Kustantamo: Otava
Sivumäärä: n. 600
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: lahja
Levy-yhtiön PR-kuvissa he näyttivät hyvin nuorilta, kuin suoraan Antonionin Blow Upista. Osa kuteista on Lontoosta, Adrianan samettitakki ja Arielin oranssi puhvihihainen paita. Kaivopuisto, toukokuu 1966.
Kallion kulmien voitontahtoinen tappelupukari Jouni, haavanlehdenherkkä Ariel ja säkenöivä Adriana, jonka sisimmässä lepattaa suruvaippa. Kolme nuorta ja unelma. Jos folktrion esikoissinglestä olisi tullut hitti ja he olisivat jatkaneet yhdessä, he olisivat voineet ehkä suojella toisiaan. Kun käy yöhön yksin, ei tiedä kenen saaliiksi jää.
Miksi sukupolvet hukkaavat mahdollisuutensa? Adrianan pikkusiskoon rakastunut Frank Loman haluaa ymmärtää, ja etsii käsiinsä politiikan entisen ihmelapsen Jouni Mannerin.
Oma arvio:
Tämä oli ensimmäinen Westön kirja jonka olen lukenut. Ennakko-odotuksia ei oikeastaan ollut suuntaan tai toiseen. Olen joskus lukaissut kohtuullisen mairittelevia arvosteluja hänen kirjoistaan, mutta en muodostanut (pelkästään) niiden perusteella mitään mielikuvaa. Tiesin vain, että romaanit ovat Helsinki-miljööhön vahvasti nojaavia. Se odotus kyllä täyttyi, joskin yli äyräiden. Välillä tuntui, että luinkin matkaopasta enkä proosaa. Tiedän, että yksityiskohdilla haetaan todentuntua, mutta rajansa niilläkin. Pitääkö joka hiivatin katu, puisto ja kaupunginosa mainita? Useastikin? Välillä maantieteellisillä yksityiskohdilla kikkailu tuntui jopa huvittavalta brassailulta, kun lukijalle tuotiin ilmi se seikka, että osa yksityiskohdista on muuttunut paljonkin 1950- ja 2000-lukujen välillä. Lyhyissä pätkissä, joissa kuvattiin Tukholmaa ja Gotlantia, ei yksityiskohtia ollut niin paljon. Hm.
Älä käy yöhön yksin kulkee kahdelta katsantokannalta. Ensin puhutaan Jounista, Arielista (joka on mies, vaikka sinnikkäästi minun mielikuvissani nainen - joskin hän oli hyvin androgyyninen hahmo) ja Adrianasta. Toisessa osassa puhutaan Frank Lomanista ja Evasta. Molemmissa osissa kertojana on Frank, joskin jälkimmäisessä hän tuo kertojanrooliaan voimakkaammin esille.
En tiedä mikä ärsytti eniten. Frank sekä hahmona että kertojana, kömpelö suomen kieli, muiden hahmojen teennäisyys, turhan pitkäksi vedetty loppu joka saa hyvin siirappisen kliimaksinsa vai Westön epätasainen tyyli. Tuntuu siltä, ettei koko kirjasta ole hyvää sanottavaa vaikka sen luinkin suhteellisen nopeasti. Olin jo luovuttamispisteessä jossakin vaiheessa, mutta päätin sinnikkäästi antaa kirjalle mahdollisuuden loppuun saakka. Turha juttu.
Frank hahmona oli helvetin rasittava ja säälittävä. Suhde Evaan oli ja pysyi onnettomana. Frankissa ei ollut minkäänlaista potkua. Jostakin syystä tällaiset säälittävät nyhväkkeet ärsyttävät välittömästi. Se ei kuitenkaan välttämättä pilaa tarinaa. Kaksi muuta mieleenjäänyttä nyhväkettä ovat Canthin Hanna (Hanna) ja Juhani Ahon Elli (Papin tytär ja Papin rouva), mutta teokset ovat loistavia. Frank kertojana tuntui epäluotettavalta ja teoksen alkupäässäkin hän toi kertojanrooliaan liikaa esiin minun makuuni. Positiivisena puolena on kyllä sanottava, että Frank oli hahmoista uskottavin. Ehkä hiukan kliseinen (kuten muutkin), mutta uskottavin.
Westön epätasainen tyyli poukkoili kuin superpallo. Tuntui, että hän yritti olla niin Juhani Aho, Kari Hotakainen kuin Arto Paasilinnakin. Maalaileva tyyli ei uponnut ollenkaan näiden muiden tyylien sekaan, vaikka ehkä romaanin kokonaisuutena olisikin sopinut. Kuvaus oli kaunista, mutta väärässä paikassa. Ironisuus ja tylyys olkoot Hotakaisen heiniä. Hiukan huumoriakin oli koitettu saada mukaan, mutta ehkä Westö ei saanut sitä kunnolla istumaan ankkalammikkoon.
Tämä oli tosiaan ensimmäinen Westön kirja jonka olen lukenut. Ehkä jäänee viimeiseksikin, vaikka hyllyssä kyllä lojuu vielä Missä kuljimme kerran.
Sivumäärä: n. 600
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: lahja
Levy-yhtiön PR-kuvissa he näyttivät hyvin nuorilta, kuin suoraan Antonionin Blow Upista. Osa kuteista on Lontoosta, Adrianan samettitakki ja Arielin oranssi puhvihihainen paita. Kaivopuisto, toukokuu 1966.
Kallion kulmien voitontahtoinen tappelupukari Jouni, haavanlehdenherkkä Ariel ja säkenöivä Adriana, jonka sisimmässä lepattaa suruvaippa. Kolme nuorta ja unelma. Jos folktrion esikoissinglestä olisi tullut hitti ja he olisivat jatkaneet yhdessä, he olisivat voineet ehkä suojella toisiaan. Kun käy yöhön yksin, ei tiedä kenen saaliiksi jää.
Miksi sukupolvet hukkaavat mahdollisuutensa? Adrianan pikkusiskoon rakastunut Frank Loman haluaa ymmärtää, ja etsii käsiinsä politiikan entisen ihmelapsen Jouni Mannerin.
Oma arvio:
Tämä oli ensimmäinen Westön kirja jonka olen lukenut. Ennakko-odotuksia ei oikeastaan ollut suuntaan tai toiseen. Olen joskus lukaissut kohtuullisen mairittelevia arvosteluja hänen kirjoistaan, mutta en muodostanut (pelkästään) niiden perusteella mitään mielikuvaa. Tiesin vain, että romaanit ovat Helsinki-miljööhön vahvasti nojaavia. Se odotus kyllä täyttyi, joskin yli äyräiden. Välillä tuntui, että luinkin matkaopasta enkä proosaa. Tiedän, että yksityiskohdilla haetaan todentuntua, mutta rajansa niilläkin. Pitääkö joka hiivatin katu, puisto ja kaupunginosa mainita? Useastikin? Välillä maantieteellisillä yksityiskohdilla kikkailu tuntui jopa huvittavalta brassailulta, kun lukijalle tuotiin ilmi se seikka, että osa yksityiskohdista on muuttunut paljonkin 1950- ja 2000-lukujen välillä. Lyhyissä pätkissä, joissa kuvattiin Tukholmaa ja Gotlantia, ei yksityiskohtia ollut niin paljon. Hm.
Älä käy yöhön yksin kulkee kahdelta katsantokannalta. Ensin puhutaan Jounista, Arielista (joka on mies, vaikka sinnikkäästi minun mielikuvissani nainen - joskin hän oli hyvin androgyyninen hahmo) ja Adrianasta. Toisessa osassa puhutaan Frank Lomanista ja Evasta. Molemmissa osissa kertojana on Frank, joskin jälkimmäisessä hän tuo kertojanrooliaan voimakkaammin esille.
En tiedä mikä ärsytti eniten. Frank sekä hahmona että kertojana, kömpelö suomen kieli, muiden hahmojen teennäisyys, turhan pitkäksi vedetty loppu joka saa hyvin siirappisen kliimaksinsa vai Westön epätasainen tyyli. Tuntuu siltä, ettei koko kirjasta ole hyvää sanottavaa vaikka sen luinkin suhteellisen nopeasti. Olin jo luovuttamispisteessä jossakin vaiheessa, mutta päätin sinnikkäästi antaa kirjalle mahdollisuuden loppuun saakka. Turha juttu.
Frank hahmona oli helvetin rasittava ja säälittävä. Suhde Evaan oli ja pysyi onnettomana. Frankissa ei ollut minkäänlaista potkua. Jostakin syystä tällaiset säälittävät nyhväkkeet ärsyttävät välittömästi. Se ei kuitenkaan välttämättä pilaa tarinaa. Kaksi muuta mieleenjäänyttä nyhväkettä ovat Canthin Hanna (Hanna) ja Juhani Ahon Elli (Papin tytär ja Papin rouva), mutta teokset ovat loistavia. Frank kertojana tuntui epäluotettavalta ja teoksen alkupäässäkin hän toi kertojanrooliaan liikaa esiin minun makuuni. Positiivisena puolena on kyllä sanottava, että Frank oli hahmoista uskottavin. Ehkä hiukan kliseinen (kuten muutkin), mutta uskottavin.
Westön epätasainen tyyli poukkoili kuin superpallo. Tuntui, että hän yritti olla niin Juhani Aho, Kari Hotakainen kuin Arto Paasilinnakin. Maalaileva tyyli ei uponnut ollenkaan näiden muiden tyylien sekaan, vaikka ehkä romaanin kokonaisuutena olisikin sopinut. Kuvaus oli kaunista, mutta väärässä paikassa. Ironisuus ja tylyys olkoot Hotakaisen heiniä. Hiukan huumoriakin oli koitettu saada mukaan, mutta ehkä Westö ei saanut sitä kunnolla istumaan ankkalammikkoon.
Tämä oli tosiaan ensimmäinen Westön kirja jonka olen lukenut. Ehkä jäänee viimeiseksikin, vaikka hyllyssä kyllä lojuu vielä Missä kuljimme kerran.
Voi, toivottavasti annat Westölle vielä toisen mahdollisuuden! Objektiivinen en taida olla, sillä lukenut olen kaikki hänen kirjansa ja suosikkini on Missä kuljimme kerran. Minusta kirjailijalla on aivan ainutlaatuinen rytmi kotimaisessa kirjallisuudessa.
VastaaPoistaSe tuntuu aina hiukan harmittavalta, että toinen ei ymmärrä omaa suosikkia.
VastaaPoistaMutta ällös huoli. Olen luvannut itselleni, että luen vielä Missä kuljimme kerran, koska se tuossa hyllyssäni valmiiksi jo odottaa.