäis nopeiden autojen myynnin perheellisille pensansäästäjille. Senkö takia insinöörismiehet Saksassa ja Japanissa tekee pitkää päivää, että saatais hihnalta pihalle taas yks tientukko? Ei! Ne on värkänny ihmisen alle helvetin lieskat ja tulimyrskyt siksi, että joku sytyttäis ne tuleen ja ajais niin että selkänahka liimautuu penkkiin kiinni...
Ne lyllymahat homotiaiset ajaa sitä nopeutta, että ne paremmin näkis meikäläisen auton ja pääsis johtopäätöksille, että tuossa menee mätäpää, lykätään sen perään, annetaan sen tietää, että takaa tulee nousukausi... ei niitten tartte kun vilkasta meikän autoa riittää ja naudanlihaposkisten aivot raksaa että tuossa menee mätäpää, vuositulot on mun mätkyjen luokkaa, perheetön, saanu viimeksi Koiviston ensimmäisellä kaudella, peruskoulupohja, hanttihommia ja alla japsirousku, riisikuppi, taitaa jo pukata ruostetta kuskinkin päähän, mennään sen perseeseen ja annetaan ymmärtää, että rivitalo on kohta maksettu, tytär soittaa viulua ja pojalla pysyy vieraat kielet päässä, noin, hyvä tällä on keikkua takana kun on automaattilaatikko, saa vasen jalka levätä, pannaanpa nelipistestereoista vähän kotimaista puolituntista, noin...
Tämä naudanlihaposkinen lyllymaha aiheuttaa käytöksellään enemmän vaarallisia ohitustilanteita, ojaanajoja, kallionleikkauksiin suistumisia kuin meikäläinen ikinä ennättää vaikka annettais alle mikä kiituri tahansa, tämä on tosi, teidän pitäis ottaa se tänne testaukseen, mutta tänne ohjataan uhrit, me jotka ollaan venytetty hermot niin vinkeelle että kallossa soi kummat sinfoniat kun yks lyllymaha tökkii perseessä ja toinen tukkii yheksänkympin taloudellisuusajolla koko näkyvyyden, nää tukot, sumput ja nuhapumput pitäis laittaa kaikki ohitusleikkaukseen, oppisivat käyttämään edes puolet siitä voimasta joka uinuu niiden ylihintaisten osamaksupaskojen konepeltien syvyyksissä. Ne ei koskaan aja maksetuilla autoilla, siellä luuraa takana joku rahotusyhtiö, firma tai pankki, lyllymahat on haltijoita, ei ne mitään omista, välikäden kautta ne liikkuu taajamissa, lipuvat huoltsikoiden pihaan ja änkeävät sen typerän pikkuperheensä pitsajonoon, viimeisenä tulee joku rupinen lauhkeeksi jalostettu kultanen noutaja silmät tillillään, siinä jonossa ne porisevat kuin euroopan omistajat ja valkkaavat puoli tuntia yhtä hikistä sämpylää ja laskevat munkista kaloreita ja sitten lyllymahan povitaskussa soi ja se höpöttää siihen kapulaansa suureen ääneen että okei okei nyt kuule mun akku vetää viimesiään, se koko sakki käyttäytyy niinkun se ois perheen omistuksessa, vaikka kaikki on pankin, hyvä että saavat ruutuhousut käteisellä ostettua, mutta meikäläistä ovat aina kiusaamassa, minä en ole yhtään kotteroa ostanu muulla kuin suoralla rahalla ja suoralla minun kotterot kulkevat ihan liukkaasti tai kulkisivat jollei nämä visaansa vinguttavat keskiportaan porsaat ois aina tukkimassa tietä.
Ne on matkalla kuppaseen kesämökkiin, jonka ne on lainarahalla saaneet ruskeavetisen lätäkön kupeesta ja sinne niitten pitää joka toinen viikonloppu hissata luunsa vaikka parempi ois pysyä siinä pankin rivitalossa, siellä mökillä mitään rauhaa ole, siinä on vieressä toinen ruutuhousu heti virittämässä kaasugrilliä ja utelemassa harvan lepikon läpi kuulumisia tai sen naapurin murrosikäset alkavat heti tykittää kahvallisista kurkkupöntöistä teknoa. Kaasugrillin ne on hankkinu valtatien varrelle viritetystä marketista kun ei ne puita saa syttymään sen paremmin kuin vaimonräpsyä, joka näyttää jo nelikymppisenä sellasta naamaa ettei sitä viitti kattoa normaalivalaistuksessa kymmentä minuuttia pitempään kun pitää jo keksiä asiaa lätäkölle jota ne kutsuu järveksi, siis sinne ja vapa sojoon että näyttäis kalastavan, mutta sitä papiljottikojoottia siellä ollaan paossa, se on selvä. Sitten tullaan iltamyöhään pienessä sievässä rantaan ja alotetaan kränä että kuka päästi broilerinkoivet mustiks, kenen oli puhe vahtia, papiljottikojootilta nousee savu päästä kun se tajuaa, että ukko kerää sappea vaikka on ollut koko illan lätäköllä jemmapullon kanssa. Siinä ne sitten kinaa koko illan niin että naapuri kuulee ja nauraa nyrkkiinsä, että noilla menee vielä huonommin, ja koko tään ajan siinä pihassa seisoo se varmarilaguuna, rellun pornopirssi, jossa on voimaa kuin pienessä kylässä, mutta äijä ei sitä polkase niin kuin ei sitä papiljottikojoottiakaan vaan antaa sen järsiä mustunutta broilerinkoipea, vaikka tietää että sen tekee mieli niin että pohkeista valuu. Se lyllymaha, jumalauta, tekee saman muijalleen kuin sille autolleen, ei käytä niitä tarkoituksiin joihin ne on luotu. Muijasta karisee hymy ja pilke ja autosta tarkotus. Molemmat seisoo mökin pihassa keräämässä ruostetta. Ja molempien arvo tippuu silmissä...
Se Klassikosta.
Kommentit
Lähetä kommentti