Juhani Aho: Panu (1897)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 485
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: oma ostos

Vanhassa painoksessani ei ole takakansitekstiä, joten minun sepustukseeni on tyytyminen.  

Panu kertoo kristinuskon ja vanhan suomalaisen uskonnon yhteentörmäyksestä. Mitään vuosilukuja teoksessa ei mainita, mutta arvioisin tapahtumien sijoittuvan 1600-luvulle. Korpivaarassa asuu mahtava tietäjä Panu, ja naapuripitäjään Kontojärvelle saapuu uusi pappi intoa täynnä. Papin tehtävänä on käännyttää pakanat kristityiksi ja Panu haluaa pitää kiinni omasta uskostaan (ja vallastaan). Yhteentörmäys on väistämätön ja menetyksiä kärsii niin pappi kuin Panukin.

Juhani Ahon kirjaksi tämä oli hieman yllättävä. Olen tottunut Aholta pehmeämpään tyyliin ja hitaampaan tempoon. Maalailevaa teksti on yhä edelleen jylhine luontokuvauksineen, mutta tapahtumien voima ja tempo yllättivät - positiivisesti. Panu on hahmona voimakas, vahvatahtoinen ja rohkea. Pappi on sinnikäs, uskoo vakaasti olevansa Jumalan asialla. Panun joukoista löytyvät Kari ja Jorma ovat mielenkiintoisia henkilöitä joiden ratkaisut vaikuttivat asioihin yllättävän paljon.

Hienoisesti kuitenkin häiritsee edelleen Ahon naiskuva. Tässäkään teoksessa ei ole ainuttakaan kunnolla vahvaa naista. Ilpotar, kovasanainen emäntä, pääsee lähimmäksi, mutta syvyyttä hänestäkin puuttuu. Panun vaimo, papin vaimo (joita ei edes nimetä) ja ikävän kohtalon kokeva Annikki ovat hieman Ellimäisiä (Papin tytär / Papin rouva) hissukoita. Onhan se tietysti loogistakin, että vahvatahtoisten miesten rinnalle päätyy helposti hallittavat naiset, mutta silti se nyppii hieman.

Parasta Panussa oli ehdottomasti shamanististen riittien ja taikojen kuvaukset. Aho kuvaa hienosti ympäröivän tunnelman, taian valmistelut, loitsusanat ja seuraukset. En tiedä paljonko hän on tehnyt pohjatyötä, onko kuvauksilla mitään todellisuuspohjaa, mutta hyvin realistisilta ne tuntuivat. Loitsusanoissa oleva kalevalainen poljento lisäsi mahtipontisuuden tuntua. Lisäksi minua miellytti kirjan puolueettomuus. Kristityt eivät ole täydellisiä hyviksiä eivätkä pakanat pahiksia - eikä päinvastoin. Uskontojen paremmuus on toissijainen seikka, tarina itsessään on se oleellisempi asia. Siitä iso plussa.

Kaiken kaikkiaan Panu kuuluu ehdottomasti Ahon parhaimmistoon ja ihmettelenkin ettei se ole ollut enemmän esillä. Tietyllä tapaa pidän tätä jopa parempana kuin Papin tytärtä ja Papin rouvaa. Ehkä tämä on jäänyt muiden Ahon teosten varjoon erilaisuutensa vuoksi? Suosittelen kuitenkin lämpimästi!