Zapiski iz podpolja
Suomennos: Valto Kallama
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 150
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos
Takakansitekstiä ei tällä kertaa ole saatavilla, sillä käsissäni oleva nide on Kariston julkaisema Kolme venäläistä klassikkoa, jossa tämä on yhtenä tarinana. Kellariloukko (suomennettu myös nimellä Kirjoituksia kellarista) on katkeran miehen monologi, joka yrittää selittää omaa ilkeyttään. Hän puhuu suoraan kuulijoille ja monologi on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa hän puhuu itsestään ja selittää käytöstään. Toinen osa kertoo parista tapahtumasta hänen elämässään.
En ole aiemmin perehtynyt Dostojevskin tuotantoon, mutta monologin ensimmäinen osa vastasi erittäin hyvin sitä mielikuvaa, mikä minulla on Dostojevskin tuotannosta. Se oli raskas, syvällinen, paikoin masentava, mutta silti hyvin kiinnostava. Välillä lauseet sai lukea kahteen kertaan, että ymmärsi ne edes jotenkin. Ihmisluonteen kuvaajana Dostojevski ei tyydy pinnallisuuksiin, vaan sukeltaa hyvin syvälle. Toisinaan olo tuntui siltä, että olisi jäänyt itse kiinni jostakin; hitto, minäkin olen tällainen!
Monologin toinen osa oli toiminnallisempi, kerronnallisempi ja siten myös kevyempi. Monologin minä hakeutuu vanhan ystävänsä (jota ei pidä edes kovin häävinä) seuraan, ja päätyy tunkemaan itsensä vanhan luokkatoverin läksiäisjuhlaan. Sieltä hän päätyy ilotaloon ja näyttää lempeän puolensa lohduttaessaan sinne töihin joutunutta Liisaa, jota sitten kuitenkin myöhemmin kohtelee julmasti. Monologin toinen osa on ikään kuin ensimmäisen osan teorioinnin käytäntöä.
Monologin minä oli hyvin ristiriitainen henkilö. Hän korosti jatkuvasti omaa vastenmielisyyttään, mutta oli kuitenkin inhimillinen siinä missä muutkin. Hän oli tavallaan vain rehellisempi kertoessaan lukijoille omat pimeät puolensa. Niin Liisasta kuin vanhoista ystävistäkin olisi saanut samanlaisen Kellariloukko -tarinan.
'Kellariloukko' nimi on minusta oivallisen monitulkintainen. Monologin minä asuu konkreettisessa kellariloukossa, mutta hän kuvaa ihmismielen olevan myös tietynlainen pimeä kellariloukko. Rakastan tällaisia monimerkityksellisyyksiä!
Dostojevskistä jäi siis raskas mielikuva, mutta en näe sitä huonona asiana. Venäläinen kirjallisuus on ylipäätään omaa luokkaansa ja vaatii oman aikansa ja paikkansa. Ihan heti en varmaan Fjodor-sedän pariin palaa (hyllyssä odottaa Rikos ja rangaistus), mutta enemmin tai myöhemmin tartun varmasti hänen teoksiinsa.
Suomennos: Valto Kallama
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 150
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos
Takakansitekstiä ei tällä kertaa ole saatavilla, sillä käsissäni oleva nide on Kariston julkaisema Kolme venäläistä klassikkoa, jossa tämä on yhtenä tarinana. Kellariloukko (suomennettu myös nimellä Kirjoituksia kellarista) on katkeran miehen monologi, joka yrittää selittää omaa ilkeyttään. Hän puhuu suoraan kuulijoille ja monologi on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa hän puhuu itsestään ja selittää käytöstään. Toinen osa kertoo parista tapahtumasta hänen elämässään.
En ole aiemmin perehtynyt Dostojevskin tuotantoon, mutta monologin ensimmäinen osa vastasi erittäin hyvin sitä mielikuvaa, mikä minulla on Dostojevskin tuotannosta. Se oli raskas, syvällinen, paikoin masentava, mutta silti hyvin kiinnostava. Välillä lauseet sai lukea kahteen kertaan, että ymmärsi ne edes jotenkin. Ihmisluonteen kuvaajana Dostojevski ei tyydy pinnallisuuksiin, vaan sukeltaa hyvin syvälle. Toisinaan olo tuntui siltä, että olisi jäänyt itse kiinni jostakin; hitto, minäkin olen tällainen!
Minä häpesin (ehkäpä vielä nytkin häpeän); päädyin joskus jopa siihen, että tunsin jonkinlaista salaista, epätervettä, ilkeätä pikku nautintoa palata jonakin mitä inhottavimmalla tavalla vietettynä yönä omaan loukkooni ja pakottaa itseni tajuamaan, että taas tänäänkin olen saanut aikaan jotain häpeällistä, ettei tehtyä taaskaan saa tekemättömäksi; ja minä nautin siitä, että sisimmässäni varkain kidutin itseäni, järsin ja raastoin itseäni siksi, kunnes katkeruus lopulta muuttui joksikin häpeälliseksi, kirotuksi hyvänolon tunteeksi ja vihdoin lujaksi, todelliseksi nautinnoksi!
Monologin toinen osa oli toiminnallisempi, kerronnallisempi ja siten myös kevyempi. Monologin minä hakeutuu vanhan ystävänsä (jota ei pidä edes kovin häävinä) seuraan, ja päätyy tunkemaan itsensä vanhan luokkatoverin läksiäisjuhlaan. Sieltä hän päätyy ilotaloon ja näyttää lempeän puolensa lohduttaessaan sinne töihin joutunutta Liisaa, jota sitten kuitenkin myöhemmin kohtelee julmasti. Monologin toinen osa on ikään kuin ensimmäisen osan teorioinnin käytäntöä.
Monologin minä oli hyvin ristiriitainen henkilö. Hän korosti jatkuvasti omaa vastenmielisyyttään, mutta oli kuitenkin inhimillinen siinä missä muutkin. Hän oli tavallaan vain rehellisempi kertoessaan lukijoille omat pimeät puolensa. Niin Liisasta kuin vanhoista ystävistäkin olisi saanut samanlaisen Kellariloukko -tarinan.
'Kellariloukko' nimi on minusta oivallisen monitulkintainen. Monologin minä asuu konkreettisessa kellariloukossa, mutta hän kuvaa ihmismielen olevan myös tietynlainen pimeä kellariloukko. Rakastan tällaisia monimerkityksellisyyksiä!
Dostojevskistä jäi siis raskas mielikuva, mutta en näe sitä huonona asiana. Venäläinen kirjallisuus on ylipäätään omaa luokkaansa ja vaatii oman aikansa ja paikkansa. Ihan heti en varmaan Fjodor-sedän pariin palaa (hyllyssä odottaa Rikos ja rangaistus), mutta enemmin tai myöhemmin tartun varmasti hänen teoksiinsa.
Kommentit
Lähetä kommentti